Minun Eurooppani

Virkaanastujaisluento 24 V 2006, Pieni juhlasali
Euroopan historian professori Laura Kolbe, Helsingin yliopisto

Historia ei tapahdu vain ajassa, vaan myös tilassa ja paikassa. Moskovan Tverskoi-bulevardilla on avattu kaksi trendiravintolaa, Café Pushkin ja palatsiravintola Turandot. Kohderyhmänä ovat Venäjän uusrikkaat. Tyyli on sen mukainen – barokkinen ja runsas. Puskin nousi tyhjälle tontille, aidonoloiseksi rakennettuun 1800-luvun kaupunkitaloon. Sen ravintolasalit on sisustettu kirjastoiksi ja hyllyt täytetty vanhoilla kirjoilla – se lienee riittävä viittaus ravintolan nimihenkilöön. Turandot vie asiakkaat suoraan 1700-luvulle. Ovimiehet on puettu lakeijan ja tarjoilijat palvelijan asuihin. Uusvanhaa ravintolaa rakennettiin seitsemän vuotta. Sisustuksesta vastasivat sadat taideopiskelijat, lavastemiehet, artesaanit ja käsityöläiset. Menneisyyden loisto myy. ”Me loimme palatsit, jollaisia Moskovassa ei enää ollut. Napoleon poltti ne kaikki”, julistaa Moskovan eliittiä ruokkiva Andrei Dellos.

Minun Eurooppani on totisesti muuttunut. Mistä on kysymys? On mahdollista, että 1990-luvun Eurooppa tulee piirtymään menneisyyteen kahden kuvan rajaamana. Kuvat ovat Berliinin muurin murentuminen marraskuussa 1989 ja World Trade Centerin palavat tornit New Yorkissa syksyllä 2001. Tapahtumat muuttivat historiaa. Berliinissä päättyi Kylmä sota ja Euroopan kahtiajako. New Yorkissa avautui uusi globaali jakolinja. Terrorismi nousi jokapäiväispuheeseen. Molemmat tapahtumat ovat pakottaneet arvioimaan jatkuvuuden ja murroksen, sattuman ja predestinoidun osuutta historiassa.

Euroopan Unionin rahoituksesta vastaava liettualainen Dalia Grybauskaite analysoi taannoin eräässä haastattelussa maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” On syytä tarttua ylpeyden ja turvallisuuden käsitteeseen, sillä ne ovat olennaisia viime aikojen eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Turvallisuutta haettiin luottamalla omaan ja yhteiseen Eurooppaan. Ylpeys liittyy historiakulttuurin paikallisten voimien vahvistumiseen. Historia nationalisoitiin jo 1980-luvulla ja siitä tuli keskeinen ideologinen muutosvoima, jonka oikeutti järjestelmämuutokseen niin Saksassa, Venäjällä, Keski-Euroopassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Historia ei edennyt, kuten vielä 1980-luvulla luultiin, suunnitellusti ja hallitusti. Jo nyt näkyvillä, että Euroopan lähihistoria kietoutuu muutoksen (transformaation) ja siirtymisen (transition) ympärille, eurooppalaiseksi ylimenovaiheeksi. On siirrytty diktatuureista demokratioihin, kontrollista vapauteen, sosialismista kapitalismiin, suunnittelutaloudesta markkinavoimiin, suljetuista yhteiskunnista avoimiin järjestelmiin. Voidaan puhua sattuman tai yllätyksellisyyden historiasta. Nopeasti muuttuvat tilanteet osoittavat kuinka vaikeaa on tulevaisuuden ennakoiminen ja tulevaisuudentutkimus. Luonnonkatastrofit, terrori-iskut, fundamentaaliset poliittiset liikehdinnät voivat hyvinkin nopeasti muuttaa tilanteita, vaikuttaa kansalaisten mielialoihin ja jopa valtiosuhteisiin.

Vaikka historiassa korostuvat epävarmuus, ristiriitaisuus ja sattumanvaraisuus, ei Euroopan muutoksia voi ymmärtää tuntematta menneisyyttä. Vaikka kaikki tuntuu olevan liikkeessä, korostuvat monet jatkuvuudet. On selvää, että kylmän sodan päättyminen muutti sisäistä ja mentaalista Eurooppa-karttamme. Silti on kiinnostavaa, kuinka vanhat historialliset yhteydet ovat palanneet ja perinteiset alueelliset identiteetit elpyneet. Suhteemme eurooppalaiseen tilaan, kansalliseen ja paikalliseen ympäristöön on muuttunut. Historiallisen muistin käsite on saanut uusia sävyjä, kuten viime vuosien suuret muistojuhlat osoittavat. Uudemman ajan tutkijan tärkein tehtävä onkin erottaa lyhyt aikaperspektiivi pitkästä ja operoida molemmilla.

Kun vanha jaettu maailma tunnuksineen ja sen olemassa oloa tukenut historiankirjoitus on väistynyt, on tutkimus uusien haasteiden edessä. Eurooppalainen integraatio on tuottanut, antanut tilaa Grybauskaiten mainitsemalle ”ylpeydelle”. Se on vaikuttaa historiakuvassa ja edellyttää tutkimukselta uusia vastauksia. Marginaaleista nousee tahoja, jotka kylmän sodan aikana olivat ideologisessa ja tutkimuksellisessa paitsiossa. Nyt ne vaativat kulttuurista ja historiallista läsnäoloa, oman menneisyyden näkyväksi tekemistä. Esiin ovat uudella voimalla nousseet mm. sivistys-, kirkko- ja kulttuurihistoria, uskontojen historia ja sotahistoria, kiinnostus monarkiaan, aateliston ja porvariston kulttuuriin, eurooppalaisiin ja kansallisiin suurmiehiin ja – naisiin. Henkilöhistoria, sankarillisuus ja symbolit sytyttävät innostusta. Vuoden 1968 avaimenreikä on siirretty historiaan. Kertomus modernin muodostumisesta on saanut rinnalleen historiallista jatkuvuutta korostavan aikanäkemyksen. Ajan hengestä kertoo se, että uudet teemat ja painotukset kiinnostavat historian opiskelijoita.

Kenellä on nyt oikeus määritellä miten menneisyyttä tulkitaan ja käytetään oikein, totuudellisesti, historian rajat tunnistaen. Historia pärjää huomiotaloudessa, sillä nostalgia myy. Historian avulla voidaan tuottaa kaupallista menestystä, muotia, näytelmiä, elokuvia, kirjoja, näyttelyitä, musiikkia, elintarvikkeita, esineitä. Kaupallinen historiatuotanto osaa hyödyntää ”ylpeyden” kysynnän, kuten Moskovan ravintolat osoittavat. Historiasta on tullut elämysteollisuuden osa. Se haastaa akateemisen maailman. Historiantutkimus joko ottaa haasteen vastaan tai jää jalkoihin. Historia on tänään sirpaloitunutta eikä kenelläkään ole ykkösasemaa ”oikeaan” tai ”totuudelliseen” tulkintaan. Julkisuudessa käydään jatkuvaa, osin historiantulkintoihin liittyvää poliittista taistelua. Tänään on muodikasta olla poliitikko ja historiantutkija – tässä järjestyksessä. Elämystaloudessa tutkijat on helppo marginalisoida. Poliitikot, viihteen tähdet, filmimogulit ja populaarikulttuurin edustajat ottavat julkisuudessa sen paikan, jota pitkään hallitsivat eurooppalaiset intellektuellit, tutkijat ja taitelijat.

Kun aika muuttuu, muuttuvat myös historialle esitettävät kysymykset. Tutkimus ei koskaan ole valmista. Luotan tutkijan intuitioon tarttua ajassa liikkuvaan ja ajankohtaiseen. Historiantutkijalle on annettava tilaa, aikaa tarttua hiljaisiin virtauksiin, joista löytyvät vastaukset tulevaisuuden ajankohtaisiin kysymyksiin. Se ei ole helppoa, sillä tiedepolitiikan kentällä vaikuttaa monta toimijaa. Keskitetty tutkimusrahoitus, tieteen kilpailu, ennalta määritelty projektipohjaisuus eivät anna tilaa intuitiolle. Lisäksi media edellyttää tutkijoilta historian pikavoittoja, nopeaa reagointia, sensaatiomaisia arkistolöytöjä, paljastuksia. Tutkimuksen halutaan palvelevan journalistisia intressejä. Kun poliittisesta lähihistoriasta nostetaan "kipupisteitä", vaaditaan "kansakunnan pesänselitystä" tai halutaan tehdä "tiliä menneisyyden kanssa", moni syyttävä sormi osoittaa historioitsijakuntaa. Miksi näitä asioista ei ole tutkittu? Väärin menneisyydestään tilittäneet tai historiansa "unohtaneet" joutuvat tuomiolle. Historioitsijalle annetaan tuomarin rooli.

Vaikka koko Eurooppa tervehti idän vapausliikkeitä, on sopeutuminen uuteen geopolitiikkaan vaatinut veronsa. Viime vuosina on ilmestynyt lukuisia teoksia, joissa keski- ja itäeurooppalaiset intellektuellit pohtivat suhdettaan Eurooppaan, uuteen ja vanhaan identiteettiinsä. Eurooppa-kuva on lännen suurta menneisyyttä, tai kuten romanialainen intellektuelli ja poliitikko, New Europa Collegen rehtori Andrei Plesu sanoo, ”say Europe today and everybody rejoices and hears Beethoven”. Eurooppalainen integraatio on avannut ja ajankohtaistanut monia historiallisia kerrostumia, palauttanut kansakuntia lähtöruutuun, tai kuten Plesu jatkaa ”in Eastern Europe our image of the Europe is past. For us, Europe is something that happened in the 1920s and 1930s and which we left involuntarily in 1944.”

Miten tämä muutos vaikuttaa Euroopan historian tutkimiseen? Mitä tulee tutkia, jotta ymmärrämme uuden Euroopan olemusta? Esiin nousee uusia aiheita ja alueita, tuoreita kysymyksiä lähihistoriasta. Ensinnäkin, jatkuvuuden ja murroksen välimaastossa on uusi toimija, Keski-Eurooppa. Eurooppa keskellä oleva kulttuuripiiri Mitteleuropa, joka sukupolvien ajan merkitsi ”ei kenenkään kotiseutua”, palasi 1990-luvulla Euroopan poliittiseen maantieteeseen. Vaikeasti määriteltävän alueen, jonka ydin kietoutuu Tonavan rannoille, kohtalona on ollut joutua läntisen ja itäisen valtataistelun näyttämöksi. Jälkensä ovat jättäneet roomalaiset ja katolinen kirkko, laajentumishaluiset ruhtinaat ja herttuat, Böömin kuningaskunta ja Puola-Liettua, Venäjän keisarikunta ja Habsburgien imperiumi. Keski-Euroopan avulla Hitler työnsi Saksan valtaa itään ja vuoden 1945 jälkeen vastaliikkeen tarjosi Neuvostoliitto. Raja pysähtyi keskelle noin 50 vuodeksi. Keski-Euroopan arvon palauttivat 1980-luvulta lähtien itsetietoiset poliittiset vapausliikkeet, kärjessään toisinajattelijat, kuten Vaclav Havel ja György Konrád. ”Solange wir von Budapest aus nicht ohne Genehmigung für eine Opersbesuch nach Wien fahren dürfen, entsprach unsere Lage nicht der Friedenzeit,” kirjoitti Konrád.

Alussa länsi asetti yhdentymisen ehdot. Vapaa markkinatalous tuli yhdistää parlamentaariseen demokratiaan. Idälle avautui tie, jonka päässä oli jäsenyys Euroopan Unionissa eli maanosan suurprojektissa ja NATO:ssa. Kylmän sodan ajalta periytyvä ”itäinen kertomus” korvautui ”läntisellä kertomuksella”. Edellinen oli saanut selustatukea Neuvostoliitosta. Siinä korostui kansainvälinen solidaarisuus, moderni rationaalisuus ja tulevaisuuteen suuntautunut suunnitelmallisuus. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapautta ja yksilöllisyyttä, paikallisia erityispiirteitä sekä oman tradition voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja kuten Plesu sanoo, 300 miljoona uutta eurooppalaista ”on lihoineen ja luineen” läsnä haastamassa Länsistä Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Integraatio on merkinnyt Keski- ja Itä-Euroopassa yhteiskunnan poliittista, taloudellista ja institutionaalista uusiutumista. On selvää, että olojen ”normalisoiminen”, joka lännessä on edellyttänyt noin 100–50 vuoden työtä, ei tapahdu hetkessä. Lisäksi EU:n uusissa maissa on osattu lukea Eurooppa-kirjan alaviitteitä. Taloutta on sopeutettu euroaikaan hyödyntämällä matalaa kustannus- ja palkkatasoa sekä vahvan ammattiyhdistysliikkeen, kunnallisten ja valtiollisten verojen heikkoutta. Länsi on joutunut taipumaan ja myöntämään: menestyksen keinot ovat monet. Oppia ikä kaikki: pari viikkoa sitten posti toi korkeiden elinkeinojohtajien allekirjoittama kutsun Tallinnan -seminaariin. Sen teemana on The Baltic twins – Mitä Suomi voi oppia Virolta?

Myös länsi on joutunut arvioimaan asemaansa uudelleen. Talouden kriisi on hidastanut halukuutta sitoutua eurooppalaiseen projektiin. Sisä- ja ulkopoliittinen järjestys on sekoittunut. Kättä vääntävät kansalliset ja nationalistiset, eurooppalaiset ja globaalit intressit. Itälaajentuminen nähdään Troijan hevosena, jonka vatsassa globalisaation seurauksineen hiipii vauraaseen länteen. EU:n vanhat valtiot ovat kääntyneet sisäänpäin ja puolalaisesta putkimiehestä on tullut aikamme syntipukki. Eurooppa-keskustelussa kyse on vahvoista tunteista ja mielikuvista. Historia otetaan aseeksi. Tätä taustaa vasten voi pohtia Ranskan ja Alankomaiden perustuslakiäänestyksien lopputulosta. Miten on mahdollista, että ydinmaat, toinen maailmankaupan ja liberalismin esikuvamaa, toinen vallankumouksen ja valituksen kotipesä, osoittivat Eurooppa-väsymystä äänestämällä ”ei”?

Toiseksi, Euroopan historiallisten alueiden ja niihin sitoutuneiden identiteettien merkitys on korostunut. Integraatio on nostanut esiin kulttuurisia verkostoja ja alueiden politiikkaa tavalla, joka edelleen tulee vaikuttamaan EU:n syventämiseen. Prosessien ymmärtäminen edellyttää historian tuntemusta. Keskustan ja periferian suhteet ovat jäsentyneet uudelleen, historiallisten raja-alueiden merkitys on muuttunut. Kansallisvaltioiden Eurooppa on saanut rinnalleen alueiden Euroopan. Alueajattelulla on vanhat eurooppalaiset juuret, jossa yhdistyy ajatus paikallisen päätöksenteon vitalisoimisesta ja lähiperspektiivin korostamisesta. Uutta regionalismissa on se, että se luo uudenlaista järjestystä sekä valtioiden sisällä että valtiorajoja ylittäen. Suurvaltojen tilalle ovat tulleet superalueet ja uudet aluekokonaisuudet. Superalueet ovat saaneet kannettavakseen entisten supervaltojen vastuun yhteiskuntarauhan ja vakauden tuottajina. Alueet toimivat talouden ehdoilla, mutta identiteetti muodostuu kulttuurisesti.

Kolmanneksi, sota on edelleen läsnä Euroopan historiassa. Historian ja patriotismin liitto korostuu aina, kun pohditaan II maailmansodan jättämiä jälkiä. Vain harvat maat selvisivät sodasta vailla sisäisiä tai ulkoisia muutoksia. Eurooppalaisen sodan kertomus tuki aluksi kansallista kertomusta: sodan jälkeen päästiin voittoisaan jälleenrakennusaikaan. Voitto natsismista kytkettiin kansallis-idealisoituun jälleenrakentamiseen. Se toimii, sillä useimmissa maissa sota oli tuhonnut sosiaalisen perustan ja patrioottinen kertomus lääkitsi sodan haavoja. Viime vuosikymmeninä tilaa on ottanut toinen, universaali kertomus, jossa korostuvat sotakokemusten traumaattisuus ja kollektiivinen syyllisyys. Juutalaisten tuho on nousetettu 1900-luvun nollapisteeksi, jonka kautta tumman vuosisadan kehitystä on ryhdytty tutkimaan, museoimaan ja pystyttämään muistopatsaita. Uutta on, että sotaa ja jälleenrakennusaikaa voidaan nyt tarkastella eräänä historian päättyneenä aikakautena. Se antaa tilaa historian uusille tulkinnoille.

Neljänneksi, viime vuosikymmenen kehitys on palauttanut historiaan tilan ja paikan merkityksen. Historialla on näyttämönsä, tapahtumat tarvitsevat tilansa. Tilallisuuden korostuminen, Spacing history ja spatial turn, tai kuten saksalainen Karl Schlögel sanoo, die wiederkehr des Raumes, on haastamassa kronologiseen aikaan ja periodeihin sijoittunutta historiankirjoitusta. Diplomatia, politiikka, kansallinen päätöksenteko ja yhteiskunnallinen liikehdintä - historiantutkimuksen perinteiset kiinnostuksenkohteet - sijoittuvat maantieteellisiin tiloihin ja konkreettisiin paikkoihin. Niitä ei enää voi tarkastella pelkästään aatehistorian tai politiikantutkimuksen ja ideologioiden näkökulmasta. Uusnationalismi korostaa konkreettista: esineitä, symboleja, vaatteita, katuja, toreja ja rakennuksia. Se edellyttää kokonaishistoriallista otetta. Aikamme murros ei avaudu vain asiakirjoja lukemalla.

Uudet paikkakunnat ovat nousseet vanhojen rinnalle, rajat ovat menettäneet merkitystään, uusia piirtyy tilalle. Tilallisuus on eurooppalaisten kaupunkien näkyvin ominaisuus. Kaupunkikulttuuri on voimissaan. Vanhoja kaupunkeja entisöidään, historiallisten rakennusten arvo palautetaan. Kaupungeissa kaikki tuntuu olevan muutoksen alla – elämisen rytmi, liikkumisen ja kaupankäynnin muodot, sosiaalisen kohtaamisen tavat, jopa näyteikkunat kukoistavat. Monissa kaupungeissa näkyy ”porvarillisen”, kapitalistisen ja kansalaislähtöisen revival aiemman kansallis-valtiollisen tai teollis-tuotannollisen korostuksen rinnalla. Matka Varsovaan, Vilnaan, Riikaan, Kiovaan, Moskovaan tai Bukarestiin avaa silmät näkemään tämän valtavan muutoksen. Muutos säteilee kaupunkisuunnitteluun kaikkialla Euroopassa. Urbanisni, urbanité on vahvoilla.

Entä Suomi? Eurooppa läpäisee monella tavalla suomalaista elämää ja arkea. Puhe Euroopasta oli aluksi puhetta politiikasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Nyt on tilaa muillekin painotuksille. Kylmän sodan Suomi joutui tasapainottelemaan idän ja lännen välissä. Maan historiaa tutkittiin sisä-, ulko-, sota- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta, tavoitteena sisäisesti vahvistaa valtiollista itsenäisyyttä. Mukaan tuli kipeiden sisäisten ja ulkoisten uhka- ja konfliktitilanteiden läpikäyminen ja niihin liittynyt eheyttävä jälkityö. Suomi näyttäytyi nopeiden yhteiskunnallisten liikkeiden näyttämönä. Tutkimuksen painopiste oli murroksen, muutoksen ja modernisaation historiassa.

Eurooppa -näkökulma on vapauttanut tilaa kulttuurihistorialle. Eurooppalaisuus on merkinnyt paluuta paikalliseen ja ainutkertaiseen kertomukseen. Poliittisen historian rinnalle, ja osin ohikin on noussut kiinnostus kulttuuristen jatkuvuuksien ja sivistyksellisten prosessien tutkimiseen. Ne eivät pysähdy valtiollisiin merkkivuosiin, vaan luovat historiaa Suomesta ja suomalaisuudesta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria. Kun poliittisten murrosten tilalle tulee kulttuurinen jatkuvuus, avautuvat kansalliset prosessit samankaltaisina suhteessa muuhun Eurooppaan. Perifeerisyyden korvaa samanaikaisuus; pienen maan kulttuurinen avoimuus ja halukkuus innovaatioiden vastaanottamiseen näyttäytyvät voimavarana. Historiassa korostuvat yhteisöjen, instituutioiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen aate- ja kulttuurihistoria, jossa rajat eivät rakennu valtioiden välille.

Keski- ja Itä-Euroopassa paluu eurooppalaiseen ja kansalliseen kertomukseen on ollut kivuliaampaa. Suomi pääsi vähemmällä – meillä kansallisen historian traumavaiheita on työstetty pidempään. Koko vuosisata on haettu keinoja luokkavastakohtaisuuksien poistamiseen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomiseen. Muuttoliike jatkuu yhä vuonna 2006; eri sukupolvet ovat joutuneet sopeutumaan alati uusiin olosuhteisiin ja epävarmuuteenkin. Suomalaiset ovat olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin, niukkuudesta vaurauteen, koulutuksen avulla sosiaalisesti parempaan asemaan ja ammattiin. Kertomuksemme sopeutuu hyvin tranformaation ja transition kaavaan. Vastakkain asettuvat ja toisiinsa lomittuvat pohjoinen ja eteläinen, itäinen ja läntinen, agraari ja urbaani, sivistys ja luonto, työ ja vapaa-aika, kirkollinen ja maallinen, elitistinen ja populaari, paikallinen ja yleinen. Monet ristikkäiset tarinat leikkaavat toisiaan; yhtä totuutta Suomesta ei enää ole.

Minun Eurooppani ei ole vain myyttinen idea, yhteisten arvojen ja arvostusten, uskontojen tai ideologioiden, poliittisten tavoitteiden tihentynyttä historiaa. Eurooppa on tilana enemmän kuin kansallisten kulttuuriensa summa. Eurooppa on monien toisiinsa kietoutuneiden paikallisten ja alueellisten kertomusten kohtaamista. Se tapahtuu usein sattumanvaraisesti, joskus innostavasti, mutta aina uutta synnyttäen, historiakulttuuriamme muokaten. Tässä monikerroksisuudessa on Euroopan voima. Historia, pitkä historia, josta ammentaa, on se vahvuus, joka kantaa eteenpäin. Suren aikalaiskeskusteluun tänään kuuluvaa vahvaa Eurooppa-kriittisyyttä. ”Eurooppa sairastaa ja taudin nimi on lässähtäminen”, kirjoittivat taannoin informaatioyhteiskunnan gurut Manuel Castels ja Pekka Himanen.

Monet näkevät maanosamme vanhojen asenteiden säilömänä hitaan kasvun alueena, näivettyneenä vanhana miehenä. On sanottu, että Euroopan aika käy vähiin, väestö ikääntyy, talouskasvu ja tuottavuus jäävät jälkeen maailman muista talousmahdeista. Onko edessä Euroopan alasajo? Rohkenen epäillä. Uusi Eurooppa on jo 3000 vuoden ajan muodostunut idän ja lännen, pohjoisen ja etelän vuorovaikutuksesta. Painopiste on siirtynyt tällä akselilla, pelimerkit ja pelaajat ovat monesti muuttuneet. Silti Eurooppa on renessanssien ja uudelleen syntymisien maanosa, paikoin hullu, innovatiivinen, kekseliäs, kulttuurisesti herkkä, ajassa elävä, usein aistikas ja oivaltava. Historia antaa varmuutta, itsetuntoa ja Eurooppa tarjoaa aina uudestaan mahdollisuuden toteuttaa eurooppalaista myyttistä unelmaa. Minun Eurooppani tulee selviämään. Se liittyy kykyyn uudistua ja haluun modernisoitua sekä tahtoon ottaa vastaa molempien esittämä haaste. Hard Rock Halleluja symboloikoon unelman tätä päivää!

---