Ihminen ja kaupunki

Suomen ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Otto-I. Meurman analysoi teoksessa Asemakaavaoppi (1947) kaupunkien elinkaarta: “Kaupunki on syntynyt tarpeen sanelemana palvelemaan maataan, seutukuntaansa ja ympäristöään. Sellaisenaan se kuuluu ihmiskunnan taloudelliseen organismiin. Kaupunki on maaseudun tarvitseman tavaran hankkija ja välittäjä sekä maaseudun tuotteiden kuluttaja. Se on seutunsa kulttuurin kantaja ja levittäjä. Ilman kaupunkeja ei sivistyskansa voi tulla toimeen.” Meurman viittaakin eurooppalaiseen sivilisaatio- ja kulttuurihistoriaan sekä kaupungin väliseen yhteyteen.

Keskiajalla puhuttiin ”kaupunki-ilmasta, jota oli vapaampi hengittää.” Tänään kaupunkien menestystä mitataan teknologisen menestyksen mittarein. Tiedämme, että Manhattanilla on enemmän kännyköitä kuin Saharan eteläpuoleisilla alueilla yhteensä. Eurooppalainen kaupunkiolemus määrittyy mielissämme rakennettuna ympäristönä, johon urbaani elämäntapa, ihmisten välinen vuorovaikutus ja kommunikaatio, on jättänyt vuosisataiset jälkensä. Vaikka ensimmäiset kaupungit syntyivät Lähi-idässä, ovat suuremmat ja pienemmät kaupungit jättäneet pysyvät jälkensä Euroopan historiaan antiikin ajoista lähtien. Kaupunki elämäntapana palautuu antiikin Ateenaan ja Roomaan, Välimeren ilmaston avaamiin julkisiin ja yhteisöllisiin kaupunkivaltioihin. Näissä aikansa megakeskuksissa näkyivät nykyaikaisen urbaani elämän tunnukset: etuoikeutettujen varallisuus, valta ja vauraat alueet sekä niiden vastakohta, suuri työttömyys, slummit, monikulttuurisuus, uuden syntyminen, jatkuvuus ja murros.

Keisarinaikana Rooman imperiumin kaupungit muodostivat aikansa globalisaatioverkoston: ne tyydyttivät hallinnon, kaupankäynnin ja armeijan vaihtelevia tarpeita, ja olivat laajan keskusjohtoisen valtakunnan merkittäviä toimintapaikkoja, maaseudun selkeitä vastakohtia. Antiikin maailmassa oli vain yksi varsinainen suurkaupunki, Rooma, ja suurkaupunkilaiset eli roomalaiset, jotka levittivät ensimmäisenä urbaanin Euroopan rajoja länteen ja pohjoiseen. Itämeren kaupunkikulttuurin kehittymisessä on ollut omat erityispiirteensä. Tärkein syy urbaanin elämäntavan ohuuteen Pohjoismaissa on siinä, että antiikin jälkivaikutus on puuttunut yhteiskunnan sosiaalisesta ja kulttuurisesta rakenteesta. Kaupunkeja oli pitkään vähän ja ne olivat alisteisessa suhteessa maalliseen valtaan nähden.

Eurooppalaisen kaupunkihistorian kiinnostavin kysymys kuuluu: miksi jotkut kaupungit menestyivät ja kasvoivat, toiset surkastuivat. Miksi kaupungin kiinnostavat ja houkuttelevat ihmisiä? Kysymyksestä avautuu mielenkiintoinen jännite ihmisen ja kaupungin välisen suhteen kulttuuriseen jatkuvuuteen ja murrokseen. Sijainti ja taloudellinen toimeliaisuus, kyky innovatiivisuuteen ja poliittinen kaukonäköisyys ovat kiistämättä edistäneet ihmisten kiinnostusta eräitä kaupunkeja kohtaan. Toisia on suosinut hyvä maantieteellinen sijainti sopivissa risteyspaikoissa. Mutta hankala sijaintikin saattoi kääntyä voitoksi, kuten meren päälle rakennettu ja siksi suojaisa Venetsia tai keisarin mahtikäskyllä pystytetty Helsinki osoittavat.

Kaupunkien menestykseen on vaikuttanut se, miten hyvin ne ovat onnistuneet uudistamaan perustuotantoaan, kilpailemaan toisten kaupunkien kanssa ja houkuttelemaan luovaa väkeä pysyvästi. Kaupunkien kyky sopeutua eri aikoina on ollut niiden selviytymisen perusehto. Vaikka yksittäisten kaupunkien kohdalla muutokset ovat olleet rajujakin, näkyy toisaalla tietty jatkuvuus. Monet taloudellisten, teollisten ja henkisten toimintojen keskukset, joilla on takanaan pitkä historia, ovat osoittaneet suurta joustamis- ja pärjäämiskykyä, eräänlaista historiallista jatkumoa. Keskiajalla syntynyt "kuuma banaani", iso puolikuun muotoinen kaupunkivyöhyke ulottui Keski-Englannista Pohjois-Italiaan. Milanosta Antwerpeniin. On mielenkiintoista, että tämä vyöhyke on yhä 1990-luvulla maanosamme taloudellisen ja teollisen toiminnan moottori ja suurimman väestökeskittymän alue.

Kansallisista historioista tiedämme, että jokaisen maan historiaan kuuluu ”kulta-aika”. ajanjakso, jolloin kansallinen menneisyys näyttäytyy poikkeuksellisena. Usein tällainen kulta-aika on kaupunkikulttuurin kukoistuksen aikaa. Moderni eurooppalainen
historiankirjoitus perustuu kronologiaan, jossa suuret kaupungit ja niiden kulta-aikaan liittyvät innovatiiviset ajanjaksot säteilevät hyvinvointia laajalle. Nämä kaupungit ovat syvällä kollektiivisessa muistissamme, ja edelleen tämän päivän turismin keskeisiä kohteita.

• Athens 500 - 400 BC: philosophy & democracy
• Rome 50BC – AD 100 : imperial order & the first giant city in world history
• Gent, Bruges, Antwerp 13th century: industrial production & wool trade
• Florence, Milan, Genoa 15th and 16th century: Renaissance
• Amsterdam 17th century: global trade & bourgeois culture
• London 18th century: economic revolution & merchants and craftsmen
• Manchester 1760-1830: the first industrial city
• St. Petersburg & Vienna 18th and 19th century: centers of military power & imperial policies
• Paris before 1914: centre of world culture & urban public works & fashion & all aesthetic fields
• New York 1880-1940: modernism & modern art
• Los Angeles 19th century: dream factory
• Stockholm 1945-1980: the Social Democratic Utopia
• Singapore, Hong Kong 1945-2000: a bridge between east and west
• Moscow, Berlin, Warsaw and Budapest 21st century: the capital city of new liberal era

Kaupungit kuten Athens, Rome, Florence, Antwerp, Venice, Amsterdam, London, Vienna, Paris, Berlin, Moscow etc. symboloivat kokonaisten belles époques aikakausia Euroopassa – ja usein - globaalissa historiassa. Näinä kulta-aikoina yhtyvät taloudellinen yrittäjyys ja teollis-tekninen ekspansio, dynaaminen sosiaalisen kehityksen vaihe sekä kulttuurinen ja taiteellinen toimeliaisuus. Onkin syytä kysyä: miksi toiset kaupungit pärjäävät, toiset eivät? Miksi kulta-aika leimaa kaupunkien kehitystä, mutta ei samalla tavalla esimerkiksi maaseudun. Miksi niin harvoilla kaupungeilla on ollut useampi kuin yksi ”kulta-aika”?

Poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen ekspansio sekä sosiaalinen elitismi kasvoivat rinnakkain kaupungeissa kuten Lisbon, Madrid, London, Paris, St. Petersburg, and Berlin.
Urbanismin positiiviset mielikuvat palautuvat kultaiselle 1800-luvulle, kun eurooppalaisten metropolien loisto aikoihin. Kaupungit olivat kulutuksen ja kulttuurin keskuksia. Tämä aika synnytti hotellien ohella leveät bulevardit ja esplanadit, kaarisillat, puistot, muistomerkit ja patsaat, ravintolat, kahvilat, suuret teatterit ja oopperat, rautatieasemat, raitiotievaunut ja liikepalatsit, tavaratalot ja kaupunkihotellit. Tämä aika jalosti huippuunsa myös monet kaupunkikulttuuri ilmiöt, joita me tänään pidämme itsestään selvinä. Niitä ovat yksilöllinen itsenä toteuttaminen ja moderni kuluttajuus, eräänlainen hedonismi. Porvarillinen eurooppalainen suurkaupunki tarjosi loistavat puitteet, nykyaikaiset julkiset ja kaupalliset kaupunkitilat. Toiminnot tukivat toisiaan. Kun taloudellinen tilanne kehittyi, oli hyvät ajat, kasvoivat näiden laitosten ja instituuttien toimintaedellytykset.

Kaupungit eivät koskaan ole valmiita ja juuri siksi ne houkuttelevat ihmisiä. Kaupungit ovat mahdollisuuden maisemaa, jossa ihmisten välisestä dynaamisesta kohtaamisesta syntyy aina uutta, liikettä, joka puolestaan luo jännitteitä ja jännitteistä kasvaa parhaimmillaan innovatiivisuutta, joka hyödyttää sekä yksilöä että yhteisöä. Kaupunkiteoreetikko Lewis Mumford mukaan "kaupungissa etäiset voimat ja vaikutukset sekoittuvat paikallisiin: niiden ristiriidoilla on yhtä suuri merkitys kuin niiden sopusoinnulla". Eurooppalaisten kaupunkien perusfunktio on säilynyt lähes muuttumattomana. Kaupungit ovat olleet - ja ovat yhä - suuria markkinapaikkoja, megatoreja, joiden kautta ideat, tavarat, palvelut, ihmiset ja tieto liikkuvat ja kohtaavat.

Kaupunkierityisyyttä on se, että urbaanit keskukset elävät jatkuvassa vuorovaikutus-suhteessa ulkopuolisen maailman kanssa. Jokaisella kaupungilla on sekä maaseutunsa että muihin kaupunkiin linkittyvä verkostonsa. Maalta, joka sekään ei ole muuttumaton aluekokonaisuus, hankitaan päivittäinen ravinto, vesi, raaka-aineet ja maalta tulevat myös muuttajat. Ylikansalliset verkostot ovat tuoneet kaupunkeihin matkailijoita, siirtolaisia, pakolaisia, ylioppilaita, kauppiaita ja onnenonkijoita jo vuosisatojen ajan - ja tuovat yhä. Muuttajia houkuttelee yksilöllinen mahdollisuus itsensä toteuttamiseen. Suurten kaupunkien vetovoima on ollut voimakas aina, kun on haluttua vapautua kaupungin ulkopuolisen sosiaalisen tai poliittisen järjestelmän, sääty-yhteiskunnan, luokkarakenteiden, pikkukaupungin tai maaseudun elinpiirin määrittämistä ahtaista kulttuurista ja sosiaalisista rajoista.

Myös keskitetyn valtion ja erityisesti kansallisvaltion synty ovat vaikuttaneet tuntuvasti kaupunkien kasvuun ja muovautumiseen. Liikennejärjestelmien kehitys (satamat, rauta- ja raitiotiet, tieverkosto ym.) on jättänyt lähtemättömät vaikutuksensa urbaaniin miljööseen. Samalla vuosisadalla kaupungit alkoivat kasvaa puolustusmuurinsa ulkopuolelle. Kaupunkitoiminnot hajosivat keskustan ulkopuolelle ja myös vauraamman väen esikaupungistuminen alkoi. Eurooppalainen urbanismi, urbanité, kaupunkielämän ydinominaisuus, on syntynyt useiden vuosisatojen aikana. Tämä sosiaalinen rauha on tukenut kapitalismin nousua, teollistumista ja taloudellista toimeliaisuutta.

Ihmisen ja kaupungin suhde määrittyy tänään uudella tavalla. Uusi yhteisöllisyys ei enää perustu luokkapohjaiseen tai ammatilliseen ryhmätunteeseen, kuten ruotsalainen sosiologi Johan Asplund on todennut, vaan toisilleen tuntemattomien ihmisten sattumanvaraiseen kohtaamiseen. Tässä uudessa yhteisöllisyydessä on kysymys oikeudesta kaupunkiin, kuten tunnettu kaupunkitutkija Henri Lefebvre määrittelee. Taustoiltaan erilaiset, usein toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisiaan joko toistuvasti tai varsin sattumanvaraisesti. Kohtaamiseen kuuluu eräänlainen katuseurallisuus, se, että voimme ilmaista ja viestittää itsestämme julkisessa kaupunkitilassa pukeutumisen, ruumiin- ja elekielen, puheen, omien töiden, performanssin tmv. avulla. Näillä kohtaamisilla, tällä katusosiaalisuudella ei periaatteessa ole mitään rahallista tai vaihtoarvoa. Ne perustuvat viihtymiselle, seurallisuuden tarpeelle, erotiikan luomaan ja vapaa-ajan lisäämään kiinnostukseen.

Ihmisen ja kaupungin uusi suhde merkitsee sekä oikeutta näihin kohtaamisiin että aikaa ja tilaa, joissa kohtaamiset voivat tapahtua. Ajan suuri trendi on, että tarvitaan riittävästi yhteistä julkista kodin ulkopuolista kaupunkitilaa, jossa ihmiset yksilöinä ja yhdessä voivat kokoontua, “leikkiä ja olla” ilman että tulee olla hyödyllinen, dynaaminen, tehokas tai tuottava. Kaupunkien kadonnutta yhteisöidentiteettiä etsitään suurten massatapahtumien avulla tai sitten ”connecting people”, yhdessä individuaalisti ollen, modernia teknologiaa hyödyntäen.

Tulevaisuus on urbaania ja kaupunkielämän nykyaikaiset muodot tulevat säilymään. Megalopolikset ja metropolialueet – aikamme uudet supervallat – tulevat edelleen kasvamaan. In this process the metropolitan clusters continue to grow and expand. Kaikkialla maailmassa ykköskaupungit tulevat etääntymään kansallisesta tai valtiollisesta selustastaan. Ne profiloituivat itsenäisinä verkostokeskittyminä, joiden valtiosuhde määriteltiin uudella tavalla. Vahva metropoli pärjää uudessa taloudessa. Ehtona oli valtiollis-kansallisen yhteisöllisyyden heikkeneminen. Elinkeinoja kehitetään kaikissa suurkaupungeissa, kansainvälisyyttä korostetaan sekä panostetaan teknologiaan ja korkeakoulutukseen. Kansainvälisyysajatteluun kuului myös kiinnittyminen ylikansallisiin kaupunkiverkostoihin ja oman urbaanin ulkopolitiikan luominen.
Uusi johtava eliitti vaatii itsenäisyyttä ja omaa tilaa. Fragmentoituminen lisääntyy, kaupunkilaiset elävät hyvinkin erilaista elää, ehkä lähellä toisiaan maantieteellisesti, mutta kaukana toisistaan elämäntavallisesti.

Euroopassa jokaisella kaupungilla on oma historiansa ja urbaaninen henkensä. Kaupunkien kulttuurinen jatkuvuus ja “suuri kertomus” ilmenee monissa yksityiskohdissa, asemakaavassa, arkkitehtuurissa, ihmisissä ja elämäntavassa. Uusi urbaani yhteisöllisyys, dynaaminen kaupunkielämä on elämää tässä ja nyt, reaaliajassa ja -paikassa. Todelliseen kaupunkielämään kuuluu kerroksellisuus ja vastakohdat, hyvä ja paha, pelottava ja turvallinen, kaunis ja ruma, rikas ja köyhä, nuori ja vanha. Urbaani todellisuus ei koskaan voi olla suojattua, steriiliä tai hygienistä. Kaupunki ei ole koskaan lopullisesti suunniteltu. Kaupunki on näyttämö, jossa tilanteet päivittäin muuttuvat. Tästä dynamiikasta kasvaa menestynyt kaupunki.

---