Megalopolis –tapahtuma 23 IX 2066. Vanha ylioppilastalo
Johan Wolfgang Goethe, runon mestari ja eurooppalaisen sielun ja tunteiden tulkitsija, matkusti 1780-luvulla Italiassa etsimässä omaa itseään ja kulttuurisia juuriaan. Tarkkasilmäinen Goethe kuvaa matkakirjallisuuden klassikoksi nousseessa teoksessaan Italian matka saapumistaan Vicenzaan. Kuvauksessa asettuvat vastaakin pohjoinen ja etelä, sivistys ja barbaria, kulttuurin alkukoti ja uudisalue, Germania ja Roma:
Muuten nämä vicenzalaiset ovat minusta aina hyvin miellyttäviä;
heissä on
eräänlaista vapaata humanisuutta, joka syntyy siitä, että
elämä on aina
julkista. Niin myös mennään yhdessä milloin minnekin,
kirkkoihin, torille,
kävelemään, pyhiinvaellukselle (kutsun tällä
nimellä sitä, että kävellään
jumaläidin pyhättöön), teatteriin, julkisiin näytöksiin,
karnevaaleihin jne.
ja naisväki on keskimäärin kaunista, eivät koketeeraa,
pukeutuvat
moitteettoman siististi. -- Myös miehet käyttäytyvät
minusta hyvin ja
ovat kohteliaita.
Ihmisen ja kaupungin suhde määrittyy tänään uudella tavalla. Uusi yhteisöllisyys ei enää perustu luokkapohjaiseen tai ammatilliseen ryhmätunteeseen, kuten ruotsalainen sosiologi Johan Asplund on todennut, vaan toisilleen tuntemattomien ihmisten sattumanvaraiseen kohtaamiseen. Tässä uudessa yhteisöllisyydessä on kysymys oikeudesta kaupunkiin, kuten tunnettu kaupunkitutkija Henri Lefebvre määrittelee. Taustoiltaan erilaiset, usein toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisiaan joko toistuvasti tai varsin sattumanvaraisesti. Kohtaamiseen kuuluu eräänlainen katuseurallisuus, se, että voimme ilmaista ja viestittää itsestämme julkisessa kaupunkitilassa pukeutumisen, ruumiin- ja elekielen, puheen, omien töiden, performanssin tmv. avulla. Näillä kohtaamisilla, tällä katusosiaalisuudella ei periaatteessa ole mitään rahallista tai vaihtoarvoa. Ne perustuvat viihtymiselle, seurallisuuden tarpeelle, erotiikan luomaan ja vapaa-ajan lisäämään kiinnostukseen.
Ihmisen ja kaupungin uusi suhde merkitsee sekä oikeutta näihin kohtaamisiin että aikaa ja tilaa, joissa kohtaamiset voivat tapahtua. Ajan suuri trendi on, että tarvitaan riittävästi yhteistä julkista kodin ulkopuolista kaupunkitilaa, jossa ihmiset yksilöinä ja yhdessä voivat kokoontua, “leikkiä ja olla” ilman että tulee olla hyödyllinen, dynaaminen, tehokas tai tuottava. Helsingissä tämä ajan henki näkyy selvästi. Elämme esikaupunkien kulttuurisen kuihtumisen ja kantakaupungin kukoistuksen aikaa. Uudet urbaanit sukupolvet ovat “löytäneet” vanhan porvarillisen kaupungin näyttämöt, Esplanadin puiston, Suurkirkon portaat, Senaatintorin, Kaivopuiston. Uudet vapaa-ajan palatsit (Tennispalatsi, Kinopalatsi), ostoparatiisit, Gigantit ja Jumbot sekä monitoimitalot ilmentävät tätä uudessa kaupunkikulttuurissa, joka 200-luvulla rakentuu yksilökeskeisestä yhteisöllisyydestä ja kohtaamisista. Uusurbaani yhteisöllisyys konkretisoituu Kaapelitehtaalla, Hjalliksen Areenalla ja jalkapallostadionilla, Kiasmassa, Sanomatalossa, kauppakujilla ja gallerioissa.
Kaupunkien kadonnutta yhteisöidentiteettiä etsitään suurten massatapahtumien avulla. Monumentaaliset kulttuuri- ja urheilutapahtumat, kesäfestivaalit ja musiikkijuhlat, suuret yleisötilaisuudet rakentavat kollektiivista identiteettiä aikana, jolloin kaikki on liikkeessä. Jääkiekon maailmanmestaruus voitonjuhlineen, Helsingin Juhlaviikot, Senaatitontorin suurtapahtumat (Jokereiden juhlat, ruokatori yms.), Turun Down by the Laituri ja keskiaikaviikot, Porin Jazz, Naisten Kymppi, Taiteiden yö, Helsingin kulttuurikaupunki-vuosi 2000 jne. Ovat onnistuneet yhdistämään paikallisen perinteen, massaluonteen, uuden urbaanin kansanelämän ja näyttävyyden. Avainsanoja ovat katuelämä ja karnevaali, seurallisuus ja estetiikka, historia ja moderni.
Euroopassa jokaisella kaupungilla on oma historiansa ja urbaaninen henkensä. Kaupunkien kulttuurinen jatkuvuus ja “suuri kertomus” ilmenee monissa yksityiskohdissa, asemakaavassa, arkkitehtuurissa, ihmisissä ja elämäntavassa. Kaupunkia, katuelämää ja kaupunkilaisia voi lukea kuin kirjaa. Uusi urbaani yhteisöllisyys voidaan nähdä yhdenmukaistavan globaalisen massaviestinnän ja runsaana vyöryvän ylikansallisen “informaation” vastavoimana. Kaupunkielämä on elämää tässä ja nyt, reaaliajassa ja -paikassa. Todelliseen kaupunkielämään on Euroopassa kuulunut kerroksellisuus ja vastakohdat, hyvä ja paha, pelottava ja turvallinen, kaunis ja ruma, rikas ja köyhä, nuori ja vanha. Urbaani todellisuus ei koskaan voi olla suojattua, steriiliä tai hygieenistä. Kaupunkikulttuuriin kuuluvat kaikkialla läsnä olevat paradoksit. Kaupunki ei ole koskaan lopullisesti suunniteltu. Urbaania todellisuutta on ihmisten kesken tapahtuva jatkuva eettinen, moraalinen ja poliittinen uudelleenarviointi. Kaupunki on näyttämö, jossa tilanteet päivittäin muuttuvat