Pohjola piirtyy kartalle – myyteistä todellisuuteen
Kenraalikuvernöörin talo 17 X 2006
Juhlapuhe
”Tanskan pohjoispuolella ei ole tilaa filosofialle – alue on täynnä insinöörejä ja tekniikan miehiä”, julisti Le Figaron kirjeenvaihtaja hieman nenäkkäästi tv:ssä vuonna 2001, kun Ruotsi oli ottamassa paikkaansa EU:n ministerineuvoston puheenjohtajamaana. Tänä vuonna, kun Suomi otti paikkansa samaan rooliin, ei vastaavaa kärjekkyyttä kuultu. Päinvastoin. Kansankunnan ovella on käynyt runsaasti uteliaita ihmettelemässä ja ihastelemassa kotopohjaista menestystämme koulutus- ja innovaatiopolitiikassa. Silti ranskalainen lausuma nostaa esiin ja uusi perinteisiä, todellisia tai myyttisiä mielikuvia, joita Euroopan eri alueilla asuvilla ihmisillä on Pohjoisesta. Eurooppa-kuva muuttuu koko ajan, ja samalla me eurooppalaiset joudumme pohtimaan suhdettamme eri alueisiin, kulttuureihin, kieliryhmiin ja poliittisiin perinteisiin.
Mannermaalta katsoen ”anti-intellektualismia” tai ”sivistymättömyyttä” on pidetty Pohjoismaiden tunnuspiirteenä. Itse emme näe asiaa samalla tavalla. Pohjoismaat ovat väestöltään pieniä maita ja tullevat sellaisiksi jäämään, jos vertailukohdaksi otetaan Saksa, Ranska, Venäjä, tai Englanti. Jo siksi niiden on vaikeata kilpailla tai mittauttaa itseään suhteessa Manner-Euroopan ajattelua, kirjoittamisen, tieteen ja tutkimisen traditiota. Siksi joutuu kysymään, onko Pohjolalla ollut erityinen merkitys Euroopalle? Jo lyhyt vilkaisu historiaan osoittaa, että pohjoinen periferiakin voi herättää kiinnostusta ja vaikuttaa eurooppalaiseen kehitykseen positiivisesti. Myös tästä meillä on muistoja Pohjoismaissa.
Kulttuurisesti Pohjolan omakuvaan vaikutti reformaatio ja vahvojen ruhtinasvaltioiden
syntyminen. Ne katkaisivat siteet katoliseen Eurooppaan. Keski-Eurooppaan
nähden alue oli talonpoikaismaat.
Pohjoismaat jo tuolloin merkitsivät Euroopalle raaka-aineita ja muita
tuotteita. Pohjoismailla, erityisesti Ruotsilla ja Tanskalla, on ollut
roolinsa maanosamme suurvaltapolitiikassa. Ruotsi esti Novgorodin ja Venäjän,
ja sen myötä kreikkalais-ortodoksisen kulttuurivaikutuksen leviämisen
länteen. Kylmän sodan rajat piirtyivät näiden rajalinjojen
mukaisesti. Tanska esti sitkeästi saksalaisia valtioita leviämästä
alueelleen. Tämä sotilaspoliittinen historia, sotilaallinen
traditio, loi edellytykset ideaan Pohjolan erityisestä asemasta Eurooppa-politiikassa.
Näin siitä huolimatta, että Ruotsin ja Tanskan historiallisessa
identiteettikehityksessä vastakohtaisuudella suhteessa toisiinsa
oli aluksi keskeinen sija. Itämeren alueen herruudesta kilpailivat
pitkään arkkiviholliset Tanska ja Ruotsi.
Pohjoismaiden identiteetti rakennettuiin uudestaan Ranskan vallankumouksen jälkeen, ajan tuolloin antamista aineksista. Romantiikan aikakausi antoi tilaa tunteelle ja Pohjolassa kasvoi esiin luontoromantiikka, maiseman varustamisen ihanteilla ja moraalisilla piirteillä. Vuosisadan perussävyksi rakentui luonnonkauneuden ja niukkuuden yhdistelmä. Pohjola-aatteelle oli kysyntää jo 1800-luvulla. Sen avulla on haettu yhteisiä tunnuksia suhteessa Itä- ja Manner-Eurooppaan. ”Pohjoisuuteen” on liitetty yhteneväinen poliittinen traditio, samansuuntainen kulttuurinen arvomaailma ja sosiaalinen tilanne. Suomalaisuus, ruotsalaisuus, norjalaisuus ja tanskalaisuus on eri vaiheissa – tarpeen vaatiessa - piirretty osaksi Skandinavian historiaa.
Pohjola on näyttäytynyt myyttisenä ja paikoin perifeerisenä
kulttuuripiirinä, jolla on ollut omat erityispiirteensä suhteessa
"vanhaan" katoliseen, eteläiseen Eurooppaan. Taiteet, poliittinen
kulttuuri, tutkimus ja media ovat vahvistaneet tätä Pohjola-nationalistista
kuvaa, josta 1800-luvun skandinavismin aikana tuli olennainen osa kansakuntiemme
identiteettiä. Nordismi, Pohjola-suuntaus nousi vahvana esiin jälleen
toisen maailmansodan loputtua. Tuolloin Pohjoismaat
lisäsivät yhteistyötään ja institutionalisoivat
kulttuuriyhteyttään. Pohjoismaat olivat suhteessa idän
ja lännen keskuksiin välissä puolueettomia, samalla tavalla
kuin jo antiikin aikana suhteessa tuolloiseen itään ja länteen,
Roomaan ja Bysanttiin. Pohjoisuus ja maantieteellinen perifeerisyys ei
merkitse ulkopuolisuutta suhteessa Eurooppaan. Siksi meillä on tapana
ärtyä, jos maantieteellisesti suhteelliset suuret maamme eivät
mahdu mukaan sääkarttoihin tai muihin yhteiskatsauksiin.
Pohjola piirtyy kartalle – myyteistä todellisuuteen –näyttely piirtää eteemme osan eurooppalaisen kartografian historiaa 1500-luvulta tähän päivään ja osoittaa, miten maantieteellinen kokonaisuus, Pohjola, Pohjoismaat, Skandinavia, ottaa paikkansa eurooppalaisessa tilassa.. Tapa käsittää ja kuvata kansoja maisemia ja maita on kokenut huomattavia muutoksia tällä ajalla. Samalla tavoin kuin kirjallisuudessa ja tieteessä, kartoissakin kulkee rinnakkain kaksi kuvaamisen perinnettä. Toinen esitystapa on realistisuutta tavoitteleva, tietoihin ja tosiasioihin pitäytyvä. Toinen on idealistinen, tunnuskuvallinen, jopa spekulatiivinen. Usein samoissa kuvissa on molempia lähestymistapoja.
Näin 1500-luvun tunnetuin kartta Olaus Magnuksen Carta Marina (1593) tarjoaa malliesimerkin. Skandinavia ja sen paikkakuntia on pääpiirteissään oikein kuvattu, mutta kartan runsas kuvitus ihmisineen, eläimineen ja monstereineen perustuu aikakauden myyttisiin kertomuksiin, jopa tarustoon. Samanaikainen Olaus Magnuksen Pohjoisten kansan historia (1555) vahvistaa kertomuksen siitä, miten ankara ilmasto, vaikea maasto ja hankalasti saatava ravinto ovat luoneet oman, erikoisen pohjoisen kulttuurin, jossa noituus ja omalaatuinen käsityöläisyys ovat arkipäivää.
Kan kartorna förmedla någonting om Nordens idé och identitet? Den politiska och kulturella nordismen fick ett identitetsgivande innehåll redan under 1800-talet. De viktiga etapperna för nordisk självkänsla har varit sammankopplad till kris- och krigserfarenheter. Nordismens uppkomst var beroende av stormakternas politiska utveckling vid Östersjön. Skandinavismen uppstod i mitten av 1800-talet, emedan det dansk-tyska kriget lyfte fram behovet av en nordisk solidaritet. De historiska rivaliteterna var i denna situation glömda mellan de mäktiga skandinaviska länderna Sverige och Danmark. Den andra vågen i Nordismen uppstod i samband av det nya statssystemet vid Östersjön efter första världskriget. De skandinaviska ländernas besläktade kultur” motiverade ideologiskt samarbete under en tid då Europa var labilt, i rörelse eller delat i två.
Den nordiska samhörigheten byggde – och bygger fortfarande - på kontraster till det kontinentala Europa, till den kulturella och politiska spänningen mellan ”Norden” och ”Södern”. Det är en allmän accepterad tanke inom nationalismforskningen att nationalismen allt sedan sin uppkomst som -ism har varit sammanlänkad med statliga, folkliga, kulturella eller etniska egenskaper. Redan under 1800-talet växte en central kulturell och politisk tolkning fram: tron på överlägsenheten av det nordiska folkliga självstyret. Denna myt innehåller viktiga aspekter som hade sitt ursprung redan ”före medeltidens gryning”. Före de statliga banden hade utbildas var den lokala självbestämmanderätten stor. Fria bönder och ett folkligt självstyre, landskapslagar och tingen utgör centrala element i denna myt om den nordiska självstyretraditionen.
Myten motsvarar verklighet i viss mån. Det finns en allmän uppfattning i Norden om denna utvecklings “nordiska drag”. Dessa drag påverkar fortsättningsvis på den nationella självbilden och har skapat goda förutsättningar för en gemenskapskänsla. I dag talas det allmänt att kommunerna är demokratin och den skandinaviska modellens vagga. På sockenstämmorna och i rådstugorna möttes under århundraden medborgarna - borgare och bönder – för att dryfta sina gemensamma angelägenheter. Här lades ett centralt drag i den nordiska modellen, nämligen det fredliga sättet att lösa konflikter under aktivt deltagande från breda befolkningsgrupper.
Under efterkrigsåren formades den nordiska identiteten på nytt under nya ideella, politiska och ekonomiska förhållanden. Ur krigets aska och ruiner växte en nordisk orientering som fick stark förankrig i samtliga länder som hade varit i kriget. Misstron och skepsis var i början stark mellan granländerna som hade haft olika krigserfarenhet. Men efter 1945 var bordet dock tomt och viljan till att inleda ny politik stark. “Känslan för s.k. brödrafolken” fick en ny aktualitet. Det nordiska samarbetet började motiveras genast vid de intellektuella, akademiska, konstnärliga och politiska kretsarna.
Aktiviteterna mellan de nordiska länderna har varit många. Redan på 1920-talet hade centrala tjänstemän och yrkesgrupper hållit sina nordiska möten. Sveriges betydelse hade varit stor under krigsåren. År 1942 startade fadderortrörelsen mellan Sverige och grannländerna. Den samhälleligt aktiva befolkningen i städer och kommuner i respektive land knöt kontakter med en vänort som valts i det andra landet. Samtidigt fick det nordiska samarbetet ökad popularitet. Bilaterala fonder började planeras i olika nordiska länder. Efter 1945 spelade Föreningen Pohjola-Norden och dess inflytelserika ledamöter en central roll i de praktiska och politiska frågorna. Under omvälvningens tidevarv, då halva Europa var i ruiner och kommunismen spred sig, mystifierades i Norden “rättens betydelse för ett samhälles sundhet och trygghet”. Den historiska ödegemenskapskänslan, ”kärlek till frihet, flit samt respekt av seder” blev nya nyckelord i det nya nordiska samarbetet. Rätten och demokratin lyftes fram som självklara nordiska värderingar. Demokrat myten fick idet nya politiska läget övernationella dimensioner. Sverige hade centrala roller som förebild att vara frihetens vagga i Norden.
Pohjola-identiteetti antoi tukea kaksinapaisessa maailmassa oma paikan hahmottamiseen. Tapanani on siteerata mainiota vuonna 1945 ilmestynyttä, Pohjola-Nordenin toimittamaa teosta Nordisk samhörighet, jossa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti asemoidaan Pohjoismaat ja niiden välillä olleen yhteisöllisyyden kulttuuriset juuret. perusta oli kansan oikeudenmukaisuudessa, moraalisuudessa ja lain kunnioituksessa. laki ja oikeus perustuivat ihmisarvon ja kansanvallan kunnioitukseen. Pohjola asemoitiin vapauden kotiseuduksi, jossa vapa talonpojat olivat kansaliikkeiden, vapaan järjestäytymisen ja kansallisen hallinnon ytimessä. Risti lipuissa oli sisäisen yhtenäisyyden symboli, reformaatio ja kristinusko kulttuurin perusta. Tästä maaperästä kasvoi ihannoitu Pohjoinen yhteenkuuluvuus, jossa korostuivat solidaarinen ryhmämuodostus, uudistusmielinen ilmapiiri, rakkaus kotiseutuun, toleranssi, kohtuullisuus ja järkevyys kansalaisihanteiksi. Vapaa, luova henki yhdistyi tekniseen luovuuteen – pohjoinen ihminen on osoittanut olevansa kykeneväinen luonnon voittoon. Insinöörivetoisuus ja teknologiaoptimismi ovat hyväksyttyjä lähtökohtia Pohjoismassa.
Vielä sopii pohtia, miten perinteinen Pohjola-suuntaus ja pohjoismaiden välinen yhteistyö on selvinnyt EU-Euroopassa? Viimeisen kymmenen vuoden aikana alueet ovat palanneet eurooppalaiseen keskusteluun. Kylmän sodan päättyminen muutti sisäistä Eurooppa-karttamme. Suhteemme eurooppalaiseen tilaan, kansalliseen ja paikalliseen ympäristöön on muuttunut. Vanhat historialliset yhteydet ovat palanneet ja perinteiset alueelliset identiteetit elpyneet. Euroopan historiallisten alueiden ja niihin sitoutuneiden identiteettien merkitys on korostunut. Prosessin ymmärtäminen edellyttää historian tuntemusta. Keskustan ja periferian suhteet ovat jäsentyneet uudelleen, historiallisten rajojen ja alueiden merkitys on muuttunut. Kansallisvaltioiden Eurooppa on saanut rinnalleen alueiden Euroopan.
Tänään on jälleen tarve korostaa lähiperspektiiviä. Alueajattelulla on toki vanhat eurooppalaiset juurensa. Siinä liittyy vanha ajatus paikallisen päätöksenteon aktivoimisesta. Uutta regionalismissa on nyt se, että se luo uudenlaista järjestystä sekä valtioiden sisällä että valtiorajoja ylittäen. Kylmän sodan aikaista maailmanpolitiikka hallinneiden suurvaltojen tilalle ovat tulleet superalueet ja uudet aluekokonaisuudet. Superalueet ovat saaneet kannettavakseen entisten supervaltojen vastuun yhteiskuntarauhan ja vakauden tuottajina. Alueet toimivat talouden ehdoilla, mutta identiteetti muodostuu kulttuurisesti. Alueiden Eurooppa tarjoaa uuden järjestyksen, toisenlaisen hierarkian perinteisten kansallisvaltioin sisälle, osin myös valtionrajoja ylittäen. Valtioiden Euroopan ja kuntien Euroopan rinnalle on muodostunut kolmas taso, alueiden Eurooppa.
Eurooppalaisen kartografian historiassa vuosi 1993 oli murrosajankohta. Tuolloin julkaistiin ensimmäinen kartta Euroopan alueista (Tabula Regionum Europae). Se esitteli meille uuden tavan katsoa tuttua maanosaa. Atlantilta Kaspianmerelle, Jäämereltä Välimerelle ulottuvan alueen peitti nyt noin 500 aluekokonaisuutta, regiota. Ajatusta alueiden Euroopasta oli työstetty jo aikaisemmin. Historiasta tunnetaan useita ihannevaltion malleja, joissa hallinto on jaettu pienempiin, itsehallinnollisiin aluekokonaisuuksiin. Niiden nähtiin lisäävän demokratiaa, kansalaisten osallistumista ja tehokkaampaa asioiden hoitoa. Osallistuvan kansalaisen ihanne liitettiin menestyvään alueeseen.
Alueiden Euroopan syntyminen ei ole sattumaa. Ajassamme on monia virtauksia, jotka nostavat esiin paikallisen ja pienimuotoisen merkityksen politiikassa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tässäkin suhteessa Euroopalla on tarjota historiallisia esikuvia. Maanosamme menneisyydestä löytyy aikakausia ja jaksoja, jolloin ajatus alueiden elinvoimasta sai tukea käytännöstä. Renessanssin kaupunkivaltiot, Ranskan autonimiset alueet (ennen vallankumousta) ja Saksan lukuisat pikkuvaltiot olivat menestyksekkäitä aluekokonaisuuksia. Myös meillä Pohjoismaissa on vahva perusta tälle ajattelulle, kuten edellä olen koettanut hahmottaa.
Euroopan alueellistaminen tuo vastavoiman alueiden eurooppalaistumiseen. Parhaassa tapauksessa molemmat kohtaavat ja syntyy tarve määritellä oma tila ja paikka tuoreesti. Alueiden Eurooppaan kuuluu paikallishistoriallinen herätys ja alueellisen kulttuuritoiminnan vahvistuminen. Kulttuuriherätystä tukee yleiseurooppalainen historiaharrastus ja kasvava matkailu, joka kohdistuu kiinnostaviin historiakohteisiin. Meillä pohjoismaissa katseet kääntyneet kotiinpäin, omiin nurkkiin, jotka nyt näyttäytyvät kiinnostavina ja positiivisella tavalla erilaisina. Menneisyyden monikerroksisuus näyttäytyy voimavarana. Alueiden Eurooppa tarjoaa mahdollisuuden olla ylpeä paikallisesta osaamisesta ja omasta kulttuuriperinnöstä. ”Muuttunut suomalaisuus” merkitsee tässä tilanteessa muuttunutta omakuvaa, ylpeyttä omasta. Se antaa tilaa nähdä jälleen Suomi laajemmassa yhteydessä, sekä Itämeren osana, että Pohjolaan olennaisesti kuuluvana alueena.
Eurooppalainen integraatio ja alueiden merkityksen korostaminen on meillä Pohjoismaissa vapauttanut tilaa korostaa kulttuurin ja historian merkitystä. Pohjolan kuvaa rakennetaan toiselta maaperältä. Emme enää koe olevamme Europas Hinterland, maanosamme takamaata ja periferiaa. Kulttuurihistoria nousee esiin eurooppalaisten ulottuvuuksiensa kautta. Itämeri nousee esiin sekä eurooppalaisena merenä, joka tänään yhdistää ja lähentää pohjoisen etelään ja avaa siten vuorivaikutukselle vahvan ja pysyvän perustan. Eurooppalaisuus merkitsee paluuta kertomukseen, ainutkertaisen, kiinnostavana ja erityisen esiin nostamista. Tämä muutos on vaikuttanut tapaamme luoda menneisyyskertomuksemme. Pohjola ei näyttäydy yksinomaan valtiona, periodeina ja ulkopolitiikkana vaan alueellinen näkökulma korostaa vahvasti kulttuurin pitkiä prosesseja. Itsemme määrittelyssä perifeerisyyden ohi on noussut kulttuurisen osaamisen ja sivistyksellisten prosessien ja ainutkertaisuuden korostaminen. Ne eivät pysähdy valtiollisen historian määrittämiin merkkivuosiin, vaan luovat uutta tarinaa Pohjoismaista ja Pohjolasta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria. Siitä kertoo tämä näyttely kiinnostavalla tavalla, piirtäen historian avoimeksi eteemme!