Viimeinkin valtavirrassa – muuttunut suomalaisuus Euroopassa
Aikamme Eurooppa tulee piirtymään menneisyyteen kahden kuvan rajaamana. Kuvat ovat Berliinin muurin murentuminen marraskuussa 1989 ja World Trade Centerin palavat tornit New Yorkissa syksyllä 2001. Tapahtumat muuttivat historiaa. Berliinissä päättyi Kylmä sota ja Euroopan kahtiajako. New Yorkissa avautui uusi globaali jakolinja. Terrorismi nousi jokapäiväispuheeseen. Molemmat tapahtumat ovat pakottaneet arvioimaan jatkuvuuden ja murroksen osuutta historiassa. Suuri eurooppalainen murros alkoi vuonna 1989. Saksat yhdistyivät, Euroopan Yhteisö syveni Unioniksi Maastrichtin päätöksellä. Suomi sanoi irti YYA-sopimuksen, Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät. Talouslama koetteli ja Suomi allekirjoitti jäsenyysanomuksen EY:lle. Eurooppa tuli Suomeen aluksi taloudellisin motiivein, mutta pinnan alla vaikuttivat myös puolustukselliset näkökohdat sekä tunne ja tietoisuus historiallis-kulttuurisesta kuulumisesta Eurooppaan.
Millainen on Suomen kulttuurinen olemus tänään? Onko Suomi muuttunut kuluneen 10 vuoden aikana? Mitään suurempaa sisäistä poliittista vallankumousta eivät vuoden 1989 tapahtumat tai vuoden 1995 integraatio aikaansaanut. Kun Unioniin liityttiin, oli presidentti sosialidemokraatti ja pääministeri tuli keskustasta. Niin on edelleenkin. Poliittinen järjestelmämme, kulttuuriset instituutiomme ja sosiaalinen perustamme säilyivät lähes muuttumattomina, joskin ”euroaikaan sopeutuneina”. Kansanvaltainen perustamme, kunnallinen itsehallintomme, vahva luottamuksemme julkiseen sektoriin ja valtioon, uskomme koulutukseen ja ”osaamiseen” ovat säilyneet tai jopa vahvistuneet.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomi on ottanut paikkansa eurooppalaisessa yhteistyössä ja Eurooppa läpäisee monella tavalla suomalaista elämää ja arkea. Puhe Euroopasta oli aluksi – ja on vielä pitkään – puhetta politiikasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Bryssel on pääkaupunkina ottanut paikkansa monen suomalaisen toisena kotiseutuna. Yhteisvaluutta euro kilisee lompakoissa ja Unionin poliittiset rakenteet, prosessit, tukirahat ja perustuslaki ovat mediatodellisuudessa jokapäiväisiä aiheita. ”Eurooppalainen” ja ”euro” nousevat käsitteinä esiin mainonnassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa puheessa, ilmiöiden selittäjäksi, kulttuurin sisältöjen leimaksi.
Vanha Suomi-kuva…
Rautaesiripun murentumisen jälkeen sisäinen, mentaalinen Eurooppa-karttamme
on kokenut dramaattisen muutoksen, joskin sopeutuminen uuteen geopolitiikkaan
on ottanut aikansa. Monet meistä ovat joutuneet pohtimaan suhdettaan
eurooppalaiseen integraation avaamiin mahdollisuuksiin sekä uuteen
ja vanhaan identiteettiimme. Edelleenkin Eurooppa mielessämme on
länttä ja suurta yhteistä menneisyyttä. Eurooppalainen
integraatio on avannut ja ajankohtaistanut monia historiallisia kerrostumia,
palauttanut kansakuntia lähtöruutuun.
Jälleen saamme kysyä: "mikä Suomi on?" Kysymys
esitetään aina, kun Suomi on joutunut arvioimaan omakuvaansa
kotimaisen tai kansainvälisen kriisin seurauksena, tai kun jokin
kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdintä on muuttanut tasapainoa maan
sisällä. Kylmän sodan aikana ja jo aiemminkin Suomi nähtiin
Euroopan vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Se on saanut
olla idän ja lännen välinen silta, pohjoisten jääalueitten
etuvartio. Topelius kuvaa (Suomi 19. vuosisadalla, 1898) suomalaisia,
jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään
olivat saaneet maan kukoistamaan: "Tätä maata ei saata
lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää,
muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin
heijastuksiin pimeä aukko."
Viime vuosina on ahkerasti juhlittu kansallisia suurmiehiä, eurooppalainen piirre sekin. Aalto ja Topelius nostettiin esiin vuonna 1998. Sittemmin on panostettu Lönnrotiin (2002) ja Runebergiin (2004) ja tänä vuonna on suuri Snellman -juhlavuosi. Herroilla on ansionsa isänmaan, maakuntien, kansan, maiseman, kielen ja rakennetun ympäristön välisen suhteen määrittäjinä. Topeliukselle Suomen kuvaaminen "pensselillä ja piirustimella" ei ollut kansallinen itsetarkoitus. Maan ja kansan valloituksella oli aatteellinen päämäärä: yhdistää Suomen Euroopan ja koko ihmiskunnan osaksi.
…ja uusi ”ylpeä” historia
Kylmän sodan aikana kaksi kertomusta kilpaili tasavahvana Euroopassa. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista ”on lihoineen ja luineen” läsnä haastamassa Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.
Euroopan Unionin rahoituksesta vastaava liettualainen Dalia Grybauskaite totesi maanmiestensä saaneen vajaan vuoden EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Haluan tarttua tuohon Grybauskaiten ”ylpeyteen”, sillä se on mielestäni erittäin olennaista aikamme hengen ymmärtämisessä. Monissa maissa historia on palannut keskiöön. Siitä tuli keskeinen ideologinen voima, jonka oikeutti järjestelmämuutokseen. Historiasta tuli paikallinen, kansallinen ja ylikansallinen muutosvoima niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin. Eurooppalainen integraatio nosti esiin vallan vanhoja rakenteita, alueellisia verkostoja ja yhteenliittymiä tavalla, joka vaikuttaa edelleen EU:n syventämiseen.
Aikamme suomalaisuus merkitsee muuttunutta omakuvaa, ylpeyttä omasta. Suomi onnistui tasapainottelemaan pitkään idän ja lännen välissä, rakentaen topeliaanisessa hengessä historiallista omakuvaansa uusiksi, kylmän sodan aikana pohjoisen ja perifeerisen varaan. Vuoden 1945 jälkeen puristui esiin historiakuva, jossa murroksellisuus, erityisyys, luonnonläheisyys, perifeerisyys, villeys ja ulkopuolisuus korostuivat. Ulkopolitiikka korostui. Suuret murrokset nostettiin esiin. Ne sijoittuivat valtiollisen ja poliittisen historian käännekohtiin.
Poliittinen historia loi ja vahvisti Suomen asemaa ja sisäistä
yhtenäisyyttä, korosti valtiollista nuoruutta ja nostatti itsenäisyystahtoisuutta
ja henkeä. Maailmansodat, itsenäistyminen ja jälleenrakennusaika
synnyttivät puitteet, joka sitoi historian tutkimisen, valtiollisen
ajattelutavan ja ns. kansallisen linjan toisiinsa. Maan lähihistoriaa
tutkittiin ja kirjoitettiin
sisä-, ulko-, sota- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Lähtökohtana oli kertoa ja vahvistaa itsenäisen valtiollisen
kokonaisuuden muodostumista. Mukaan tuli kipeiden sisäisten ja ulkoisten
uhka- ja konfliktitilanteiden läpikäyminen ja niihin liittynyt
eheyttävä jälkityö. Suomi näyttäytyi nopeiden
yhteiskunnallisten liikkeiden näyttämönä. Esiin nousi
murros, muutos, modernisaatio, historiattomuus.
Eurooppalainen integraatio vapautti meilläkin tilaa korostaa kulttuurihistoriallista lähestymistapaa. Historiakuvamme eurooppalaistui ja urbanisoitui nopeasti. Samalla suhteemme paikalliseen tilaan ja kansalliseen ympäristöön on muuttunut. Eurooppalaisuus merkitsee paluuta kertomukseen, ainutkertaisen, kiinnostavana ja erityisen esiin nostamista. Tämä muutos on vaikuttanut tapaamme luoda menneisyyskertomuksemme. Suomi ei näyttäydy yksinomaan valtiona, periodeina ja ulkopolitiikkana vaan Eurooppa -näkökulma korostaa vahvasti kulttuurin pitkiä prosesseja. Yhdentymisprosessi on tuonut kansalliseen kertomukseemme jatkuvuuden painotuksia. Itsemme määrittelyssä murroksen ja nuoren valtiollisen historian rinnalle, ja ohikin on noussut kulttuurisen osaamisen ja sivistyksellisten prosessien ja ainutkertaisuuden korostaminen. Ne eivät pysähdy valtiollisen historian määrittämiin merkkivuosiin, vaan luovat uutta tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria.
Kulttuurinen näkökulma on jo muuttanut merkittävästi omakuvaamme 2000-luvulla. Kun poliittisten murrosten tilalle tulee kulttuurinen jatkuvuus, avautuvat kansalliset prosessit kiehtovan samankaltaisina suhteessa muuhun Eurooppaan. Perifeerisyyden korvaa samanaikaisuus; pienen maan kulttuurinen avoimuus ja halukkuus innovaatioiden vastaanottamiseen näyttäytyvät voimavarana. Kansainväliset virtaukset ovat liikkuneet ja liikkuvat maasta toiseen esteettä, saaden paikallisia sovellutuksia. Suomi ei näyttäydy etäisenä tai erilaisena, vaan aktiivisena ja vastaanottavana kansakuntana. Historiasta tulee yhteisöjen, instituutioiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen aate- ja kulttuurihistoriaa, jossa rajat eivät rakennu valtioiden välille.
Eurooppalainen muutos 1990-luvulla on antanut enemmän tilalle toiselle kertomukselle Suomesta. On nähty historian, sivistyksellisten arvojen, sinivalkoisten symbolien ja traditioiden paluu. Nuoremmat sukupolvet ovat astuneet esiin samalla kun vanhemmat ovat saaneet nauttia uudesta arvostuksesta. Viime vuosina on nähty sotaveteraanien maineenpalautus. Suomalaiset teemat, sukututkimus, sodat, Karjala, maaseutu, sankarit ja suurmiehet, rintamamiestalot ja mummonmökit, herättävät jälleen innostusta. Siksi menneisyydessä kiehtovat tasavuodet esimerkiksi 50, 60 tai 100 vuoden takaa. Jo nyt on siis näkyvillä, että 1940-luku kiinnostaa ja pakottaa keskustelemaan. 40-luku kertoo kätkettyä isänmaallista viestiään – sille on nyt kysyntää. Samalla se palauttaa meidät muistelemaan aikaa, jolloin Suomi näytti voimakkaalta, yksituumaiselta ja tulevaisuuteen uskovalta.
Eurooppa antoi meille jälleen takaisin uskon kulttuurin voimaan, ylpeyden kulttuurihistoriasta. Nyt historian tehtävänä on piirtää esiin eurooppalaisen Suomen koko kuva. Me suomalaiset itse puhumme mielellään luonnosta, suhteestamme metsään ja vihreisiin arvoihin. Kertomus Suomesta metsämaana kietoutui aiemmin Impivaaran ja perifeerisyyden, junttiuden ja sivistymättömän metsäkansan ympärille. ”You know we live close to the forest”, osasimme kertoa maailmalla ja oletimme, että vastapuoli ymmärtää selittämättäkin takapajuisuutemme ja historiattomuutemme. Nyt moinen ei enää riitä. Uusi kertomus korostaa metsän monitasoista merkitystä. Teollisuuden rakenteessa ja kansallisissa innovaatiojärjestelmissä “vihreällä kullalla” on edelleen keskeinen asema. Metsä on edustanut raaka-ainetta ja työtä, hyvinvointia ja turvallisuutta, kauppaa ja vaurautta. Metsä on tuottanut aineellista hyvää niin metsäpatruunoille kuin tukkijätkille, paperityöläisille ja metsureille. Metsällä on ollut suomalaisuuden muodostumisessa myös geopoliittinen ja mentaalinen sivistyksellisten prosessien kuvaamisessa merkityksensä. Sotamme – ja pärjäämisemme – olivat metsäsotia.
Keski- ja Itä-Euroopassa paluu kansalliseen on ollut kivuliaampaa. Suomi on tässä hyötynyt ja pääsee vähemmällä. Kansallisen historian traumavaiheita on työstetty pidempään. Kertomus modernista suomalaisuudesta kiteytyy 1900-luvun kehitykseen. Vanha kertomus korosti valtiollista pienuutta ja kansallista erilaisuutta, nationalismin agraaripohjaisuutta ja modernisoitumisen nopeutta. Koko vuosisata on haettu poliittisia ja sosiaalisia keinoja luokkavastakohtaisuuksien poistamiseen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomiseen. Suuntaus on ollut samantyyppinen useimmissa Euroopan maissa, mutta Suomen oloissa poikkeuksellista on ollut muutoksen nopeus ja rajuus. Muuttoliike jatkuu yhä vuonna 2006; eri sukupolvet ovat joutuneet sopeutumaan alati uusiin olosuhteisiin ja epävarmuuteenkin. Suomalaiset ovat olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin, niukkuudesta vaurauteen, koulutuksen avulla sosiaalisesti parempaan asemaan ja ammattiin. Tässä on myös voimamme – nyt erikoisosaamisemme, koulutusjärjestelmämme, näyttäytyy eurooppalaisena huippuna, jota tullaan kauempaakin ihailemaan.
Suomalaisuus piirtyi pitkään osaksi Skandinavian historiaa. Pohjola on näyttäytynyt myyttisenä ja paikoin perifeerisenä kulttuuripiirinä, jolla on ollut omat erityispiirteensä suhteessa "vanhaan" katoliseen, eteläiseen Eurooppaan. Taiteet, poliittinen kulttuuri, tutkimus ja media ovat vahvistaneet tätä pohjola-nationalistista kuvaa, josta on tullut olennainen osa kansakuntiemme identiteettiä. Nyt omakuvaa rakennetaan toiselta maaperältä ja kulttuurihistoria nousee esiin eurooppalaisten ulottuvuuksiensa kautta. Vastakkain temaattisesti asettuvat – ja toisiinsa lomittuvat – keskusta ja periferia, pohjoinen ja eteläinen, itäinen ja läntinen, kaupunki ja maaseutu, sivilisaatio ja luonto, työ ja vapaa-aika, kirkollinen ja maallinen, elitistinen ja populaari, rationaalinen ja romanttinen, paikallinen ja yleinen, kansallinen ja kansainvälinen, omavaraistalous ja kuluttajuus, ruumiillinen ja henkinen. Näkökulmat rakentuvat kertomukseksi, jossa Suomi ja suomalaisuus liittyvät saumattomasti yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen saaden samalla oman paikallisvärinsä. Itämeri nousee esiin sekä eurooppalaisena että suomalaisena merenä, joka yhdistää ja erottaa pohjoisen ulottuvuuden eteläisestä, mutta luo vuorivaikutukselle vahvan ja pysyvän perustan.
Monet ristikkäiset kertomukset leikkaavat 2000-luvulla toisiaan; yhtä totuutta Suomesta ei enää ole. Kulttuurit ja etniset ryhmät kohtaavat tänään kaupungeissa, jotka elävät sekä globaalissa että paikallisessa vuorovaikutuksessa. Alakulttuurit ja alueellinen hajanaisuus ovat johtaneet kansallisen identiteetin sirpaloitumiseen ja yksilöllisen omakuvan hajoamiseen. Myytit, muistot ja tulevaisuusvisiot kohtaavat ja kollektiiviset kipupisteet saavat uusia merkityksiä. Yhden kulttuurisen kertomuksen rinnalle nousee muita, vaihtoehtoisia kertomuksia. ´
Miksi sitten puhumme niin paljon Euroopasta? Monet näkevät maanosamme vanhojen asenteiden säilömänä hitaan kasvun alueena, näivettyneenä vanhana miehenä. On sanottu, että Euroopan aika käy vähiin, väestö ikääntyy, talouskasvu ja tuottavuus jäävät jälkeen maailman muista talousmahdeista. Onko edessä Euroopan alasajo? Rohkenen epäillä. Uusi Eurooppa on jo 3000 vuoden ajan muodostunut idän ja lännen, pohjoisen ja etelän vuorovaikutuksesta. Painopiste on siirtynyt tällä akselilla, pelimerkit ja pelaajat ovat monesti muuttuneet. Eurooppa on renessanssien ja uudelleen syntymisien maanosa. Historia antaa varmuutta, itsetuntoa ja Eurooppa tarjoaa aina uudestaan mahdollisuuden toteuttaa eurooppalaista myyttistä unelmaa. Eurooppa tulee selviämään, samoin Suomi. Se liittyy kykyymme uudistua ja haluun puolustaa omaa elämänmuotoa. Tässä suhteessa te tänään juhlivat Lahden seudun karjalaiset tarjoatte mahtavan esikuvan, jonka mallia seurata!