Euroopan Unionin perustuslaillinen sopimus: miten tästä eteenpäin?

Kommenttipuheenvuoro pääministeri Matti Vanhasen puheenvuoroon
Euroopan historian L. Kolbe
EU-komission seminaari
Sannäs 6.-7.2.2006

Eurooppa- kuten Suomi- ja suomalaisuuskeskusteluissa kysymys on vahvoista tunteista ja mielikuvista, muistojen ja nykyisyyden, historian ja tulevaisuuskuvien vahvasta kietoutumisesta toisiinsa. Tätä taustaa vasten voi pohtia, miksi Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestykset viime vuonna toivat sellaisen lopputuloksen kuin toivat? Miten on mahdollista, että auraat ja vanhat ydinmaat – toinen maailmankaupan ja liberalismin esikuvamaa, toinen vallankumouksen ja valituksen kotipesä - osoittivat Eurooppa-väsymystä äänestämällä ”ei” kansainvälisen oikeuden piiriin kuuluvalle sopimukselle.

Kysymys on sisä- ja ulkopolitiikan järjestyksen sekaantumisesta, kansallisen ja nationalistisen, eurooppalaisen ja ylikansallisen kädenväännöstä. Sopimuksenhan tuli olla läpihuutojuttu. Valtionpäämiehet olivat sen jo allekirjoittaneet viime lokakuussa Roomassa. Paikan valinta ei ollut sattumaa. Ikuisesta kaupungista aloitettiin Eurooppa-sopimusten solmiminen vuonna 1957 ja sinne päädyttiin 2004. Väliin sijoittuivat muut saranakohdat, Maastrichtin 1992, Amsterdamin 1997 ja Nizzan 2001 sopimukset sekä Euroopan yhteistyöasiakirja vuodelta 1986.

Sopimuksesta puhutaan ”Euroopan perustuslakina”. Se vei ajatukset länsimaisen poliittisen historian näkyvimpiin saavutuksiin, Ranskan vallankumoukseen ja Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen. Molemmat tapahtumat symboloivat kansalais- ja ihmisoikeuksien, demokratian, avoimuuden, vapauden ja tasavaltaisen politiikan läpimurtoa. Samoja arvoja ajavat Euroopan perustuslain kannattajatkin.

Meidän valtiolliseen puhejärjestelmäämme perustuslaki nousi noin vuosikymmen sitten. Ennen vuoden 2000 perustuslakiuudistusta itsenäisen Suomen peruslakeja olivat Suomen Hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys, ministerivastuulaki ja valtakunnanoikeudesta annettu laki. Ne olivat peruja ruotsalaispohjaisesta valtiojärjestyksestä. Nämä lait korvattiin uudistuksessa yhdellä perustuslailla. Laki määrittelee julkisen vallan käytön ja yksilön oikeusaseman perustaa historiallisen vakaalta pohjalta. Se on turvallisen ja kansanvaltaisen järjestelmämme perusta.

Perustuslaki –sanalla lienee näin Suomessa hyvä ja poliittisesti viaton kaiku. Mikä sitten hiertää kun kansalaiset täälläkin ovat asettumassa Euroopan perustuslakia vastaan? Ovatko ranskalaisen vallankumousviinin ja amerikkalaisen vapauspurilaisen tuoksut sekoittaneet eurooppalaisten päät? Suurenmoinen alkutavoite oli saada Euroopan perustuslaki voimaan vuonna 2006. Menneisyys tarjosi oivan samastumiskohteen. Samalla tavalla näyttävästi saivat amerikkalaiset perustuslakinsa vuonna 1788.

Viimeksi mainittu vuosi muistuttaa siitä, että uutta valtiomuotoa ei synnytetty yhdessä yössä edes revoluution esikuvamaassa, Yhdysvalloissa. Heinäkuun 4. juhlitaan amerikkalaisten itsenäisyysjulistusta (Declaration of Independence) vuodelta 1776. Kolmetoista siirtokuntaa julistautui itsenäiseksi Britannian kruunusta ja parlamenttista. Osavaltiot säätivät omat perustuslakinsa, sopivat yhteistyöstä ja synnyttivät löyhän konfederaation. Tämäkin prosessi kesti neljä vuotta. Perustuslaki astui voimaan 12 vuotta myöhemmin. Lopullinen rauhantila saatiin vasta englantilaisia vastaan käydyn sodan ja Pariisin rauhan 1783 jälkeen.

Mitä Eurooppa voi oppia Yhdysvaltojen historiasta? Paljonkin ammennettavaa on jo pelkästä perustuslain säätämisprosessista. Vuoden 1776 konfederaatio osoittautui pian heikoksi toimijaksi. Puuttui taho, joka olisi voinut hoitaa talouskriisin seurauksia, ulkosuhteita, vero- ja tullipolitiikkaa. Vahva liittovaltion hallitus näytti hyvältä ratkaisulta, joskin sen uskottiin heti syövän vapautensa saaneiden osavaltioiden voimantuntoa. Sittemmin tämä jännite on säilynyt olennaisena Amerikassa.

Entä mitä muuta tiedämme historiallisista valtioliitoista, niiden onnistumisista ja epäonnistumisista? Tunnemme monia ns. personaaliunioneita, joissa kahden valtion väliin muodostuu yhteys yhteisen hallitsijan välityksellä. Näin oli esim. Englannin ja Hannoverin (1714-1837) sekä Alankomaiden ja Luxemburgin välityksellä 1815-1890. Reaaliunioni puolestaan oli kahden taikka useamman monarkkisen valtion pysyvä organisoitu yhteys, jossa hallitsija on yhteinen: valtiot ovat periaatteellisesti yhdenvertaiset, ja ne säilyttävät suvereenisuutensa. Ruotsin ja Norjan unioni perustui sopimusasiakirjaan (Riksakten). Itävallan ja Unkarin välille muodostui 1867 ”sovinto” (Ausgleich). Tanskan ja Islannin välinen suhde järjestettiin 1918 eräänlaiseksi hölläksi reaaliunioniksi jne.

Valtioliitto puolestaan on suvereenisten valtioiden muodostama sopimussuhteinen liitto, perustettu usein yhteistä puolustusta ja usein muitakin yhteisiä etuja varten. Perustuu jäsenten keskinäiseen sopimukseen. Kullakin valtiolla on oma hallitsijansa ja on mahdollinen myös tasavaltojen välillä. Valtioliittoja ovat olleet Saksan Liitto (Der deutsche Bund) 1815-1866, Amerikan Yhdysvallat (1776-1787( ja Sveitsin valaliitto (1815-1848). Ovat toimineet liittovaltion valmistavana asteena.

Liittovaltio on itsessään suvereeni valtio, joka perustuu liittosopimukseen. Orgaaneina osavaltiot. Liitovaltio on kansainvälisesti oikeuskelpoinen, hoitaa ulkoasioita ja ”sodan ja rauhan” kysymyksiä. Amerikan Yhdysvallat v:sta 1787, Sveitsin valtioliitto v:sta 1848, Saksan liittovaltio 1871, Iso-Britannian suuret merentakaiset itsehallintoyhdyskunnat, Kanada, Australia ovat liittovaltiollisesti järjestäytyneet. Samoin Neuvostoliitto, joka muodostui ”neuvosto-tasavaltain federatiivisen yhteyden”. Lisäksi historiasta tunnemme protektoraatit eli suojelusuhteen, vasallivaltiot ja Kansainliiton.

Reaaliunionissa oli yhteisiä valtioasioita: yhteinen ulkopolitiikka, puolustuslaitoksen ja rahaliikenteen yhtenevyyttä.

Palaan tunteeseen ja aatteisiin – noihin viime päivien politiikan kuumiin käyttövoimiin. Uskon ja intuitiivisesti tunnen, että perustuslaillisen sopimuksen jatkumisen eteen on tehtävä työtä.

• Perustuslaki on hyväksyttävä kokonaisuudessaan
• Eurooppalainen perspektiivi on pidettävä vahvana
• Se on historiallinen välivaihe integraatiokehityksessä
• Luo edellytykset kansalaislähtöisempään unioniin
• Se luo pohjan laajentuneen EU:n perustuslailliselle yhteistyölle
• Se yksinkertaistaa unionin monimutkaista sopimusjärjestelmää
• Unionin oikeudellinen järjestelmä on tavalla, joka on korostanut EY:n tuomioistuimen keskeistä roolia

Sopimuksen luonne – onko se perustuslaki vai valtiosopimus?

• On yhdenmukainen ja selkeytettyyn muotoon kirjoitettu dokumentti
  • o vallanjako unionin ja jäsenmaiden välillä
  • tapa, jolla unioni käyttää lainsäädäntövaltaansa
• Sopimuksen sisältämät yksinkertaistaminen, rationalisoiminen ja avoimuusperiaate
  • o oikeusjärjestelmän ylätaso
  • oikeudelliset instrumentit ja niiden nimikkeet
  • erotetaan lainsäädäntönormit ja täytäntöönpanonormit toisistaan ja luodaan kumpaakin varten yhtenäisemmät menettelytavat ja välineet
  • lainsäädäntömenettely
• Tavoitellaan perustuslakien kansalaisystävällistä kieltä ja logiikkaa
  • kirjaa yhteen sellaisia oikeuksia, jotka EY:n tuomioistuinkäytännössä on tunnustettu unionin oikeuden lähtökohdiksi
  • konstituutio symboloi aatteellisesti poliittisen vallan perustamisen kansalaisten vapauksista ja oikeuksista käsi

Unionin uudet tehtävät

• Sopimus muuttaa unionin tehtäviä tietyllä politiikan ja vallankäytön alueilla
  • ulko- ja turvallisuuspolitiikka
    • kriisinhallinta, puolustusmateriaaliyhteistyö, terrorisminvastainen taistelu
    • sotilaalliset turvatakuut hyökkäystilanteita varten
    • pitää puolustaa toisiaan hyökkäystilanteen sattuessa
  • oikeus- ja sisäasiat
• Vahvistaa Euroopan parlamentin asemaa…
  • tekee sen unionin todelliseksi lainsäädäntöelimeksi
• ... ja huippukokouselin Euroopan Neuvoston asemaa
  • virallinen elin, joka vahvistaa poliittista johtajuutta
  • tuo ulkoministerin

Tänään voidaan puhua sattumahistoriasta. Se osoittaa, että tulevaisuudentutkimus ja tulevaisuuden ennakoiminen on vaikeaa. Monet viimeaikaiset luonnonkatastrofit, terrori-iskut, fundamentaaliset poliittiset liikahdukset voivat hyvinkin nopeasti muuttaa kansalaisten mielialoja ja vaikutta valtioiden välisiin suhteisiin. Sattumahistoria antaa tila vahvoille toimijoille. Yhdysvaltojen varhaisvaiheet tarjoavat mainion kertomuksen siitä, kuinka näkemykselliset vaikuttajat eli federalistit voittivat. Perustajaisät ymmärsivät ajan vaatimuksen ja osasivat vakuuttaa kannattajansa. Eurooppa on tänään erilainen kuin 1700-luvun Yhdysvallat. Nämä miehet uskoivat vakaasti uuteen valtioluomukseen. Perustuslain ja liittovaltion puolesta argumentoitiin useiden vuosien ajan.

Ei ole sattumaa, että perustuslakia synnyttäneen eurooppalaisen konventin puheenjohtaja Valéry Gicard d’Estaing oli presidenttivuosinaan läsnä valtiovieraana Yhdysvalloissa 1976 itsenäisyysjulistuksen 200-vuotisjuhlassa. Europohjainen perustuslakimme näyttää nyt epäonniselta, mutta niin näytti Amerikankin – aikoinaan. Tarvittiin vuosien työtä kongressissa ja vaikutusvaltaisten presidenttien arvovaltaa. Nyt on puhuttava eurooppalaisen tilan tarpeesta, jossa demokraattinen keskustelu ja poliittinen päätöksenteko, kansalaisyhteiskunta ja eurooppalaiset toimijat kohtaavat.

Monet uudemmat historian tutkimukset korostavat samaa: vain maantieteellisessä periferiassa oli mahdollista soveltaa tasavaltaista teoriaa, joka oli eurooppalaisen ajattelun tuote. Vanhan maailman perustuslakia tukee vuosikymmeniä jatkunut sisäinen integraatio. Sopimuksen tarkoituksena on antaa muoto jo olemassa olevalle yhteistyölle. Nyt vastuu on siirtynyt poliittisille johtajille ja vaikuttajille. Tarvitaan kansallisia ja paikallisia perustajaisiä. USA:n oppi on tässä, kaikessa retorisessa yksinkertaisuudessaan. Kyllä me kansa perässä tulemme, jos johtajien viesti vakuuttaa!

Jos integraatio ei syvene, mikä on vaihtoehto? Sisäänpäin kääntyminen ja uusnationalismi 1920- ja 1930-luvun tapaan? Jäljet pelottavat…

---