Lautanen Guatemalan verta
Santiago de Chilen komean barokkisen katedraalin edessä on mahtava väentungos. Sen keskellä maassa makaa jalaton ja kädetön mies. Hän on vatsallaan ja torso näyttää ikään kuin keinuvan akrobaattisessa asennossaan. Suun edessä olevassa avoimessa sikarilaatikossa on muutama kolikko. Mies on työssään, kerjuulla. Pulurikkaalla Bogotan Plaza de Bolivar –aukiolla istuu vanha intiaaninainen, joka pussittaa maissinjyviä myytäväksi. Hän avaa pitkulaisen pussin puhaltamalla ilmaa ja kaataa siihen kämmensyrjällään kourallisen maissia. Suljettuaan pussin nainen kiinnittää sen vyötäisillään olevaan nyöriin. Prosessin aikana daami hätistelee lippalakillaan pois ahneita puluja, jotka koettavat päästä käsiksi pusseihin.
Matkailu avartaa, totta tosiaan! Jokaisella meistä lienee vielä tuoreessa muistissa oma lomakokemus. Saanen kertoa omastani. Kun tulin ensimmäistä kertaa Latinalaiseen Amerikkaan heinäkuussa 2008, olin lähtenyt matkaan perinteisin odotuksin: uteliaana, mutta epäilevänä. Maanosa elää tavallaan jokaisen eurooppalaisen mielessä, myyttisenä tai todellisena. Se on eurooppalaisen politiikan suora jatke ja sen välitön johdannainen. Yhteistä useimmille maanosan maille on vahva intiaanikulttuuri, 500 vuotta jatkunut eurooppalainen vaikutus ja siirtomaa-aika. Latinalaisen Amerikan monet ongelmat ja kriisit ovat seurausta Espanjan ja/tai Portugalin siirtomaa-ajan synnyttämästä kahtiajaosta. Useimmat maat itsenäistyivät Napoleonin sotien seurauksena. Itsenäisyys lunastettiin pitkillä, verisillä vapaussodilla. Senkin jälkeen useat ankarat kahakat ovat olleet arkipäivää.
Latinalainen Amerikka elää eturistiriistoista. Politiikan ongelmat
ja talouden kiistat ratkotaan voimakeinoin. On syntynyt kaksi kenttää.
Elämäntapa urbanisoituneessa maanosassa muistuttaa modernia
ja eurooppalaista. Politiikkaa tehdään kuin historian alkuhämärässä.
Kidutukset, kapinat ja kaappaukset ovat jatkuvaa arkipäivää.
”Köyhien ihmisten rikas maanosa”, kirjoittivat nuoret
valtiotieteilijät Pauli Burman,
Jaakko Iloniemi, Antti Lassila, Kalervo Siikala, Klaus Törnudd ja
Jaakko Itälä jo vuonna 1959 Latinalaisesta Amerikasta. Suomessa
virisi kiinnostus kolmannen maailman maihin vasta 1960-luvulla, osana
maailmanpolitiikan murrosta.
Sukupolveni aikuistui kylmän sodan maailmassa. Latinalaisen Amerikan radikalismi ja poliittinen liikehdintä nähtiin nuorten maistereiden silmin ”uutena ja erilaisena mahdollisuutena kehitysmaiden kansoille.” Kun omissa pohjoiseurooppalaisissa nurkissa alkoi mukavan rauhallista (sodasta oli toivuttu ja hyvinvointia rakennettiin), muutos ympärillä kietoutui suurvaltajännitteisiin. Kehitys Ranskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa pakottivat ottamaan kantaa. Myös kolmannen maailman asiat vaikuttivat sukupolveni maailmankuvaan. Kasvoimme diktatuurien sortumisten luomassa paremman tulevaisuuden odotuksessa.
Meillä 1970-luvulla nuoruutemme kokeneilla oli unelma, ja se kietoutui monessa kohdin Latinalaisen Amerikan avaamiin mahdollisuuksiin. Latinalainen Amerikka nähtiin maanosana, jossa voi ”selväpiirteisesti tutkia tämänhetkisen maailman perusristiriitoja, erottaa erilaisten yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävien strategioiden taistelun”, kuten Jyväskylän kesässä todettiin vuonna 1969. Vallankumousromantiikka oli tarttuvaa ja siitä oli saatava tietää lisää. Latinalaista Amerikkaa koskevaa kirjallisuutta ja aineistoa alkoikin olla saatavilla suomeksi 1960-luvun lopulla.
Latinalaisen Amerikan poliittiset liikkeet, maareformit, demokraattiset uudistukset ja tasa-arvopyrkimykset kasvattivat innostusta joukkovoimaan. Vartuimme aikuisiksi Kuuban vallankumoustaistelijoiden ja runoilijoiden eroottisen karisman kosketuksessa. Love-Recordsin Lautanen Guatemalan verta levy ilmestyi vuonna 1969. LP-kiekko kului monilla levylautasilla, piirtäen esiin musiikin voimalla maailman vääryyttä. Kaj Chydeniuksen antautuva ”Che, sinä tiedät kaiken…” kosketti syvältä. Sukupolveni unelmat murenivat, kun presidentti Salvador Allende menetti asemansa syyskuuta 1973 ja sotilaat kaappasivat vallan. Kätkin sen jälkeen Latinalaisen Amerikan sydämeeni. Kesti kauan, ennen kuin uskalsin ottaa maanosan ja siihen liittyvät tunteet uudelleen käsiteltäväksi.
Latinalainen Amerikka on monille eurooppalaisille vahva stereotypia. Kolumbialaista kirjailija Gabriel García Márquezia mukaillen maanosa on useille ulkomaalaisille samaa kuin ”viiksekäs mies, kitara ja revolveri”. Todellisuus on tietenkin monisävyisempi. Alueen kaksitoista maata poikkeavat toisistaan suuresti. On pakko nähdä historian vaikutus. Menneisyys dynamisoi vahvasti nykyisyyden. Sekoittuminen näkyy ihmisissä, kaupunkikulttuurissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä, taiteessa ja musiikissa.
Jokainen kaukomatkalainen tietää, että isänmaallisuus
voimistuu kaukana kotimaasta. Ympärillään olevaa alkaa
arvottaa suhteessa omaan maailmankuvaan ja kokemukseen. Eurooppalaisen
on vaikea tottua afrikkalaiseen, aasialaiseen tai latinalais-amerikkalaiseen
köyhyyteen ja siitä kasvavaan taisteluun elintilasta.
Meillä ei ole kulttuurisia tuntosarvia, jolla suhtautua sosiaalisen
kurjuuden moniin ilmenemismuotoihin, kerjäläisiin, kaupustelijoihin
ja toimettomiin kulkijoihin. Köyhien nokkeluus, röyhkeys ja
tapa tulla likelle, tarjoamaan kaupan vähäistä osaamistaan,
ei kuulu suomalaiseen arkeen. Silti maailmalla voimme nähdä,
että jokapäiväistä leipää voi tavoitella
avoimella sikarilaatikolla ja pienillä maissinjyvillä. Joudumme
oppimaan hyvästä elämästä ja siitä, että
sen globaaleja mittareita ei muodostetakaan pohjoismaissa – ehkä?