Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 29.6.2007
takaisin pääsivulle

Ole porvari!

Kuin huomaamatta on Eurooppa – ja Suomi siinä ohessa – liukunut poliittisesti oikealle. Meilläkin puhutaan porvarihallituksesta, eikä sillä viitata eduskuntavaaleissa suurimpana puolueena säilyneen keskustan perinteisiin linjauksiin. Arvot ovat muuttuneet kylmän sodan päätyttyä. Kommunismin murentuminen antoi tilaa kapitalismille, markkinahenkisyydelle ja vapaalle yrittäjyydelle. Kuin varkain on yhteiskunnalliseen keskusteluun noussut uusi sävy. Se liittyy yksilöllisyyteen, menestymiseen, vaurastumiseen, sosiaaliseen nousuun, kuluttamiseen ja kaupallisuuteen.

Pohjoismainen omakuva on perinteisesti rakentunut toisenlaisille arvoille. Hyvinvointivaltio oli pitkään avainsana. ’Valtio on kansalaisen paras ystävä’ -mantraa hoettiin vuosia, kun rakennettiin vahvaa julkista sektoria. Hyvinvoinnin ja valtion nimeen voitiin vannoa, sillä politiikassa juhlivat vasemmistolaiset hyveet. Niihin kuului kollektiivista, ylhäältä johdettua välittämistä, yhteisöllisyyttä, solidaarisuutta, demokratiaa ja tasa-arvoa. ”Sydämeltään hyvät äänestävät sosialidemokraatteja”, todettiin jo 1960-luvulla. Sen jälkeen politiikkaan kietoutui vahvasti moraalinen viesti: heikkoja ei jätetä!

Eikä vuosikymmeniksi jätetyttäkään! Nuoruuteni 1970-luvulla porvari oli haukkumasana, joka lausuttiin halveksivasti sylkäisten. Kokonaisen sukupolven yhteiskunnallinen lähetystehtävä liittyi ”porvarillisen hegemonian” murtamiseen. Porvariston hillitty charmi oli kulttuurin punainen vaate. Se pysäytti kehityksen ja siihen sortuneet oli menetetty. Hillittyä charmia piti pelätä ja pilkata, sopivassa suhteessa. Edistyksen tuulet puhalsivat muualla kuin porvareiden pölyttyneissä salongeissa. Tiedostavilla oli kiire pelastaa maailma. Piti taistella imperialismia vastaan ja nostaa kehitysmaat ja –alueet kehitykseen. Ei ihme, että monet kunnon porvaritkin hyppäsivät edistyksen junaan ja unohtivat takkinsa asemalle.

Viholliskuvan tuli olla kirkas. Porvarillisuutta vastustettiin toteuttamalla kulttuurivallankumous. Vain siten yhteiskunta kypsyisi vasemmistolaiseen uudistuspolitiikkaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ovat edistykselliset voineet myöntää, että ”porvarimeiningissä” on ollut hyviäkin piirteitä. Ne liittyvät ahkeruuteen, säästäväisyyteen, kotikulttuuriin, lapsuuden arvostamiseen, perheyhteisöllisyyteen ja sukutunteeseen. Porvaristo asuu kaupungeissa. Se ylläpitää rauhaa ja järjestystä sekä osallistuu julkiseen politiikkaan, nautti kulttuurista ja sivistyksen hedelmistä.

Ole porvari! kuuluu maanosamme vanhimpiin poliittisiin tunnuksiin. Kansakuntaa läpäisevä porvarillinen eetos on 1600-luvulta ollut tunnusomaista läntisen Euroopan monille maille. Porvariston ohuus on vaikuttanut sosiaaliseen ja poliittisen kehitykseen erityisesti Venäjällä ja itäisessä Euroopassa. Kun keskiryhmät ovat heikot, on tilaa tullut totalitarismille. Porvaristo on historiallisesti ollut sidoksissa kaupunkielinkeinoihin, kauppaan, käsityöhön ja teollisuuteen. Porvarillisuus on ilmentänyt urbaaneja arvoja, korostanut vaihdantaa ja vuorovaikutusta, toleranssia ja moniarvoisuutta.

Luterilaisuudesta ja kalvinismista syntyi pyhä ja porvarillinen kotitalous. Siitä kasvoi porvariston ja keskiluokan kulttuurisen vaikutusvallan keskipiste. Koti-ihanne jalostui huippuunsa siellä, missä kaupungit kasvoivat, väki urbanisoitui ja reformaatiolla oli kaikupohjaa eli Pohjois-Euroopassa. Elämä on ollut porvarillista sanan varsinaisessa ja syvällisessä merkityksessä Alankomaissa, Belgiassa, Saksan pohjoisosissa, Sveitsissä, Tanskassa, Ruotsissa ja Englannissa. Koti, uskonto ja Isänmaa yhdistettiin näillä alueilla jo 1800-luvulla.

Porvarilliset ihanteet ja elämäntapa vakiintuivat 1800-luvun aikana. Hyvään porvarillisuuteen kuului kauppiashenki ja vapauden kaipuu, kulttuuritahtoisuus ja kansalaislähtöisyys sekä kyky nauttia elämästä. Samaan ajankohtaan liittyi ”porvarillisen julkisuuden” syntyminen, saksalaisen sosiologi Jürgen Habermansin kuuluisaa termiä käyttäen. Julkisuuteen kuului tiedonvälitystä, rahaliikennettä, informaatiota, uutisointia, kommunikaatiojärjestelmiä ja politiikkaa lähiympäristössä. Syntyi vastavoima absolutismille, sentralistiselle hallintakulttuurille, kuninkaalle, keskitetylle valtiolle. Porvarillinen julkisuus merkitsi modernin valtion, kansalaislähtöisen yhteiskunnan, lehdistön, puolueiden ja nykyaikaisten oikeuskäsitysten esiinnousua.

Suomessa oli hieman toisin – tässäkin suhteessa olemme idän ja lännen rajalla. Meillä pappis- ja talonpoikaisaate selvisi voittajana, kun kansakunnan rakentamisohjelmaa luotiin. Porvarillisuus ei ehtinyt kehittyä, kun vuoden 1918 sisällissota kärjisti politiikan. Porvarillisuudesta tuli oikeistolaisuutta. Siitä kasvoivat valkoisen Suomen perusarvot, joita tuki vahva sotilaallisuus. Oikealla suhtauduttiin kielteisesti ”rahavaltaan". Mitään hyvää ei nähty kaupunkiliberalismissa eikä kansainvälisessä sosialismissa. Vasta 60-luvun radikalismi pyyhki alta valkoisen ja oikeistolaisen. Tuli tilaa sosiaaliselle ja demokraattiselle politiikalle. Selustatukea saatiin muiden pohjoismaiden kehityksestä.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa seurata sosialidemokraattista itseruoskintaa. Suuri mahtipuolue on ideologisesti hakusessa. Jäsenkunta on harmaantumassa, piirijärjestöt tyhjentymässä ja tavoitteet katoamassa. Ongelmana on yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen muuttuminen. Tehdastyö ja työväestö, SDP:n perinteinen kivijalka, on murentunut. Köyhyys on muuttanut muotoaan. Kolme suurinta puoluetta on tullut jäädäkseen suomalaisen vallan ytimeen. Kaksi suurinta on onnistunut uudistamaan linjaansa puhuttelemaan palkansaajien valtaosaa. Sosialidemokraateille muutos on vaikeampi. Jollei palata puolueen alkulähteille. Tuolloin hyvät porvaritkin olivat mukana työväenliikkeessä.

Takaisin ylös