Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 27.7.2007
takaisin pääsivulle

Julkkiset ja luokkaretki hyvinvointiyhteiskunnassa

Taas on tähän maahan valittu tangokuninkaalliset, kesämissit, eukonkantajat, suopotkupallon maailmanmestarit ja unikeot. On saatu uusia kasvoja median julkisuusmyllyyn. Tuoreessa muistissa on vielä se, miten tiedotusvälineet reagoivat Juicen ja Kirkan poismenoon. Maansuru laskeutui Suomen viihdetaivaalle. Muistolehtiä julkaistiin ja kuultiin lukuisia lausuntoja persoonallisista lauluntekijöistä. Molempien viihdetaiteilijoiden kappaleiden sanotuksia siteerattiin ja hyräiltiin viikkokaupalla lähes uskonnollisella hartaudella.

Juice, Kirka ja monet muut populaarikulttuurin kärkinimet nousivat julkisuuteen ajankohtana, jolloin radio ja televisio toivat nykyajan kansantaitelijat lähelle, kotiin ja teki heistä perheenjäseniä. Me tarvitsemme jokapäiväisen jumalamme. Elämys- ja viihdeteollisuus vastaa kysyntään. Julkkis heijastaa kuvaa sisimmistämme, unelmistamme ja ihanteistamme. Yhdysvalloista tulee uutinen, jonka mukaan nuoret haluavat julkkikseksi tai julkkiksen pikkuapulaiseksi. Atlantin takaa saamme myös globaalit huippujulkkikset, rikkaat ja rakkaat seurapiiripalstojen ikihahmot.

Mistä tavaton viehtymys julkkiksiin kertoo ajastamme? Julkkiskulttuurin voimistuminen ilmentää uudentyyppistä sosiaalista mobilisaatiota. Julkkiksista on muodostunut kaikkialla näkyvä uusi kulttuurieliitti. Kysytyimmät kasvot kuuluvat VIP-ryhmään eli ”tavattoman tärkeiden omaan porukkaan”. VIP-asema on yhdistetty johtajiin, julkimoihin ja julmetun rikkaisiin. Sille avautuvat ovet yökerhoihin, festivaaleihin, kutsuihin ja erilaisiin tapahtumiin. VIP-status erottaa huiput rahvaasta. Kulttuuri on tullut Suomeen Ruotsista. ”Varakkaat haluavat olla varakkaiden kanssa ja julkkikset julkkisten kanssa”, analysoi pr-toimistoa vetävä Wille Wiksten (IS Plus 14.7.07).

Meille taviksille, tavallisille palkannauttijoille ja työntekijöille, on jäänyt tehtäväksi esittää ikävä kysymys: ovatko luokkayhteiskunta ja eliitin etuoikeudet tulleet takaoven kautta takaisin? Mitä tapahtui demokratialle, koulutuksen ja työn kautta tapahtuvalle sosiaaliselle nousulle, luokkaretkelle?

Historian sosiaaliset hierarkiat ovat olleet VIP-kulttuurin perusta. Ensin olivat hovi, kuninkaalliset ja aristokratia. Sitten tulivat taitelijat, arkkitehdit, säveltäjät, huipputiedemiehet ja muut kulttuurin ja tieteen nerot. Pian suihkuseurapiireihin liittyivät playboyt, raharikkaat ja suuryrittäjät. Sotien jälkeen joukko kasvoi viihdeteollisuudesta. Vipeiksi siirtyi elokuvatähtiä, muusikoita, urheilijoita, rallikuskeja, näyttelijöitä ja ohjaajia, malleja, missejä ja muita puputyttöjä sekä pop-taivaan kärkinimiä. Piireihin pääsi, kun täytti tietyt ehdot. Piti oli riittävän rikas tai rahaa tehnyt, sopivan persoonallinen, kaunis tai urheilullinen. Poliitikot paransivat asemiaan sen jälkeen kun he alkoivat esitellä kotejaan, perheitään ja vaatteitaan (tai niiden menetyksiä) lehdissä.

Julkisuudesta on tullut monille ammatti, johon kannattaa pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Suomen kaltaisessa pienessä maassa julkisuus on ollut oikotie sosiaaliseen nousuun. Missikilpailut ja mallikisat, tositelevisio- ja idoli-taistelut sen osoittavat: kun kasvot nousevat julkisuuteen, ”tie tähtiin” avautuu. Viihde ja televisio tarjoavat oikotien luokkaretken pääteasemalle, kuuluisuuteen, koko kansan omaisuudeksi. Siellä odottavat muiden ihailu ja paremmat ansiomahdollisuudet. Missit pääsevät hyviin naimisiin. Tositelevision sankarit saavat toiminnalleen julkisuutta. Nuoret karismaattiset esiintyjät löytävät oikotien huipulle. Ei ihme, että harva nuori jaksaa enää opiskella, käydä läpi pitkän tien ja tehdä perinteisen suomalaisen luokkaretken.

Luokkaretki, siirtyminen sosiaalisesta ryhmästä toiseen, on ollut pohjoismainen taikasana. Sen perusjuoni oli pitkään selkeä. Opintien kautta, kouluttautumalla on Suomessa parannettu sosiaalista asemaa, siirrytty yhteiskunnassa eteenpäin, hankittu mainetta ja arvostusta, tehty työtä yhteisen hyväksi. Suomessa hyvinvointiyhteiskuntaan liittyi pyrkimys tasa-arvoon. Se siirsi eri luokista lähtöisin olevat ihmiset samoihin kouluihin, työpaikkoihin ja lähiöihin toistensa naapureiksi. Syntyi sisäänrakennettu ihanne murtaa olemassa olevia sosiaalisia ja kulttuurisia hierarkioita.

Onko luokista syytä vielä puhua? Monet tutkijat painottavat samaa. Erot ovat kaventuneet, mutta luokkayhteiskunta ei ole hävinnyt. Klassisten luokkateoreetikkojen perusmäärittelyt pitävät edelleen paikkansa. Marxin ja Weberin nimeen sopii yhä vannoa. Ihmisen sosiaalinen asema määrittyy edelleen taustan ja elinehtojen mukaan sekä suhteessa tuotantovälineisiin, siis työhön. Asema tuo mukanaan samastumisen luokkaan. Ongelma tänään on, että toiseen luokkaan nouseminen on huomattavasti vaikeampaa kuin aiemmin.

Silti, barrikadeille ei ole lähtijöitä. Luokkatietoisuudesta puhuvat eivät näy julkisuudessa. Kulutusjuhla jatkuu, materialismi on vahvoilla, kapitalismi jyrää. Mieleen tulee 1960-luvun loppu. Tuolloin puhuttiin laveasti ”ideologioiden kuolemasta” ja yhteiskunnallisten erojen tasoittumisesta. Vain muutama kuukausi myöhemmin aatteellista tyhjyyttä täytti massiivinen nuorisoradikalismi. Se nosti ideologiat haudasta ja politisoi yhteiskunnan tavalla, jonka jälkivaikutusta yhä selvitetään…

Takaisin ylös