Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 27.6.2006
takaisin pääsivulle

Tuleeko pääkaupunkia rakastaa?

Onhan se taas koettu! Helsinki, tuo ”savijaloilla seisova vesipäinen jättiläinen”, vain kasvaa ja kehittyy ja napsii lähialueita suuhunsa. Viime viikolla synnytettiin Helsingin valtuustossa päätös, jonka päätepisteenä on Länsi-Sipoon liittäminen ykköskaupunkiin. Tuleva liitos on helppo nähdä mammutin ahneutena – sellaiseen on kulttuurimme Helsinki-vihamielisessä ilmapiirissä totuttu.

Päätöksen takana on kaupunkiseutujen kasvu. Kansallisvaltioiden Eurooppa on saanut rinnalleen alueiden Euroopan. Suurvaltojen tilalle ovat tulleet superalueet ja uudet aluekokonaisuudet. Superalueet ovat saaneet kannettavakseen entisten supervaltojen vastuun yhteiskuntarauhan ja vakauden tuottajina. Nykyregionalismi luo uudenlaista järjestystä valtioiden sisällä ja valtiorajojen yli. Alueet toimivat talouden ehdoilla, mutta identiteetti muodostuu kulttuurisesti.

Tässä tilanteessa sopii kysyä: tarvitseeko alueiden Eurooppa enää kansallisvaltioiden pääkaupunkeja? Viittaukset latinan kielen päähän (caput = capital city, le capital, die Haupstad, huvudstad), ”pääkallopaikkaan” osoittavat, mistä on kysymys. Käsite korostaa historiallisesti valtiollisuutta. Valtioissa tarvitaan ”pää” ja ”kaupunki”. Edelleen kaikkialla maailmassa keskus- ja ykköskaupungit kasvattavat merkitystään keskeisinä talouden moottoreina. Jos pääkaupunkeja ei olisi, ne pitäisi viimeistään nyt keksiä.

Pääkaupunkeihin liittyy komeutta, mahtipontisuutta ja vahvoja tunteita. Monet Euroopan pääkaupungit ovat vanhempia kuin kansallisvaltiot. Pääkaupungeissa näkyy kaksikertainen valta. Ne ovat vetovoimaisia metropoli- ja kasvualueita. Pääkaupungit symboloivat valtiota ja kansallista politiikkaa. Se on antanut pääkaupungeille roolin, mutta myös luonut jännitteisyyttä suhteessa muun maan tarpeisiin. Pääkaupunkilaiset koetaan kaikkialla samalla tavalla hieman kopeiksi, ylimielisiksi ja elitistiksi. Ykköskaupunkilaiset viljelevät omaa kieltä ja heidät tunnistetaan nokkeluudesta.

Suomella on Helsinkinsä. Kuninkaan perustama ja keisarin rakentama kaupunki oli pitkään sotilas- ja siviilihallinnon keskus. Helsinki pääkaupunkina on ilmentänyt suomalaisuutta yhdessä valtion ja maakuntien kanssa. Nämä kolme kehittyivät samaan aikaan ja toisiinsa kietoutuen 1800-luvulla. Kansallista historiaa ei voi kirjoittaa ilman Helsingin läsnäoloa.

Suomen kärkikaupunki ja kansallisen kulttuurin kehto on herättänyt paljon vahvoja tunteita. Virkamiesvetoinen, vahva ja ilmapiiriltään eurooppalais-venäläinen kaupunki on historian eri vaiheissa mielletty suomalaiselle hengelle vieraaksi. Pääkaupunki ja sen edustama teollinen modernismi, muodit ja poliittinen radikalismi on koettu uhkana maan sinivalkoiselle olemukselle. Viime vuosikymmeninä kansallisen politiikan päätavoite on koskenut vastavoiman luomista Helsingille. Aluepoliittisin tunnuksin on tuettu vahvoja maakuntakeskuksia; malliesimerkkinä vaikkapa on Oulu.

Alueiden Eurooppa haastaa perinteisen aluepolitiikan. Pääkaupungit ovat menestyneet globaalitalouden aikana eikä muutosta ei ole näköpiirissä. Metropolialueet tarjoavat talouden ja politiikan eliiteille kansainvälisen puitteen. Ykköskaupungeissa asuu koulutettua ja hyvätuloista väestöä. Globaalitalous on muuttanut kaupunkien ja maakuntien suhdetta. Ne eivät enää ole toistensa vatsakohtia. Näin on myös Suomessa. Jo noin puolet suomalaisista asuu maan kahdeksalla suurimmalla kaupunkiseudulla (yli 100 000 asukasta).

Rohkeat kaupungit Euroopassa ovat panostaneet kulttuuriprofiilinsa nostamiseen. Siihen kuuluu kaupunkiympäristön laatu ja viihtyisyys, elinkeinoedellytysten parantaminen, historiallisen ominaislaadun korostaminen, kansainvälinen markkinointi ja kansainväliset yhteydet. Kulttuuri tarjoaa mahdollisuuden sitoa mukaan eri yhteistyötahoja. Elävä kaupunkikulttuuri toimii kaikkialla vetovoimana, merkkinä paikallistalouden aktiivisuudesta. Se puolestaan houkuttelee uutta ja uudenlaista yrittäjyyttä.

Muutos näkyy jo Suomessa. Maamme on kaupunkiensa kautta siirtynyt kansallisvaltion suojasta osaksi globaalia maailmantaloutta. Kolmikanta valtio – maakunnat – pääkaupunki jäsentyy uudella tavalla. Ihmiset äänestävät jaloillaan ja muuttavat työn ja palveluiden ääreen suureen kaupunkiin. Suomen pääkaupunki tulee tulevaisuudessakin kasvamaan. Vaikka asia koskee kaikkia suomalaisia, on muutos kansallisessa ajattelussa hidasta.

Arkadianmäen Helsinki-vihamielisyys on vanhaa. Peruspoliitikko on ollut lähtöisin maalta. Todellinen Suomi on ollut muualla, maakunnissa. Politiikan paradokseja on se, että Helsinki on kansallisen politiikan tapahtumapaikka, muttei juurikaan politiikan kohde. Jännite on estänyt näkemästä Helsingin merkityksen kansallisen menestyksen ytimessä. On aika saada perinteisten vastakkainasettelujen rinnalle uutta ajattelua. Suomen pääkaupungin menestyminen ei ole helsinkiläinen erityiskysymys, vaan molemmat kuuluvat kaikille. Helsinki sellaisenaan - ongelmineen, kipukohtineen, kehittämistarpeineen – ei ole koskaan noussut vaalien teemaksi. Tulevat eduskuntavaalit antavat vihdoin mahdollisuuden pohtia sitä, miksi suomalaisten edelleen tulee rakastaa pääkaupunkiaan.

Takaisin ylös