Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 25.7.2006
takaisin pääsivulle

1956 – lähihistorian merkkivuosi

Marraskuisena lauantaina vuonna 1956 koettiin Helsingissä merkillinen mielenosoitus. Yliopiston lähettyvillä useat seisahtuivat puoliltapäivin, paljastivat päänsä ja kunnioittivat kahden minuutin hiljaisuudella ”katoavien kansakuntien muistoa”. Ylioppilaat pysäyttivät liikenteen suojateillä ja katujen risteyksissä. Monet jalankulkijatkin hiljentyivät solidaarisuudesta. Kyseessä oli vaatimaton, mutta suomalaisittain jykevä manifestaatio Unkarin poliittisen tilanteen johdosta.

Suojasää suurvaltasuhteissa oli auttanut Imre Nagyä purkamaan stalinistista komentoa Unkarissa 1950-luvun alussa. Kun vanhan linjan miehet palasivat valtaan 1955, tihentyi ilmapiiri. Syksyllä 1956 ylioppilaat mellakoivat Budapestissa kansalaisvapauksien saamiseksi. Neuvostojoukot haluttiin pois ja Nagy tuli palauttaa pääministeriksi. Kun näin tapahtui, Unkari ilmoitti eroavansa Varsovan liitosta. Uudistusmielisten kansannousu murskattiin verisesti Neuvostoliiton tuella. Ennen rajojen sulkemista 200 000 unkarilaista pakeni maasta – eräät heistä saapuivat myös Suomeen.

Unkarin tapahtumia ja ajan maailmanpolitiikkaa seurauksineen sopii pohtia nyt 50 vuotta myöhemmin. Sen tekee englantilainen suurlähettiläs-kirjailija Peter Unwin. Hän nostaa vastikään ilmestyneessä mainiossa teoksessaan 1956: Power Defied nimikkovuoden 1900-luvun tärkeimmäksi saranakohdaksi. Vuosi 1956 ohittaa Kuuban kriisin 1962, vallankumouskevään 1968 ja ETYK-kokouksen 1975 merkittävyydessä. Unwin tietää mistä kirjoittaa, sillä hän aloitti vuonna 1956 Ison-Britannian ulkoasianhallinnon palveluksessa.

Unwin nostaa kymmenen henkilöä tähtiasemaan. Yllämainitun reformistikommunisti Imre Nagyn ohella puolalainen Wladyslaw Gomulka oli Nagyn lailla edennyt uudistamisinnossaan liian pitkälle. Moskovassa Nikita Hrustshov oli onnistunut lisäämään poliittista etumatkansa vastustajiinsa nähden. Yhdysvalloissa presidentti Eisenhower murehti terveydentilaansa uudelleenvalintansa alla. Pariisissa sosialistijohtaja Guy Mollet oli muodostanut hallituksen, josta oli tuleva neljännen tasavallan pitkäikäisin. Pääongelmat olivat Algeriassa.

Lontoossa nähtiin, että ulkopolitiikan erityisosaaja, pääministeri Anthony Eden ei ollut saanut otetta maansa sosiaalis-taloudellisista ongelmista. ”Kolmannen tien” edelläkävijä, Jugoslavian päällysmies Tito paistatteli maailmanpolitiikan parrasvaloissa. Egyptissä karismaattinen eversti Gamal Abdel Nasser oli noussut valtaan 1954. Hän kansallisti Suezin kanavan ja aikaansai kansainvälisen kriisin 1956. Nasserista tuli punainen vaate johtaville länsimaille, mutta tukea tuli itäblokista. Monimutkaiseen konfliktiin liittyi Israelin ja Egyptin sota. Israelin legendaarinen David Ben-Gurion sai murehtia arabimaiden menestystä. Kymmenes avainhenkilö oli YK:n pääsihteeri Dag Hammarskiöld, joka oli ehtinyt näyttää poliittista osaamistaan.

Suezin kriisi vauhditti Afrikan siirtomaasotia ja asetti YK:n rauhanturvaamiskyvyt ensi kertaa koetukselle. Politiikka tiivistyi muualla maailmassa vuonna 1956. Keniassa taisteltiin Jomo Kenyattan Mau-Mau –liikettä vastaan. Kuubassa Fidel Castron vallankumoukselliset nousivat maihin murskatakseen Yhdysvaltojen tukeman Batistan hallinnon. Britit karkottivat arkkipiispa Makarios III:n Kyprokselta terrorismista syytettynä. Jordaniassa valtataistelu päättyi kuningas Husseinin voittoon.

Suurimmat muutokset vuonna 1956 koettiin Keski- ja Itä-Euroopassa. Vapaudenkaipuu tuntui Unkarin ohella Puolassa, jossa kiehui jo kesällä. Mieltä osoitettiin sekä omaa että suuren itäisen naapurin kommunistihallintoa vastaan. Lokakuussa Gomulka nimitettiin puolueen pääsihteeriksi ilman Kremlin lupaa. Hrustsev lensi Varsovaan, mutta sai palata tyhjin käsin. Vastaava nöyryytys ei saanut enää toistua Unkarin kohdalla. Neuvostoliitto, joka oli sallinut tiettyä väljyyttä suhteessa liittolaisiinsa, muutti loka-marraskuussa 1956 suuntaa.

Unwin osoittaa, että 1956 ansaitsee muistamisensa. Siirtomaiden vapaussodat, kärjessä Algeria, siirtyivät uuteen vaiheeseen. Neuvostoliitto vahvistui supervaltana Suezin tapahtumien ja Unkarin jälkeen. Vaikka Itä-Euroopassa yhä oli tyytymättömyyttä, Moskova vältti avoimia yhteenottoja. Tsekkoslovakia 1968 oli poikkeus. Yhdysvallat otti Eisenhowerin johdolla ranskalaisten ja englantilaisten roolin Lähi-idässä. Libanonista tuli vuonna 1958 ratkaiseva käänne. Lontoossa panostettiin Yhdysvaltojen suhteisiin ja Ranskassa oman ydinaseen kehittämiseen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Vuosi 1956 nousi Suomen lähihistorian merkkivuodeksi. Tohtori Kekkonen valittiin alkuvuonna presidentiksi. Suomen kansainvälinen asema oli vakiintunut Porkkalan palauttamisen, YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäsenyyden ansiosta. Karjala-kysymys siirrettiin pois julkisesta käsittelystä ja ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähtivät Sueziin. Sisäpolitiikassa kuohui, kun yleislakon alkaminen ajoittui Kekkosen ensimmäiseen työpäivään. Uuden ja vanhan aikakauden saranakohta tuntui kulttuurissa ja politiikassa. Nykyaika ja urbaani elämänmuoto tekivät tuloaan Suomeen. Elintason noustessa yhteiskunta oli liikkeessä, kohti parempaa. ”Hyvät ajat” olivat vielä edessä.

Takaisin ylös