Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 13.7.2007
takaisin pääsivulle

Vielä kerran: huippuyliopisto!

Viime vuonna vietettiin näyttävästi Suomessa ja Oulussakin J.V. Snellmanin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Juhlavuoden tunnus oli “sivistys”. Se on edelleen ajankohtainen. Nyt kun professorit, poliitikot ja ylioppilaat ovat kesälaitumella, voi kevään koulutuskeskustelua katsella etäisyyden päästä. Sopii kysyä: mitä kansallisen sivistysaatteen kantaisä Snellman olisi ajatellut huippuyliopistohankkeesta?

Suomessa valtiolla on ollut vahva intressinsä korkeimman opetuksen järjestämiseen. Sellainen kuuluu yliopiston perushenkeen. Perustamishistoriat ovat samantyyppisiä. Yliopistot saivat maalliselta tai kirkolliselta ruhtinaalta erioikeudet, statuutit ja omia tuloja. Kun oppineisuus, tieto ja tutkiminen alkoivat nauttia laajempaa arvostusta, ryhtyivät kaupungit, alueet ja hallitsijat kilpailemaan yliopistoista – ja kilpailevat yhä yliopistojen avulla. Suomessa monipuolinen akateeminen rakennusperintö leimaa vahvasti korkeakoulukaupunkien katukuvaa. Monet rakennukset Turussa, Helsingissä, Oulussa, Jyväskylässä, Lappeenrannassa jne. ovat osa kansallisen arkkitehtuurin historiaan.

Ylemmän koulutuksen valtiovetoisuuden heikkoudet paljastuvat nyt, kun muukin ”valtiollinen” ja keskusvaltainen on joutunut tarkastelun alle. Korkein opetus on jäänyt pyörimään 70-lukulaisiin kehittämis-, tehostamis- ja keskittämistavoitteisiin. Tuolloin yliopistot olivat suunnitelmatalouden tukipilareita. Kun pilarit nyt ovat murentuneet, on pelastajaksi noussut ajatus suomalaisesta huippuyliopistosta. Huipuilla viitataan kaupallisiin ja teknisiin tieteenaloihin, niiden sovellutuksiin sekä taideoppilaitosten ”luovuuteen”. Huippuosaamista halutaan synnyttää suorittamalla rakenteellisia uudistuksia sekä hankkimalla rahoitusta elinkeinoelämältä.

Yliopisto on eurooppalainen hittituote, joka on levinnyt maailmalle. Yliopistot ovat joutuneet yli tuhatvuotisen historiansa aikana mukautumaan mitä erilaisimpien yleisten ja yhteiskunnallisten vaatimusten alle. Yliopistoja on alistettu uskonnollisen ja maallisen vallan alle. Niistä on tehty yhden aatteen tai ideologian äänitorvia. Korkeimmalta opetusta ja tutkimukselta on edellytetty tuottavuutta, kulttuurista pääomaa tai alueellista voimavaraa. Yliopistojen piirissä on tuotettu nationalismia ja sosialismia, muista ismeistä puhumattakaan.

Yliopistot ovat taipuneet, mutta eivät murtuneet poliittisten vaatimusten edessä. Tänään puhe yliopistosta on 2000-luvulla ollut joko puhetta huipuista tai saarnaa opetuksen tehostamisesta. Suomalaiset eivät ole yksin. Yliopistojen kriisistä puhutaan kaikkialla vanhalla mantereella. Yhdysvalloissa on selvitty kovan rahan avulla; aivoja, osaajia voi ostaa. Meillä Euroopassa korostetaan yliopistojen akateemista perustehtävää, opetuksen ja tutkimuksen ykseyttä.

1800-luvun alun Saksasta, Berliinistä periytyy ihanne yliopistosta yhteisönä, jossa nuoremmat ja vanhemmat oppineet vaikuttavat vapaan opetuksen ja tutkimuksen keinoin toisiinsa ja aikaansa. Perustana oli yleinen kunnioitus yliopistoa, vapaata, kriittistä ja intellektuaalista akateemista elämää kohtaan. Kaksisataa vuotta myöhemmin ihanne on kaukana ja ongelmat näkyvissä. Ajankohtaiset teemat kaikkialla Euroopassa koskevat tutkinnonuudistusta, professorin ja ylioppilaan muuttunutta asemaa, yliopistojen paikkaa julkisessa keskustelussa ja tieteen rahoitusta.

Tänään vapaus on vähentynyt ja työmäärä lisääntynyt. Yliopistoja on viime vuosina liuotettu väkevissä arvioinnin ja tavoitteenasettelun liemissä. Eurooppalainen tutkinnonuudistus kantaa perinteikkään italialaisen kaupungin Bolognan nimeä. Hienoa on vain yliopistohistorian alkuajoille viittaava nimi. Tutkinnonuudistuksen tavoitteena on muuttaa yliopistot yhteismitallisiksi tuotantotehtaiksi ja koulutuksen massapaikoiksi. Bologna on kuin taikurin maaginen sauva, jolla kansalliset sivistyslaitokset on muutettu ylikouluiksi, professorit perusopettajiksi ja ylioppilaat kuuliaisiksi pikku koululaisiksi.

Opiskelu on muuttunut kouluttautumiseksi, joka tähtää sivistymisen sijaan tuloksellisuuteen ja nopeaan valmistumiseen. Vaikka rahasta on puutetta, sitä riittää koneisiin ja tekniikkaan. Bologna-yliopistot ovat muuttuneet talk showksi. Opiskelija voi opiskella verkossa ja tietokoneen äärellä, vailla kontaktia opettajaan ja muihin opiskelijoihin. Yliopistot ovat matkineet median toimintatapoja ja mobiilikommunikaation hyperarvoja. Opetusta ja opintoneuvontaa on siirretty verkkoon. Sähköposti on korvannut opettajan ja oppilaan kohtaamiset. Laitosten ja kirjastojen keskittäminen on vienyt yhteisöllisyydestä loputkin, ainakin suuremmissa yliopistoissa.

Kääntyisikö Snellman haudassaan, jos seuraisi nykytilannetta? Snellman oli yliopistomies, akateeminen toimija, joka katsoi asiaa sisältäpäin. Hyvää tuli kun ”henki ja aine” olivat sopusoinnussa. Snellmanin huippuyliopisto oli yhteisö, jossa tulosta (=ahkeruutta, uutta ajattelua ja luovuutta) syntyi vuorovaikutussuhteiden avulla. Snellmanin huiput olivat sivistyneistä ihmisiä, jotka tunsivat yhteisöllisen vastuunsa. Huippuja alkoi syntyä, kun opettajat ja ylioppilaat voivat keskittyä perustehtäväänsä, tutkimiseen, opettamiseen, oppimiseen, sivistykseen. Rahalla saa akateemisia kuoria. Sisältö vaatii syntyäkseen yhteisöllisyyttä, rakkautta tietoon, ja tieteeseen.

Takaisin ylös