Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 3.8.2007
takaisin pääsivulle

Politiikan konservatiivisuus

”Stasi-tietojen julkistaminen ehkä mahdollista”, julistivat otsikot menneellä viikolla. Me nyökkäämme kiltisti ja kuuliaisesti ministereiden ja suojelupoliisin salailulinjan edessä. Vakoiluaineistoihin liittyvä keskustelu ilmentää, mikä on olennaisinta poliittisessa ilmapiirissämme: se muuttuu kovin hitaasti. Politiikka on nykyään entistä julkisempaa. Dramaattisuus korostuu. Tarvitaan illuusiota jatkuvasta muutoksesta. Otsikoiden alle kätkeytyy toisenlainen todellisuus. Politiikan rakenteet, arvot ja poliittinen kulttuuri ovat Suomessa poikkeuksellisen konservatiivisia. Ne ovat säilyneet lähes muuttumattomina 100 vuotta.

Konservatiivisuudelle on syynsä. Suomi on ainoa pienistä Euroopan maista, joka on 1900-luvulla saanut jatkaa keskeytyksittä valitsemallaan linjalla. Poliittiset ryhmät eli puolueet syntyivät yli sata vuotta sitten paikkamaan säätyjärjestelmän jättämiä lovia. Aluksi edettiin kielilinjaa pitkin. Aatelisto ja porvaristo löysivät poliittisen kodin urbaanista liberalismista. Papisto ja talonpojat lähestyivät fennomaniaa ja suomalaisuuspuolueita. Sosialismi aatteena vahvistui suurlakon aikana 1905. Sosialidemokraatit kasvattivat kannatustaan maaseudun tilattomien, torppareiden ja kaupunkien työväestön parissa.

Eduskuntauudistuksen yhteydessä 1906 hahmottui kaksi voimakenttää, porvarillinen ja sosialistinen. Esikuvat löytyivät Venäjältä ja muualta Euroopasta. Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen yhteiskunta oli jyrkästi kahtiajakautunut. Maamme historia on ollut ”uusien alkujen” ja ”kansallisen selviytymisen” historiaa. Vaikka jokaiseen saumakohtaan on liittynyt eturistiriitoja, muodostui tietty poliittinen pysyvyys varhain. Suuri historiakertomus liittyy meillä sosiaalisten kerrostumien hallittuun muutokseen. Eheytyksestä tuli sisäpolitiikan avainsana sodan jälkeen.

Sodasta rauhaan siirryttiin vuonna 1945 ilman valtiollista kumousta tai järjestelmämuutosta. Poliittinen elämä heilahti voimakkaasti vasemmalle, kun kommunistit saivat toimintaoikeudet. Tavoitteeksi tuli vasemmiston sopeuttaminen yhteiseen ruotuun parlamentaarisen järjestelmän puitteissa. ”Uusi alku” merkitsi kolmen suuren puolueen eli maalaisliiton, kommunistien ja SDP:n vaikutusvallan kasvua sekä valtakunnan tasolla että kunnallispolitiikassa. Painopiste oli aluksi ulkopoliittisen liikkumavaran löytämisessä. Pian lähdettiin myös sisäpoliittisiin uudistuksiin. Poliittiseen konsensukseen opittiin muutaman vuosikymmenen aikana.

Sodat, lakot, kapinat, vallankumoukset, kriisit ja hätätilat ovat hitsanneet poliittiset toimijat yhteiseen selviytymistaisteluun. Poliitikot oppivat läksynsä jo vuonna 1918. Sen jälkeen poliittinen enemmistö, usein kansanrintamalinja, on säätänyt kieltolakeja, hoitanut tilattomien ja talottomien asiat kuntoon, jälleenrakentanut maata, tehnyt tulopolitiikkaa, uudistanut, elvyttänyt ja vakauttanut. Haluttiin tasata tuloeroja, häivyttää alueellisia eroja ja poistaa sosiaalista eriarvoisuutta. Työmarkkina- ja etujärjestöjen vaikutusvallan kasvu toi lisänsä poliittiseen päätöksentekoon.

Hyvinvointivaltio syntyi vasemmiston ja keskustan yhteistyön pohjalta. Viimeiset kuusi vuosikymmentä on tehty ”vihreitä” tai ”hiljaisia” vallankumouksia. Pysyvyys ja jatkuvuus ovat poikkeuksellisen vahvoilla kunnallispolitiikassa. Rintamalinjat muodostuivat vuoden 1917 kunnallislakiuudistuksen jälkeen. Maalaisliitto otti paikkansa kirkonkylissä ja maalaiskunnissa. Kokoomuksen ja SDP:n yhteistyörintamat, aseveliakselit ja kunnallisklubit johtavat kaupunkeja. Rkp:llä on tilaa siinä välissä. Mikään ei ole murtanut tätä marssijärjestystä, ei edes SMP:n tai vihreiden saama kannatus.

Suomalaisen politiikan konservatiivisin erikoispiirre kiertyy maaseutu-kaupunki –jännitteeseen. Jotain traagista on siinä, että kaupungeista edelleen puuttuu nousevan keskiluokan oma puolue. Monenlaista yrittäjää ja liikettä on ollut, nuorsuomalaisia, edistys- ja kansanpuolueita, liberaaleja ja vapaamielisiä. Mikään niistä ei ole jättänyt pysyviä jälkiä. Eurooppalaisittain poikkeuksellista on perinteisen agraaripuolueen, maalaisliitto-keskustan vahva asema. Puoluekentässä keskusta on omalaatuinen kansanliike, jolla on vahva valtiohoitajapuolueen identiteetti ja kekkosleima.

Suomalainen erikoisuus on ulko- ja sisäpolitiikan kietoutuminen yhteen. Varovaisuutta ja pokkurointia on harjoitettu idässä ja lännessä. Suut on pidetty supussa herkkien asioiden edessä. Suomalaiset ovat oppineet David & Goljat –leikin muita lähialueen pienvaltioita tehokkaammin. Hintana on ollut vaikenemista, salailua, sensuuria ja itsesensuuria, keskustelukulttuurin kapeutta, virkamiesmäistä varovaisuutta, ylhäältä päin tulevaa ohjailua.

Konsensus ja konservatiivisuus ovat marginalisoineet särmät ja karheuden politiikasta. Moni haikailee kaksipuoluejärjestelmää uudistajaksi. Politiikan tulevaisuus on sukupolvikysymys. Suuret ikäluokat ankkuroituivat suuriin puolueisiin. Nuoremmat tulevat haastajina, eivät löydä poliittista kotia, valittavat ummehtuneisuutta, näköalattomuutta. Avain ei ole politiikan rakenteissa vaan sisällössä; avoimuutta, rohkeutta, tuuletusta ja visioita tarvitaan. Ryhmien ja luokkien välinen kamppailu ei ole hävinnyt. Tulevaisuus ei ole vielä valmis. Nyt juuri on vain tekijöistä pulaa.

Takaisin ylös