Kirjoitukset
Kolumni Kalevassa 1.8.2006
takaisin pääsivulle

Myyttinen suomalainen viinapää yhä voimissaan?

Päätä kivistää, mahaa turvottaa? Takana kostea viikonloppu? Tuttuja ovat kesälomalaisen tuntemukset. Alkoholista on tullut festivaalien, kyläjuhlien ja urheilutapahtumien kuningas. Kylään ei enää mennä kukkien vaan viinipullon kanssa. Saunaolut kuuluu jo kalustoon. Lounaan silli huuhdellaan alas kirkkaalla. Grillitassut tarvitsevat iltaviininsä ja kahvi terästetään viskillä tai konjakilla. Boolit ja kuohuviinit, kurkot ja lonkerot ovat löytäneet tiensä mökkijuhliin. Eliitti avaa viini- ja konjakkitilojensa ovia naistenlehdille. Rahvaampi väki tyytyy terästämään elämänlaatua sahtikursseilla tai pontikkaretkillä.

Yhtä kaikki, Suomen suvessa sadat siiderihanat valuvat, kaljapullonkorkit suhahtavat auki ja pussiviini lorisee laseihin. Ero lapsuuden 60-luvun kesiin on valtava. Pannukahvia väkevämpää sai tuolloin miehissä etsiä. Nyt Turmiolan Tommit pölyttyvät aitoissa, ryhtiviikot on kuopattu ja raittiusväki laulaa kuolinvirttään. Kansa tyydyttää tänäkin vuonna kollektiivista janoaan ennätysmäärällä puhdasta alkoholia henkilöä kohti. Suomi tunnettiin pitkään eräänä Euroopan raittiimmista kansakunnista. Nyt maamme tavoittelee kosteimpien kärkisijaa. Miten tässä näin kävi?

Suomalaisesta ruoasta on kuluneena vuonna kirjoitettu julmetusti. Viinan juonnista on puhuttu vähemmän, vaikka se on kulttuurimme vaikeimmin avattavia piirteitä. Mentaliteettiimme kuuluu monisyinen suhde alkoholiin. Agraarin ja urbaanin jännite tuntuu edelleen vahvana. Maaseutu pysyi kuivana aina 1960-luvulle saakka. Kapakalla oli ikävä maine. Ravintolaelinkeino kehittyi pitkään kaupungeissa ja rautatieasemien liepeillä. Kaksijakoisuus vaikuttaa edelleen. Jyrkän torjumisen rinnalla esiintyy voimakkaita juopumista ihannoivia asenteita.

Kotopohjainen viinapolitiikka eriytyi eurooppalaisesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kieltolakiaika (1919–32) ja sitä seurannut valtion rajoittava ja holhoava alkoholipolitiikka otti tavoitteekseen alkoholin myynnin, tarjoilun ja käytön täyskontrollin. Kieltolaki muokkasi kansalaisten viinanjuontia tavalla, joka sinetöi “suomalaisen viinapään” osaksi kulttuurista omakuvaa. Valvonta oli tiukkaa ja salakuljetus kukoisti. Viinaa opittiin juomaan kahdella kädellä, nopeasti ja takahuoneessa. Humalan hilpeyteen liittyi häpeä ja krapulaa kostutti syyllisyys.

Vuoden 1932 väkijuomalaki ei muuttanut ajattelua. Väkijuomakysymys miellettiin sosiaalisena ja järjestyksenpidollisena ongelmana. Ostajatarkkailu ja “oikean juomatavan opettaminen” raamittivat alkoholipolitiikkaa aina 1960-luvulle saakka. Uusia sävyjä saatiin tosin vuonna 1969 kun keskiolut vapautettiin ja keväällä 2004, kun väkevien viinojen verotusta alennettiin. Molempiin murroskohtiin on liittynyt juomisen selvä lisääntyminen. Suomi on edelleen olut- ja kossumaa. Viini on kaupunkien koulutetun keskiluokan juoma. Kaikkea tissutellaan sekaisin.

Viinakysymys seurasi suomalaisia kaupunkiin. 60-luvun vallankumous toteutui elämäntavassa ja kulttuurissa. Urbaaniin elämänmuotoon liittyi idea ”vapautumisesta”, ja se koski alkoholia. Punaviinistä tuli uuden sukupolven tunnus. Naiset valtasivat ravintolat ja nuoriso omaksui kaljakulttuurin. Keskioluen vapautuksen jälkeen raittiusliike kuihtui. Olut ja viini symboloivat vapautta, edistystä ja modernia elämäntapaa. Rakennemuutokseen liittyi kokonaiskulutuksen kasvu.

Me nykysuomalaiset emme enää elä tyhjiössä, vaan matkustamme, liikumme ja havainnoimme, syömme ja juomme muuallakin kuin kotikylässämme. Olemme nähneet ensimmäisten kiinalaisravintoloiden, americangrillien ja ranskalaisbistrojen, snack-baarien, pizzerioiden ja hampurilaispaikkojen tulon. Olemme maistelleet oluita Slovakiassa, viinejä Italiassa, konjakkia Ranskassa, viskejä Skotlannissa ja sakea Japanissa. Olemme oppineet, että alkoholilla on monet kasvot. Ne liittyvät hyvään ruokaan ja seuranpitoon. Kulttuurisesti ne voivat olla kohtuullisuutta, kodikkuutta, nautintoa, iloa ja sosiaalisuutta korostavia.

Siksi sopii surra, että Suomesta puuttuu yhä eurooppalaistyyppinen, perheomistuksessa oleva kodikas ja edullinen pistäytymis- ja ruokapaikka. Ankara alkoholilainsäädäntömme on hidastanut tällaisten korttelikapakoiden syntymistä. Keskiluokan kansankapakat ja musiikkipubit ovat tuontitavaraa Englannista, Irlannista ym. Maaseudun keppanabaareihin tai lähiöravintoiloihin parempi väki ei edelleenkään astu. Kaksinaismoralismi kukoistaa. Julkista juomista, puistoporukoita ja ryyppyjengejä siedetään huonosti samalla kun itselle sallitaan oma piknikviini ja pikkukiva hiprakka jazznurmella. Hik!

Vaikka viinapolitiikkamme on vapaamielistynyt, kohdistuu alkoholiin edelleen raskas yhteiskunnallinen huoli. Juomatavat eivät ole eurooppalaistuneet, vaikka vuosikymmen sitten niin uskottiin. Viikonloppuhumala siirtyy vakaasti isältä pojalle, ja tänään myös äidiltä tyttärelle. Vastaliikkeelle on nyt sosiaalinen tilaus. Suurten ikäluokkien, historiamme märimmän sukupolven, viina & vapaus -viesti voi tyhjentyä nopeasti. Lapset reagoivat vanhempiensa tapoihin. Tuleva uusradikalismi voi hyvinkin hakea moraalista tukea raittiusliikkeen sanomasta. On uuden ihmisen kaipuu!

Takaisin ylös