Kirjoitukset
Kolumni Helsingin Uutisissa 28.1.2006
takaisin pääsivulle

Ikuisuusongelmana asuntokysymys?

”Aikamme tärkein tehtävä on keskiluokan asuntokysymyksen ratkaiseminen”, julisti helsinkiläinen arkkitehti Gustaf Strengell vuonna 1909. Pääkaupungissa oli pysyvä puute tilavista asunnoista. Monet ratkaisivat ongelman muuttamalla Helsingin rajojen ulkopuolisiin huvila- tai omakotiyhdyskuntiin.

Tänään ei puhuta keskiluokan asunto-ongelmasta vaan lapsiperheiden tarpeista. Silti tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Helsinkiläinen asuminen on kasvanut ”hellan ja huoneen” helmoissa. Hitaasti ja raskaan asuntolainan ehdoilla on edetty huone kerrallaan kohti tilavampaa kotia. Keskikoko on kasvanut noin 62 neliömetriin ja väljyys on tuplaantunut vuodesta 1950. Iloitkaamme edes tästä kehityksestä, vaikka vertailu naapuritaajamiin osoittaa, että perässä yhä ollaan.

Helsingin pinta-ala ei näillä näkymin kasva. Hyvää rakennusmaata ei ole loppumattomiin. Asuntopolitiikka ei voi perustua määrään vaan laatuun. Professori Mari Vaattovaaran tutkimukset ovat osoittaneet, että Helsinki ei voi kilpailla samoilla väljyyden kriteereillä kuin Espoo, Vantaa…tai vaikkapa Nurmijärvi.

Helsingin pitää ottaa hyöty siitä, mikä on kilpailukykyistä suhteessa kehyskuntiin. Tässä kaupungissa voidaan tarjota urbaania asumista. Kaupunkimainen elämänmuoto on kokenut suuren arvonnousun. Edes lapsiperheelle omakotitalo pellolla, kilometrien päässä palveluista ei ole ihanne, vaan toiseksi paras vaihtoehto. Vantaan, Espoon ja Kirkkonummen uudisrakennusmaille joudutaan, koska ei ole varaa asuntoon pääkaupungin arvostetuilla asuinalueilla.

Ei siis pidä tyytyä lisäämään asuinviihtyvyyttä ja palvelurakennetta jäljittelemällä ympärys- ja radanvarsikaupunkien tapaa suunnitella ja rakentaa. Ongelma on, että Helsingissä ei ole kehitetty toimivaa ja tyylikästä esikaupunkia sitten Munkkiniemen, Kulosaaren ja Puu-Käpylä kulta-aikojen. Tunnusomaista tällaiselle esikaupungille oli monipuolinen asuntokanta yhdistyneenä kaupungin toimintoihin.

Suomessa esikaupungin korvasi liian varhain lähiö ja siiten sitoutunut liikennesuunnittelijoiden unelma autokaupungista. Suuren muuttoliikkeen puristeessa innostuttiin modernistisesta kaupunkikoneesta – rakennettiin tehokkaasti betonia ja volyymia etäälle keskuksista. Meillä asutaan hyvällä DDR:läisellä tasolla siksi, että pitkään noudatettiin samoja periaatteita kuin DDR:ssä.

Nyt lähiörakentamisen varjopuolet näkyvät ja kaivataan eurooppalaista urbanismia. Se rakentuu lähellä olevista kaupunkimaisista toiminnoista, joihin voi tulla jalan tai julkisilla liikennevälineillä. Helsingin asuntorakentamisessa tärkeää eivät ole vain asunnot, vaan se missä ne sijaitsevat.
Asuntopolitiikan tulee perustua omiin vahvuustekijöihin. Helsingissä tulisi voida tarjota tilavia asuntoja, joissa on väljyyttä kuten omakotitaloissa. Helsinki voisi korostaa kaikkien palveluiden läheisyyttä, viihtyisää ja turvallista ympäristöä - jos se haluaa. Mutta kopioimalla naapurikaupunkien lähiösuunnittelua, hajasijoitusperiaatetta ja jättikauppakeskuksia ei voida onnistua. Tässä kaupungissa, sen eri asuinympäristössä halutaan elää urbaanisti. Se on kilpailuvaltti, jossa voimme olla voittamattomia!

Takaisin ylös