Kirjoitukset
Kolumni Helsingin Uutisissa 26.5.2006
takaisin pääsivulle

Helsingin uudet keskustat

Helsingin keskusta on Senaatintorilla. Euroopan pääkaupunkinen joukossa Helsingillä on harvinainen erityisasema: se on korotettu pääkaupungiksi. Helsingistä tehtiin Suomen siviili- ja sotilashallinnon keskus. Jälleenrakennustyöhön palkattiin parhaat asiantuntijat. Helsingistä tehtiin ”Pohjolan valkea kaupunki”.

Uutta arvoa vastannut klassisistinen ilme syntyi keisarin tahdosta. Torin laidalle sijoitettiin virkamieshallinto eli Senaatti, hengellinen keskus eli Nikolain kirkko ja sivistyksen kehto eli Yliopisto. Poliittinen, porvarillinen, kaupallinen ja kansalaislähtöinen (porvaristo, parlamentti, ministeriöt) tulivat myöhemmin. Toriin liittyvät muistot kertovat Suomen akateemisesta ja poliittisesta historiasta, kansallisen identiteetin ja kansalaisyhteiskunnan muodostumisesta.

Helsingin toinen keskusta, moderni ja porvarillinen, syntyi 1860-luvulta lähtien teollisuuden ja liikenteen kasvuvaiheessa, Esplanadien ja rautatieaseman rajaamalle alueelle. Se kuvastaa Helsingin kasvua venäläisestä pikkukaupungista urbaaniksi kauppakaupungiksi. Esplanadit, Kauppatori, rautatieasema ja Etelärannan satama-alue ovat yhä vaikuttava osa pääkaupungin ydinkeskustaa.

Näin Helsinki nousi Suomen todelliseksi keskuskaupungiksi. Esplanadien mahtavat kivitalot, pankit, pääkonttorit, tavaratalot, hotellit ja teatterit sekä Säätytalon alue vaikuttivat suurkaupunki-ilmeen syntymiseen. Urbaani keskiluokka tarvitsi elämälleen uusia tiloja, taloja ja tunnuksia. Rautatiet toivat väkeä pääkaupunkiin ja Helsingin kasvuvauhti oli Euroopan nopeimpia. Keskusta alkoi laajeta esikaupunkeihin.

Vallankumouksista, sodista ja kriiseistä Helsinki selvisi hyvin. Siitä tuli luontevasti itsenäisen tasavallan pääkaupunki vuonna 1917. Suuri alueliitos 1946 mahdollisti suurkaupungistumisen. Silti... metropolistuminen ei ole symbolisesti tuottanut olennaisinta: tasavallan henkeä, politiikkaa ja identiteettiä ilmentävää modernia keskustaa. Lukuisia suunnitelmia on olemassa. Lähimmäs päästiin vuonna 1964, kun valtuusto hyväksyi akateemikko Alvar Aallon Kampin ja Töölönlahden kokonaissuunnitelman.

Tasavallan pääkaupungin uutta keskustaa on siis synnytetty kohta 100 vuotta eikä valmista ole tullut. Kunnallispolitiikan heikkoutta ilmentää se, että suuria päätöksiä ei ole saatu aikaan. Pasilaan on luotu uusi hallintokeskus. Metron varrelle saatiin Itäkeskus. 2000-luvulla urbaani painopiste on siirtymässä Kamppiin. Naapuri, Töölönlahden alue, luonteva keskustakohde, on edelleen alkutilassa aseman takapihana.

Helsinki historian suuria uusia rakennushankkeita valmistellaan nyt kaikessa hiljaisuudessa. Kaupunkiin nousee vihdoin uusi keskusta Keski-Pasilaan ja useita merkittäviä uudis- ja täydennysrakennusalueita. Suunnittelu on tapahtunut merkillisen salamyhkäisyyden saattelemana. On avoimuuden, keskustelun, väittelyn ja vastaehdotusten paikka. Aktiivisten kansalaisten on haastettava kaupungin päättäjät pohtimaan yhdessä Suomen pääkaupungin tulevaisuuden ilmettä. Asia on liian arvokas jätettäväksi pelkästään virkamiehille. Tulee jälleen kysyä: kenen Helsinkiä rakennetaan?

Takaisin ylös