Kirjoitukset
Kolumni Helsingin Uutisissa 25.3.2006
takaisin pääsivulle

Kaupunki muistojen tilana

Valtuuston viime aikojen puhutuimmat keskustelut liittyvät yhteisölliseen muistamiseen ja muistojen merkitykseen. Viime kokouksessa politisoitiin hyvin valmisteltu esitys puiston nimeämisestä Pasilassa Suomen tunnetuimman aseistakieltäytyjän, vuonna 1941 teloitetun A. Pekurin muistoksi. Ennen joulua keskusteltiin Helsingin kaupungin velvollisuuksista hoitaa vankileirillä 1918-19 kuolleiden punakaartilaisten muistomerkkiä Santahaminassa.

Historian kummallisuuksiako, vai mistä on kysymys? Valtuutetut sitoutuivat eurooppalaisen nationalismin traditioon. Ranskan vallankumouksen jälkeen, kun monarkian asemaa horjutettiin, alettiin yhteisöllistä huomiota kiinnittää kansallisiin suurmiehiin, historian merkkivuosiin
ja -tapahtumiin. Suurmiehiksi ja -naisiksi korotettiin taustoiltaan erilaisia henkilöitä, hallitsijoita, sotilaita, tiedemiehiä, taitelijoita ja vapaustaistelijoita. Suuruuteen liitettiin luonteenpiirteitä, joita kulttuurisamme pidetään esimerkillisinä, kuten vakaumuksellisuutta ja rohkeutta.

Lähtötilanne on selvä: maineikkaiden miesten ja naisten elämäntyö näyttäytyy niin kiinnostavalta, että sille halutaan omistaa näkyvä muisto. Kaupungeissa suurmieskultti elää patsaina, muistomerkkeinä ja sisätilojen muotokuvina, julkisten rakennusten, katujen ja paikkojen nimissä, muistolaattoina ja monumentteina, kotimuseoina ja patsaina. Muistomerkit jäävät pysyviksi. Helsingissä aloite muistomerkin pystyttämiseen tulee yleensä kansalaisyhteiskunnasta. Kaupungin roolina on ottaa monumentti vastaan ja hoitaa sitä.

Julkinen kuvanveisto syntyi 1800-luvulla, kun haettiin näkyviä keinoja yhteisten arvojen ilmaisemiseen. Muistomerkki tai kadunnimi muistuttaa jostakin ja rakentaa samalla yhteisön identiteettiä. Suurten henkilöiden muistaminen on aina poliittista, sillä muistolla on aina vaalijansa ja taustamotiivinsa. Jokin aika sitten keskusteltiin eduskunnan lisärakennuksen nimestä: K. J. Ståhlbergin vai Miina Sillanpään muistolle? Sävyero on selvä.

Eurooppalaisessa sivistyshistoriassa suurmiesten elämäkertojen opiskelu on ollut pedagogisesti tärkeää. Elävään elämään, historiaan ja nykyisyyteen sitoutunut sankarimyytti on edelleen kiehtova ja inhimillinen. Viihde, populaarikulttuuri, urheilu, rockmusiikki, elokuvat ja tietokonepelit tuottavat tänään sankareita ja sankarillisuutta.

Miten kuvioon sopivat A. Pekuri ja punavangit? Yksilöt ja vakaumuksellisuus kiinnostavat edelleen. Silti suurmies- tai eliittihistorian rinnalle on eri aikoina haettu kansan ja kansanliikkeiden, rahvaan, talonpojan, työläisen tai “tavallisen ja pienen ihmisen”, naisten, lapsien, orjien sekä alistettujen tai vaihtoehtoisten historiaa. Tähän viittaavat valtuustokeskustelutkin. Ilmassa on nyt monta kertomusta ja monta tulkintaa menneisyydestä. Historian kerroksisuus tulee tehdä näkyväksi. Kyllä helsinkiläiset muistamisen moniarvoisuuden kestävät!

Takaisin ylös