Kirjoitukset
Kolumni Helsingin Sanomissa 10.5.2007
takaisin pääsivulle

Suomen kulttuuripolitiikka ja Eurooppa: unelmat ja todellisuus

Suomi liittyi kaksitoista vuotta Euroopan Unioniin vahvasti kulttuurisin tunnuksin. Poliittisen integraatiopäätöksen taustalla liikkuivat syvemmät motiivit. Kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista kehitystä täydensi tunne paluusta (läntisen) Euroopan yhteyteen. Vuoden 1995 jälkeen on ollut aikaa tehdä eurooppalaista kulttuuripolitiikkaa. Ovatko tulokset näkyvillä? Kasvavatko eurooppalaisesti ajattelevat sukupolvet jo keskuudessamme? Vastaan suoraan: eivät näy, ei kasva. Eurooppa ei sanana, teemana ja merkityksenä ole noussut esiin Suomen kulttuuripoliittisessa aktiivisuudessa.

Itä, länsi ja kulttuurivienti

Sitä mukaan kun eurooppalainen yhdentyminen syvenee, itä lähestyy länttä ja länsi itää, muuttuu puhe kulttuurista Suomessa teknokraattisemmaksi. Viime vuosina on kuin varkain käsite ”kulttuurin tietoyhteiskunnasta” levinnyt käyttöön. Se korostaa kulttuurin menetelmiä ja kulttuuria tuotantona. Tietoverkot, kulttuurin levitys ja saatavuus, sisältötuotanto ja –palvelut ovat avainsanoja. Kulttuurista on tullut post-industriaalisen yhteiskunnan teollisuutta, jossa tärkeintä on ansaintamahdollisuuksien lisääminen.

Edesmenneen hallituksen ponnistus kulttuuriviennin edistämiseksi saatettiin julkisuuteen vaalien alla. Kansallista kulttuuriosaamista edistetään lisäämällä suomalaisten kulttuurituotteiden vientiä. Näin vahvistuu kulttuurinen Suomi-brändi maailmalla. Vientitulot ja kulttuurialan työllistymismahdollisuudet lisääntyvät.

Euroopan Unionissa kulttuuriviennin tavoite liittyy Lissabonin sopimuksen strategisiin tavoitteisiin. Maanosamme sisäisiä markkinoita ja kilpailukykyä on vahvistettava. Kun viisikymmentä vuotta on puhuttu rauhasta, hoidettu teräs-, talous- ja tullipolitiikkaa, määritelty kiintiöitä, pohdittu kilpailulainsäädäntöä ja väännetty direktiivejä, on nyt vihdoin aika puhua kulttuurista.

Länsi- ja Itä-Euroopan kohtaaminen on käynyt voimille. Euroopan sopeutuminen uuteen geopolitiikkaan on vaatinut veronsa. Euroväsymys vaivaa. Ikävä vain, että juuri nyt esiin tihkuvat nationalistiset ja uskonnolliset virtaukset. Ne hyödyntävät kulttuurin sisällöistä nälkää aikana, jolloin kaikki on liikkeessä, epävarmuus kasvaa ja tulevaisuus näyttäytyy epävarmalta. Puhe kulttuurin kansantaloudellisesta merkityksestä ei riitä.

Suomen eurooppalainen kulttuuripolitiikka?

Suhteemme eurooppalaiseen, kansalliseen ja paikalliseen tilaan on nopeasti muuttunut viime vuosina. On syytä kysyä: missä näkyy Suomen panostaminen yhteiseen eurooppalaista kulttuuripolitiikkaan ilman kansallista oman edun tai taloudellisen menestyksen tavoittelua? Kuuluuko puhe Euroopan sielusta, identiteetistä Suomessa?

Kaikkia kunnia kuuluu Suomen kulttuuriteollisuus -hankkeelle. Taiteen tekijät ansaitsevat näkyvyyttä ja lisää tuloja. Silti yksi on varmaa: keskitetyn ja kansallisen kulttuuripolitiikka-egoismin aika on ohi. Valtioiden, maakuntien ja kaupunkien rinnalla entistä näkyvämmän kulttuurisen roolin ovat ottaneet kansalaisjärjestöt ja yhdistykset. Eurooppalaista keskustelua vievät osaltaan eteenpäin vaikutusvaltaiset yksityiset rahoittajat ja eurooppalaiset säätiöt.

Meillä luotetaan järjestelmiin. Ongelma tänään on, että kulttuuriasioita ei enää voi hoitaa hallintoavauksin. Kansallisissa kulttuurilinjauksissa tulee olla eurooppalainen ulottuvuus. Se haastaa suomalaisen kulttuuripolitiikan: eurooppalainen kulttuuri ei koskaan ole valmista eikä se voi olla vain ”politiikkaa”. Kulttuuri on keskustelua, kohtaamista, oppimista, avoimuutta ja vuorovaikutusta. Se edellyttää näkymistä yhteisillä puhekentillä. Ystävyysseurat, kulttuuri- ja tiedeinstituutit, taiteen ja tieteen verkostot sekä kansalaisjärjestöt ovat keskeisiä uuden aikakauden kulttuuritoimijoita. Niiden avustusten leikkausyritys osoitti kulttuuripolitiikkamme todellisen lyhytnäköisyyden.

Säätiöt tekemään eurooppalaista kulttuuripolitiikkaa

Suomalaisten näkyvyys Euroopan yhteisillä kulttuurin kentillä on ollut ohuempaa. Siellä missä keskustellaan, pohditaan Euroopan tilaa ja tulevaisuutta, tulee vaikuttaa nykyistä näkyvämmin, osallistua yhteiseen debattiin. Valtion kulttuuripolitiikan tekijät tarvitsevat rinnalleen muita toimijoita. Erityisesti suomalaiset kulttuurisäätiöt ovat uusien, suurten haasteiden edessä.

Kotimaisilla kulttuurisäätiöillä on ollut vahva sinivalkoinen pohjavire. Nyt maailma on muuttunut, alueellinen, kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat. Suomalaisten rahastojen edustajien läsnäoloa kaivataan eurooppalaisessa keskustelussa nykyistä enemmän. Vaikuttaminen merkitsee äänessä oloa siellä missä muutkin ovat. Pohjoismainen edustaminen on pitkään ollut vain Ruotsin Riksbankens Jubileumsfondin harteilla.

Euroopan unionin tavoitteena on varmistaa rauha, vakaus, demokratia, lainmukainen toiminta ja vauraus maanosassamme. Militarismin vastavoimaksi tarvitaan kulttuuria. Kansalaisjärjestöillä ja säätiöillä on velvollisuus olla mukana edistämässä eurooppalaista keskustelua ja puhumassa eurooppalaisista arvoista. Eurooppalaisesta kulttuurista tulee jo voida puhua kuin omastamme.

On sanottu, että Euroopan aika käy vähiin. Väestö ikääntyy, talouskasvu jää jälkeen maailman muista talousmahdeista. Eurooppa on kulttuurisesti renessanssien, uudelleen syntymisen maanosa. Pitkä historia ja vahva kulttuuri antavat varmuutta ja itsetuntoa. Euroopan historia ei ole ”loppumassa” eikä maanosamme marginalisoitumassa. Euroopan idea liittyy kykyyn uudistua. Suomalaisten tulee olla mukana luomassa 2000-luvun Eurooppaa, omaa maanosaamme. Kalevalasta täytyy jälleen puhua kaikilla eurooppalaisilla kielillä!

Takaisin ylös