Kävelyllä Santa Fé de Bogotássa kesällä 2008
15.7. ti Bogotan kone lähti Miamista tunnin myöhässä. Sukulaiset ja tuttavat varoittelivat: älkää vain tulko siepatuksi! Yli miljoona kolumbialaista elää maan rajojen ulkopuolella. Jäljelle jää reilut 40 miljoonaa. Lentokoneessa oleva otos oli rauhallista, ystävällistä ja iloista, sanalla sanoen normaalia matkustavaa keskiluokkaa. Pelko haihtui nopeasti ja tilalle tuli hämmennys. Onko todellisuuden ja mielikuvien välillä näin iso kuilu?
Luin, koetin nukkua jne. mutta mistään ei tullut mitään. Kotiin jäi Jussin iso kirja kahvista, ja tangosta. Keskityin katsomaan kolumbialaisia koneessa, tunsin heidät heti ”maanmiehikseni”. Tunnistin tyyppejä ja sosiaaliluokkia. Tälläkin matkalla päätin kyseenalaistaa ”kansallisuuden” merkityksen ihmisen identiteetissä. Merkittävää on ammatti, sosiaalinen tausta ja sukupolvikokemus, ehkä myös sukupuoli. Yleisvaikutelma maanmiehistäni on sympaattinen, ei päällekäyvää teatraalisuutta, mutta kyllä sosiaalisuutta ja iloisuutta.
Kun laskeuduimme, mietin, että mikä on pidätellyt minua tähän saakka matkustamasta Bogotaan? En ole paavi, en suutele maata saapuessani. Lentokentällä silmiin pistävät kiiltävät lattiat ja kaikissa oviaukoissa seisovat aseistetut vartijat tai poliisit. Tuloselvitys sujui mutkattomasti. Bogotassa on ilta, ajoimme serpentiinistä yläreittiä pitkin eli vuoririntaman alareunaa pitkin suoraan vanhaan kaupunkiin, jutellen suomalaissyntyisen vastaanottajan kanssa niitä näitä, täällä olosta, ohjelmasta, busineksesta, historiasta jne.
Viehättävä historiallinen hotellimme de la Opera sijaitsee vanhassa kaupungissa La Candelariassa, Calle 10 ja Carrera 5 kulmassa. Se on muodostettu kunnostamalla kaksi entistä koloniaalisaikaista patriisitaloa. Alue on hiljainen, ympärillä vain virastoja. Vanha kaupunki odottaa tulemistaan ja ”keksimistä”. Vastapäätä on ulkoministeriö, hotellin vieressä Teatro del Colon, Columbuksen kunniaksi, lähellä myös kulttuuriministeriö, entinen jesuiittakoulu, presidentin linna jne. Teimme pienen kierroksen ympäri vanhaa kaupunkia, Bolivar-aukio ja sitten takaisin. Turvamiehiä kaikkialla, pyssyt olalla, myös hotellin ovella, hätistelemässä pois kulkijoita ja kerjäläisiä.. Päätän pitää syntymäkaupungistani ja sen ihmisistä. Illalla väsytti, hieman huimasi ja tuntui rinnassa.
16.7. ke Aamulla sataa, on pilvistä, tyypillinen Bogota ilma, noin 14 astetta, ei kesää, ei talvea, mutta vihreää ja trooppista. Ajamme suolakaupunki Zipaquiraan n. 10 km Bogotan ulkopuolella. Puhumme isäntiemme kanssa maaseudun muuttuvasta roolista, guerillan asemasta, huumekaupasta, rikollisuudesta - ja tavallisten ihmisten ”normaaliudesta” kaiken tämän keskellä, kolumbialaisten halusta tehdä työtä ja ahkeroida, elää rauhassa. Mielikuvien paradoksia. Kaivos toimii edelleen, nähtävyytenä suolakatedraali, jossa 14 nykytaitelijan kaivoksen sienille tekemiä tulkintoja Jeesuksen elämän viimeisistä kärsimyksistä. Hyvin pimeää, kosteaa ja voimakkaan kristillistä, ahdistun mustan uskonnollisen luovuuden muodosta. Kierros huipentuu suureen kirkkosaliin. Syömme kylän ravintolassa ikivanhalla tavalla valmistettua perunaa, se haudutetaan suolassa, on hyvin maukasta ja päälle kirpeää vahvaa kylmää kastiketta. Sitten ajoa takaisin, maaseutua katsellen, aika hidasta, tiet ovat huonossa kunnossa. Kaikki ajavat hullun lailla.
Seuraa kierros vanhan haciendon päälle rakennetussa kauppakeskuksessa, käymme vaihtamassa rahaa (suhteilla takahuoneessa) ja kirjakaupassa. Kolumbia & Bogota -kirjallisuus on puutteellista eikä sitä ole englanniksi lainkaan. Ip Plaza de Simon Bolivarille, joka on nyt täynnä elämää, nationalismin rakennukset asettuneet paikalleen, samoin entisöity kaupungintalo. Suurin niistä on 1800-luvulla nykyisen asunsa katedraali Catedral de Primada de Colombia. Klo 17 jumalanpalvelus on aika täynnä, sisään suoraan suureen pääkirkkosaliin, joka yhtä viileää kirkkotilaa. Valkokaapuiset papit esiintyvät kuin kuninkaat. Ihmiset tulivat heidän luokseen pyytämään kädessä oleville esineilleen siunausta.
Hotellissa luen (ymmärrän!) El Tiempo -lehdestä, että presidentti Uribe on asettanut komitean valmistelemaan vuoden 2010 itsenäistymisen 200-vuotisjulhaa, mukana ”historiantutkijoita, tiedemiehiä, taitelijoita ja poliittisia henkilöitä”. Tästä täytyy puhua Suomessa!
Illalla illallinen diplomaatti- ja urheiluklubilla, Club de Nolag. Kovat turvatarkastukset, nyt portilla vahti + koira + pommikontrolli, ovella passi ja sormenjälkikuvaus, sitten hissiin, jota hissineiti ohjaa. Suurenmoista ruokaa, tapaksia, marinoituja katkarapuja ja mustekaloja, banaaniomelettia (oikein hyvää!), kanasalaattia, paistettua pihviä, erilaisia kastikkeita, sulanutta uusijuustoa, piiraita jne.
17.7. to Tänään muistelimme El Librador Simon Bolivaria yhteisellä turistikierroksella ja sitten erikseen. Aluksi visiitti Bolivarin kotimuseoon Quinta de Bolivar. Sitten Monsserrat -vuorelle, lähes 3300 m korkeuteen ja suurempaan kylmyyteen ja kosteuteen. Ylhäällä hiljaista, päätietä reunustivat pienoispatsaat Jeesuksen viimeisistä päivistä. Kirkko ja turistiliikkeet ovat auki. Basaarin myyjät ovat harvinaisen tunkeilemattomia. Paljon lapsia, paikalliset pitävät heistä hyvää huolta, rakkaudella.
Ip kierros kahdessa museossa, 20 heinäkuuta eli itsenäisyystaitelulle omistetussa kotimuseossa, jonka museologia on 1930-luvulta ja kaikki - tietenkin - vain espanjaksi. Kolumbian perustajaisien tavaroita, vaatteita, tauluja ja dokumentteja. Matkalla kotiin Banco de Colombian Botero-museossa, pidämme hänen pyöreyttä uhkuvista maalauksistaan. Pankki pitää komeissa tiloissa taidetta näytillä ilmaiseksi.
Illalla trooppisen sateen loiskuessa ajoimme pääkaupungin ulkopuolelle Chiaan, joka on ”tunnettu suuresta ravintoloiden määrästä”. Illanvietto ravintola Audres Carne de Resissä. Kyseessä on jättitila, jossa on katosta lattiaan kaikenlaista tavaraa, valotauluja, astioita, vaatteita, koreja, naamioita jne. Valaistusjärjestelmät kaoottisia. mutta tunnelma huipussaan = eri-ikäisten seurueita, kaikissa pöydissä syötiin, juotiin kuitenkin vähemmän, ja tanssittiin, Söimme tapaksia kolumbialaiseen tapaan, vihanneksia ja lihaa sekä pasteijoita. Meno rentoa ja hauskaa. Ajattelin lämmöllä maanmiehiäni. He elävät omaa espanjankielistä elämää, omassa maailmassaan. Tunsin syvää solidaarisuutta täällä, yhdistelmä kova historia, lempeä kansanluonne tulee käsin kosketeltavaksi.
18.7. pe Luokkaerot täällä selvät, silti ihmiset
ystävällisiä ja auttavia. Tämä on kaksijakoinen
kansa, takana verinen historia, kapioita, sisällissotia, veljesvihaa
jne. mutta jotain sydämellistä ja itseä korostamatonta
kanssakäymisessä. On pakko osata espanjaa, jos haluaa pärjätä.
Turistit lähes puuttuvat, amerikkalaiset erityisesti. Huumeparonit
ja Farc-terroristit ovat tehneet hallaa Kolumbia –kuvalle. Tämä
maa uinuu Ruususen unta, on täysin nupullaan, samoin sen ihmiset
ovat pilaantumattomia ja aitoja.
Aamulla tapaaminen Bogotan ent. johtavan kaupunkisuunnittelijan, juristi
Maria Isabel Patino Osorion kanssa. Näpäkkä ikäiseni
nainen esitteli Bogotan kaupunkisuunnittelun suuria linjoja, vastannut
niistä Kj:n oikeana kätenä 1990-luvulla, tuottanut Transmillenium
liikennejärjestelyt, eli toimivat bussikaistat pääteille,
polkupyöräteitä ja julkisia tiloja ja puistoja.
Jälleen museokierrokselle. Puistomainen kotimuseo Museo de el Chico,
jossa alkujaan asui rouva Mercedes Sierra de Perez, varakas Eurooppaa
ihaillut perijätär. Kaunis puisto, omistettu lapsille, viehättävä
kirjasto ja leikkialue…vain lapset puuttuivat, tai ainakin kaikki
ei-keskiluokkaiset lapset. Sitten Kansallismuseoon eli entiseen vankilaan
Carre 7 uuden kansainvälisen keskuksen luona. Museossa on yhdistetty
maalaustaide ja historiakertomus. Ei sanaakaan englantia, saimme silti
selville Bolivar ja Santander -kultin, kuvalliset kertomukset itsenäisyydestä
ja siiten liittyvistä taisteluista, kolonialismin aika ja tasavallan
aika jne. Muotokuvia paljon, laatu ei aina aivan huippua..
Hotelliin kävelimme sadetta paeten välillä kirkkoihin,
välillä nauttien kahvia lukuisissa Punto rapido –kuppiloissa.
Runsaasti katukauppiaita, kerjäläisiä, muuta väkeä,
hyvin homogeenista, meitä katsottiin selvästi uteliaina, joku
kysyi, tarvitsemmeko apua.
Illalla konserttiin kulttuurikeskus Bibliotecta Luis Angel Arango, jossa
kaikki yhden katon alla pankin rahoittamana kirjastoja, näyttelytiloja,
konserttisalit jne. Konsertissa ranskalaista 1800-luvun uudempaa hengellistä
musiikkia, urkuri, sopraano ja contratenori - taitavaa, henkevää
ja koskettavaa – hyvin eurooppalaista, kummallinen kontrasti täällä.
19.7. la Bogotalainen urbanismi on omalaatuista: jokaisen kadun kulmalla seisoo katukaupustelija, joka myy kuivattuja hedelmiä ja muuta naposteltavaa. Useilla on edessään kotitekoinen kauppateline tai myyntikärry, johon on pistetty roikkumaan perunalastuja ja pähkinäpusseja, tikkukaramelleja, muita makeisia ja suolapaloja. Nämä kärrykauppiaat ovat perheittäin, tai äiti ja tytär, isä ja poika. Katujen kulmissa seisoskelevat sotilaat (GP), poliisit ja yksityiset turvamiehet ja kerjäläiset. Kulkukoirat makaavat ja liikkuvat, pysähtyvät virtsaamaan kadulle, haistelemaan ruokapusseja; ovat täysin urbanisoituneita. Aamupäivällä ilma on aurinkoinen - siis kävelemään. Katsastamme kävelylatu Jimenez Avenuen, omistettu kaupungin suuren perustajan Comqistador Gonzalo Jiminez de Quesadan muistolle. Muutakin suurta on kadun varrella, kreikkalaista temppeliä muistuttava kenraali Santanderin muistomerkki. Tiiliskivin päällystetyllä Jimenez-kadulla nyt julkista liikennettä ja kävelyä, on eilisen Maria-rouvan suurhankkeita. Transmilemion punaiset bussit pyyhkivät ohitsemme. Olennainen parannus; valtaosa bussiyhtiöistä on ”mafian käsissä”. Bussit ovat pieniä, vanhanaikaisia ja täysin alimitoitettuja.
Haemme mukavaa kahvilaa, sellaisia ei tahdo löytyä, cafeteriat ovat pieniä ja pimeitä, tarjoavat epäilemättä hyvää kotiruokaa, mutta sellaista emme nyt tahdo. Kultamuseota vastapäätä on miellyttävä konditoria: Isä on kassalla, äiti ja tyttäret hoitavat puotia. Saamme eteemme hyvää kahvia ja perunaleivokset. Kahvilan seinillä on kuvia 1950-luvun Bogotasta. Näiltä nurkilta kaupunki lähti kasvamaan, toreilla ja aukioilla pojat skeittaavat - sama näky Suomessa. Nyt liikekatu ja –keskus, jossa sukulaiseni aikoinaan kävelleet.
Kierrämme vanhan kaupungin nyt itä-pohjois –suuntaan. Valtavasti liikkeitä, kumisaappaista huonekaluihin, häämekoista levyihin. Kadut mustanaan ihmisistä, olemme turisteja, taas katseita. Tsekkaamme TP:n linnan ja kaupungintalokorttelin. Kj täällä suuri pomo, presidentin veroinen. Löydämme antikvariaatin, nuoret kirjakauppiaat hyvin avuliaita. Saan nähtäväksi englanninkieliset Kolumbia-kirjat: Bolivarin rakastajattaren elämäkerta ja American Imperial Studies -sarjan kirja Capitalism and Colombia (1930). Ostamme edellisen. Lounaspaikka löytyy läheltä, hyvää liharuokaa. Kierros päättyy Banco di Colombian näyttelytiloihin, käymme läpi kultamuseon väliaikaisen näyttelyn (nyt tekstit englanniksi!) sekä kansallisen taiteen kokoelmat. Eurooppalainen vaikutus tuntuu mm. maisema- ja muotokuvataiteessa, sekä modernismissa, muttei mitään kovin omaperäistä.
Illalla lentokentälle. Aviancan lento Santiago de Chileen lähtee melko ajoissa 21.50. Bogota jää taakse, mutta olen päättänyt: palaan takaisin ja Kolumbian kansalaisena. Päivällä Santiagossa televisiot ovat auki. Näen, että Kolumbian kansallispäivänä 19. heinäkuuta 2008 syntyi globaali muutosvoima. Se kietoutui Farc-sissien vankeudesta heinäkuun alussa vapautuneen ranskalais-kolumbialaisen Ingrid Betancourtin ympärille. Sissiliikkeitä vastaan suunnattu valkoinen mielenosoitus oli vahva merkki kolumbialaisten – ja koko maailman – muutoshalukkuudesta. Toivoa on, siis, jälleen kerran!