“Suomalaiset kaupungit muistojen tihentymänä”

Suomalaisten symbolit

Toimittaneet Tero Halonen & Laura Aro
Atena, Jyväskylä 2005

Kaupunki on vasta myöhään päässyt kansallisen identiteetin osaksi, suomalaisten symboliksi. Uudenkaupungin ja Haminan rauhat, Oulun tervaporvarit, Helsingin henki, Porvoon mitta, Rauman murre, Viipurin-rinkeli, Turun tauti, Nokian saappaat, Kotkan ruusu, Rovaniemen markkinat, Tampereen taistelut ja Naantalin unikeko ovat eräitä kaupunkikulttuuriin kuuluvia suomalaisilmiöitä. Ne ovat muistin tihentymiä ja ilmentävät käsityksiämme historiallisesta kaupungista kulttuurisena, poliittisena ja taloudellisena tilana.

Osana eurooppalaista kaupunkikulttuuria

Saksalaistyyppinen kaupunkilaitos levisi keskiajalla Ruotsiin ja sen itäosiin. Vain viisi rannikkokaupunkia, Naantali, Rauma, Porvoo, Turku ja Viipuri, voi laskea juurensa tältä ajalta. Turku ja Viipuri historiallisine rakennuksineen, Naantali kirkkoineen, Porvoo ja Rauma puukaupunkeineen kuuluvat suomalaiseen kansallismaisemaan. Vanhimmat kaupunkivaakunat kehittyivät 1300- ja 1400-luvulta keskiajan sineteistä ja perustuivat kirjainaiheeseen. Naantalin vaakunassa oleva VG (Vallis Gratiae = armon laakso) viittaa luostariin, josta kaupunki sai alkunsa. Porvoon tulusraudanmuotoinen C – kirjain liittyy mahdollisesti linnaan (=castrum). Rauman vaakunassa kultainen risti jakaa kilven neljään kenttään, ja jokaisessa on pieni r-kirjain. Vaakunat ovat edelleenkin tärkeitä kaupunkisymboleita.

Reformaation eteneminen ja keskushallinnon vahvistuminen 1500-luvulla teki kaupungeista uuden keskusvaltaisen hallintokulttuurin perusosia. Kustaa I Vaasan aikaan kaupankäynti keskitettiin kaupunkeihin. Tavoitteena oli Hansan vaikutusvallan vähentäminen. Kaupunki- ja sotilaspolitiikka yhtyivät. Kauppa-, puolustus- ja hallintokeskuksia synnytettiin uusille alueille, kuten Pohjanmeren rannikolle, Uudellemaalle sekä sisämaan järvialueille.

Kuninkaan kaupunkilinjaukset olivat omavaltaisia: kaupunkeja perustettiin ja lakkautettiin, eräitä tyhjennettiin ja toisia vahvistettiin. Vantaanjoen suujuoksulle 1550 nousseen Helsingin (Helsingfors) alkuvaiheet ilmentävät toiveiden ja todellisuuden ristiriitaa. Helsinki perustettiin vauraan Tallinnan kilpailijaksi, itä-länsi- ja sisämaankaupan välityskeskukseksi. Lopputulos oli vaatimaton. Kilpailuasema menetti merkityksensä, kun Tallinna antautui 1561 Ruotsin valtaan. Helsingin historiassa vuoden 1550 merkitystä korostetaan. Kaupungin 1640 vahvistetussa vaakunassa kuvattu koski kertoo sen sijainnista, vene viittaa siirtokuntahistoriaan, kalastukseen, laivaliikenteeseen ja kauppaan. Helsingin 400-vuotisjuhlissa 1950 paljastettiin perustamismuistomerkki, jossa on Kustaa I Vaasan kuva. Se osoittaa perustajaisän symbolista asemaa.

Uudet kaupungit suurvalta-ajan tunnuksina

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Ruotsista tuli eurooppalainen suurvalta. Valtakunnan reunaosien strateginen asema korostui ja kaupunkipolitiikka voimistui. 1500- ja 1600-luvulla Ruotsiin perustettiin noin 50 uutta kaupunkia, joista parikymmentä valtakunnan itäosiin. Kreiveillä ja vapaaherroilla oli oikeus perustaa kaupunki läänitysalueelleen. Suomessa kaupunkien kehittämisvaihe osui kreivi Per Brahen aikaan. Kaupunkien luku nousi 28:aan. Kuninkaan vahvistaman uudentyyppisen tunnuskuvioisen sinetin sai ensimmäisenä Uusikaupunki (1617). Kaupungit saivat sinetin perustamis- tai privilegiokirjeen yhteydessä.

Tältä ajalta tunnetaan osuvia tunnuskuvia, kuten linna, torni, lohenpyynti, metsä tai Pohjanmaan kaupunkien tervatynnyrit. Ne toimivat edelleen historiallisen identiteetin antajina. Uusia kaupunkeja perustettiin vanhoille satama-, purjehdus-, kauppa-, käräjä-, kirkko- ja puolustuspaikoille. Oulu (1605) ja Tornio (1621) perustettiin jokisuuhun, vanhojen kauppapaikkojen, linnan (Oulu) ja seurakunnan (Tornio) viereen. Vaasa (alk. Mustasaari stadh), perustettiin 1606 Mustasaaren kauppapaikan ja Korsholman linnan kylkeen. Nimi muutettiin privilegiokirjassa 1611 Vasa-suvun mukaan Vaasaksi. Sinettiin tuli Vasan tunnus, lyhde. Kokkola perustettiin 1620 syvän Kokkolanlahden äärelle ja Pietarsaari nousi vanhan kauppakeskuksen paikalle 1652. Veckelax Nystad eli Hamina syrjäytti Vehkalahden kauppalan 1653.

Kaupankäynti keskitettiin kaupunkeihin. Ruotsissa Tukholma hallitsi ulkomaankauppaa. Pääkaupungissa valtion oli helppo valvoa kauppaa ja kerätä tarvittavat maksut. Tukholma oli kaupunkiverkoston keskus, Ruotsin kaupungit jaettiin merkantilistisen talouspolitiikan mukaisesti tapuli- ja maakaupunkeihin. Täysi tapuli takasi vapaata oikeuden suoraan ulkomaankauppaan; tämä oikeus Suomessa oli vain Turulla, Helsingillä ja Viipurilla. Urbaanit peruspiirteet – regulointi, geometrinen ruutuasemakaava, säännöllinen katuverkko, suorakulmaiset tai neliömäiset korttelit, julkinen katutila ja yksityinen piha, toriaukio ja puurakentaminen – muodostuivat 1600-luvulla. Puukaupunki leimaa edelleen käsityksiämme suomalaisesta pikkukaupungista tai ”pohjoismaisesta puukaupunkiperinteestä”, kuten Rauman valinta 1983 UNESCO:n maailmanperintölistalle osoitti.

Suurvaltakauden Pohjanmaan kauppakaupungit ovat suomalaisen kaupunkikulttuurin perusta. Vaurauden lähteet eli terva, kalastus, merenkulku, laivanrakennus ja laivanvarustus, näkyvät edelleen kaupunkien omakuvassa. Kaupunkilaistuminen muutti ihmiset uuden porvarissäädyn jäseneksi ja loi edellytykset kaupunkitunteelle. Sukunimet yleistyivät kaupungeissa ja porvaristo omaksui muitakin eurooppalaisia kulttuurivaikutteita. 1600-luvun kaupungit olivat kulttuurikeskuksia ja koulupaikkakuntia. Koulukulttuuri jatkui sittemmin kaupunkien lyseoissa, joiden vaiheet liittyvät keskeisesti 1800- ja 1900-luvun suomalaiseen sivistys- ja eliittihistoriaan.

Pietari ja muita hallitsijoita ja urbaaneja suurmiehiä

Pietarin perustaminen 1703 ja Venäjän vahvistuminen toivat sotilaallisen ulottuvuuden kaupunkien kehitykseen. Kun Viipuri menetettiin Venäjälle 1721, perustettiin kaksi uutta rajakaupunkia, Hamina (1723) ja Loviisa (1745). Sotilaskoulutuksen ja upseerikulttuurin vaiheet ovat liittyneet Haminan vanhaan kadettikouluun (1821-1903) ja sen perinteitä tasavallan aikana jatkaneeseen reserviupseerikouluun. Kuopio (1775), Hämeenlinna (1775) ja Heinola (1776) edustavat Kustaan III:n ajan virastokaupunkia eli maaherran hallinto- ja residenssipaikkaa. Kaupungistuminen kosketti myös sisämaata. Kaupungiksi 1779 muuttuneesta Tampereesta tuli suuri teollisuustaajama, jota uudet vaakuna-aiheet, koski, teollisuus ja kauppa (vasara ja Merkuriuksen sauva) osoittivat.

Monet kaupungit on nimetty hallitsijan tai kreivin mukaan (Vaasa, Kristiinankaupunki, Raahe, myöh. Loviisa ja Fredrikshamn/Hamina). Kokkola on 1700-luvulla vaikuttaneen valtiopäivämies Anders Chydeniuksen kotikaupunki. Pietarsaari on J.L. Runebergin ja Uusikaarlepyy Topeliuksen syntymäkaupunki. Raahessa on Per Brahea ja Oulussa runoilija Franzenia esittävät patsaat. Hämeenlinna on Fredrik ja Uno Cygnaeuksen, Jean Sibeliuksen, Larin-Kyöstin ja Paavo Cajanderin syntymäkaupunki. Kuopiosta tuli J.W. Snellmanin ja Minna Canthin kaupunki.

Helsingistä Itämeren tyttärenä puhui ensimmäisenä kirjailija Maila Talvio 1920-luvun kirjallisessa trilogiassaan. Talvio kuvasi historiallisissa romaaneissaan Helsingin 1700-luvun elämää. Helsinki, ja sen edustalle vuodesta 1748 noussut Suomenlinna kokivat vuosina 1808–09 nopean siirtymän kuninkaanvallan ajasta keisarivallan aikaan, kun Ruotsi Haminan rauhassa luovutti Venäjälle kaikki Suomen puoleiset läänit. Keisari Aleksanteri I korotti Helsingin vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi.

Helsingin uutta arvoa vastannut klassisistinen ilme syntyi keisarin tahdosta. J. A. Ehrenström johti uudelleenrakentamiskomiteaa. Tämä laajasti matkustellut mies ja Kustaa III:n entinen suosikki sai uuden hallinnon kaiken tuen. Suunnittelusta vastasi mm. Tallinnassa ja Pietarissa toiminut berliiniläinen arkkitehti Carl Ludwig Engel. Keisari Aleksanteri seurasi itse asemakaavan valmistumista. Hänen seuraajansa (v:sta 1825) keisari Nikolai I paneutui henkilökohtaisesti pääkaupungin arvorakennusten suunnitteluun.

Kaupungit nykyajan symboleina

Kaupunkien kehityksen neljäs murrosvaihe 1800-luvulla loi metsäteollisuus- ja tehdaskaupungin. Vaikka tehtaita rakennettiin olemassa oleviin kaupunkeihin, oli metsäteollisuus luonteeltaan antiurbaania. Metsä-, sellu-, paperi- ja puujalostusteollisuutta, sahoja, puuhiomoja ym. nousi sinne, missä oli raaka-aineitta ja kuljetusmahdollisuudet. Taloudellinen toimeliaisuus näkyi Kymijoen ja Keminjoen suulla (Kemi ja Kotka). Rautatie loi uudentyyppisen risteyskaupungin Riihimäen, Haapamäen ja Hyvinkään.

Teollisuuden, satama- ja raideliikenteen mukana tuoma tekninen modernismi näkyi eräissä uusissa kaupungeissa. Maarianhamina (1861), Kemi (1869), Hanko (1874), Kotka (1878) ja Lahti (1905) saivat perustamiskirjan kaupunkioikeuksineen ”vanhaan tapaan” eli keisarin armollisella julistuksella. Meri- ja kauppakaupunki Maarianhamina sai nimensä keisari Aleksanteri II:n puolison Maria Aleksandrovnan mukaan. Lahti kehittyi Helsinki-Pietarin –radan solmukohtaan. Hanko oli aluksi Suomen ainoa talvisatama. Sinne sijoitettiin ensimmäinen jäänmurtaja Murtaja 1890. Kemi eli ”vihreän kullan” eli puunjalostusteollisuuden varassa. Kotkasta tuli aluksi höyrysahojen ja sittemmin paperi- ja selluloosatehtaiden sijoituspaikka. Siitä kehittyi Suomen suurin vientisatama.

Teollisuus, rautatiet ja satamat nousivat kaupunkielämän symboleiksi. Nopea sosiaalinen muutos nosti kaupunkien ongelmat ja puutteet esiin. Uusia kaupunkielämän ilmiöitä olivat irtolaisuus, prostituutio, väkivalta, poliittinen liikehdintä, lakot, jengiytyminen, sakilaisuus ja huliganismi. Ne synnyttivät pelon kaupunkia kohtaan. Kansallinen omakuva vahvistui samaan aikaan fennomaanisin tunnuksin. Talonpoikais-valtiollinen yhteys, maaseutuhenkinen ihanteellisuus, metsäsymboliikka ja Kalevala-romantiikka vahvistivat asemiaan.

Suomen itsenäistyessä maassa oli 41 kaupunkia, joista kolme menetettiin Jatkosodassa. Vuosina 1960–1977 saatiin maahan 28 uutta kaupunkia. Lainsäädännön uudistus 1977 helpotti kaupunkien perustamista ja useat maaseudun kylät, pitäjät ja taajamat ovat muuttuneet kaupungeiksi. Kaupunkien suurin kasvuvaihe sijoittuu vuoden 1945 jälkeiseen aikaan. Vielä vuonna 1900 vain noin 7,5 % suomalaisista asui kaupungeissa. Tänään luku on käänteinen. Kasvukeskusten vetovoima tyhjentää edelleen maaseutua, pikkukaupunkeja ja kyliä. Tyypillinen suomalainen kaupunkimaisema sijaitsee metsän ja kaupungin kohtaamispisteessä, esikaupungissa ja lähiössä.

Suomesta puuttuu yhä ”kaupunkipuolue”. Vuoden 1918 jälkeen poliittinen toimeliaisuus keskittyi torpparikysymyksen ratkaisemiseen. Pientilallisuutta täydensi 1945 jälkeen siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen maalle. ”Maaltapaon probleemi” leimasi yhteiskuntakeskustelua. 1960-luvun kulttuurivallankumous, elintason nousu ja väestön nopea siirtyminen kaupunkeihin toivat urbaanit arvot esille. Korostettiin yksilöllistä, modernia elämäntapaa, kulttuurista liikkuvuutta, rationaalisuutta, moniarvoisuutta, kansainvälisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Vasta ne onnistuivat murtamaan perinteisiä, 1800-luvulla muodostuneita rakenteita ja agraaripohjaista yhtenäiskulttuuria. Vuoden 1995 eurooppalainen integraatio antoi edelleen tilaa kaupunkikulttuurille ja urbaaneille arvoille.
Kirjallisuus

Engman, Max, St. Petersburg och Finland- Migration och influens 1703-1917. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk H. 130. Helsingfros 1983.

Kirjoituksia kaupungista – katse kaupunkiin. Toim. Mikko Mansikka & Harri Berg & Ritva-Liisa Kalliokoski. Helsinki 1995.

Klinge, Matti & Kolbe, Laura, Helsinki – Itämeren tytär. Keuruu 1999.

Lilius, Henrik, Suomalainen puukaupunki, Nyborg 1985

Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.), Suomi – maa, kansa, kulttuurit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 753. Jyväskylä 1999.

Nevanlinna, Tuomas & Relander, Jukka. Espoo – totuus Suomesta. Porvoo 2000.

Palmgren, Raul, Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen Tulenkantajien. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Pirinen, Kauko, Suomen paikallisvaakunat. Helsinki 1978

Poutavaara, Matti, Suomen kaupungit sanoin ja kuvin. Porvoo 1958

Suomalaisen kaupunkilaitoksen historia I-III. Päätoim. Päiviö Tommila. helsinki 1981-84.

Suomen kulttuurihistoria I-IV. Päätoim. Laura Kolbe, Helsinki 2002-2004.

Tani, Sirpa, Kaupunki taikapeilissä. Helsinki-elokuvien mielenmaisemat – maantieteellisiä tulkintoja. Helsinki 1995