“Ihmisiä, vuosia, elämää – piirteitä eurooppalaisen vanhuuden historiasta”

Isoäitikirja
Toimittaneet N. Baer & A-L. Haavikko & L. Vihmanen
Kirjapaja, 2004

”Mummous on aivan oma viitekehyksensä. Mummous on ainutlaatuista. Mummous on naisen elämässä uusi, uskomatonkokemus. Kun on mielestään jo kaiken naisena kokenut sosiaalisesti ja ruumiillisesti, yhtäkkiä kaartuu eteen uusi avaruus, isoäitys.”
(Vappu Taipale, Isoäitikirja, 2001)

Jokaisen suurmiehen takaa löytyy nainen, vaimo, tytär, äiti ja isoäiti. Suomen kaikkien aikojen tunnetuin vanhenija on ollut kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg. Lähes sankarilliseksi kuvaukseksi on noussut Fredrika Runebergin osallistuminen puolisonsa hoitamiseen tämä sairastuttua vakavasti vuonna 1863 aivoverenvuotoon. Jo itse sairastumisella oli symbolinen ja symbioottinen ulottuvuutensa : ”Joulukuun yhdeksäntenä vuonna 1863, samana päivänä kun tasan 36 vuotta sitten kihlauduimme, tapahtui Runebergin elämässä surullinen käänne.” Fredrikan kuvaus Runebergin sairastumisesta osoittaa, kuinka tärkeä oli perhe ja sosiaalinen verkosto. Pojat auttoivat isän hoidossa, perhelääkäri hälytettiin paikalle ja sairauden vakavuus todettiin. Runebergien koti muuttui sairaansijaksi ja Fredrika otti omaishoitajan roolin.

Kansallisrunoilijan sairauden seuraamisesta tuli koko kansan mediahuvi. Fredrika luki sängyn omana olleelle, osittain halvaantuneelle miehelleen päivittäin useiden tuntien ajan. Hän istui punaisessa nojatuolissa, jalat brodeeratulla pallilla. Fredrika hoiti monia sihteerintehtäviä, vastasi kirjeenvaihdosta ja yhteydenpidosta mm. kustantajiin. Fredrikan kirjekuvaukset pariskunnan päiväohjelmasta antavat kuvan kiinteästä parisuhteesta ja välittämisestä. Aamuheräämistä (6.30) seuraavat pukeutuminen ja taloudenhoitoon liittyvät askareet. Kahdeksan ja yhdeksän välillä soittaa Runeberg. Seuraa potilaan pesua, hierontaa, liikuttelua ja pukemista yhdessä pitkäaikaisen palvelijattaren Marin kanssa. Sitten on luku- ja keskusteluhetki Runebergin omassa huoneessa tai muualla, pieni lounas ja päiväunet. Iltapäiväkahvit ja seurustelua, sitten iltapala, voileipää, lihaa tai kalaa, ja kuppi munamaitoa: ”Kello 21.30 vien hänet jälleen vuoteeseen, hieron hieman ja laitan kaiken valmiiksi yötä varten. Sitten siirryn ruokasaliin, syön oman iltapalani, luen ehkä hetken ja hiivin sitten hitaasti kohti omaa sänkyäni. Näin kuluvat päivät, toinen toistensa lailla. Variaatiota tuovat vain muutokset Rbg:n terveydentilassa ja mielialassa. Joskus vieraat tuovat vaihtelua, mutta heitä saapuu harvoin, sillä Rbg ei mielellään ota vieraita vastaan.”

Fredrika Runeberg kirjoitti omaelämäkerralliset muistiinpanonsa 1860- ja 1870-luvulla. Hän kirjoittaa kasvuvuosistaan ja avioliitosta, vastoinkäymisistä ja menestyksistä, sekä kirjallisista ambitioistaan ja suunnitelmistaan, joista ei koskaan tullut totta. Voimiensa hiipumista Fredrika kuvaa seuraavasti vuonna 1870: ”En ole enää ollenkaan reipas, voimat alkavat pettää, ja kaikkein pahinta on se, että silmäni ovat pitkään olleet sameat ja sairaat. Ne eivät oikein enää kestä pitkäaikaista lukemista. Nytkin on todella vaikeaa tämä kirjeen kirjoittaminen. Se onnistuu vain hetkittäin, sillä silmät kirvelevät ja muutenkin niiden kanssa täytyy ponnistella. Kun nyt kaikenlisäksi kuulokin alkaa heiketä, on minulla todellisia vaikeuksia kuulla tuttujakaan ääniä. Elämä on aika rasittavaa nyt kun aistit heikkenevät ja elämänilo pettää aika ajoin.” Runebergin 70-vuotissyntymäpäivää juhlittiin suurin menoin vuonna 1874. Kansallisrunoilijan kuolemaa toukokuussa 1877 seurasivat monet surujuhlat ja hautajaiset.

Eurooppalaisen vanhuuden juuret

Esimerkillisten ihmisten, kuten Fredrika ja J. L. Runebergin, elämäkerta on tapana esittää ikäkausijaksottain, lapsuudesta vanhuuteen. Tämä teema, idea elämästä rappuina (Lebenstreppe), palautuu renessanssin taiteeseen. Se loi tunnetun kuva-aiheen asteittain nousevista ja laskevista portaista. Askelmat symboloivat ihmisen ikää ja elämänvaiheita - huipulla hän on keski-iässä. Elämänraput toistuvat monissa maalauksissa; välillä niitä pitkin etenee mies, välillä nainen, välillä molemmat yhdessä. Jälkimmäisen kuvatyypin tarkoituksena oli osoittaa avioliiton sopusointuisuus ja harmonisuus. Ikääntyvä pari tarjoaa kiehtovan ja inhimillisen kuvan elämän tasapainoisesta kaaresta. Se kätkee kuitenkin alleen sen, että sukupuolet ja sukupolvet ovat vanhentuneet eri tavalla. eri kulttuureissa, sosiaalisissa ryhmissä ja eri aikakausina. Myös miesten ja naisten ikääntyminen on harvoin ollut yhteismitallista.

Isoäitiys liittyy ihmisen iässä vanhuuteen ja Euroopassa suhtautuminen ikääntymiseen on vaihdellut. Silti kannamme muistissamme monia ikiaikaisia kulttuurisia kerrostumia ja suhtautumistapoja, jotka ovat säilyneet yllättävän muuttumattomina. Antiikin Kreikassa naisten elinikä jaoteltiin neljään tasoon: lapsuuteen (pais), neitsyyteen (koré), naimaikäisyyteen (gyné) ja vanhenemiseen (graia). Jo varhaisemmassa kirjallisuudessa esiin kasvavat miehen ja naisen erilaiset ikäkaaret. Mies kypsyi älyllisesti ja sosiaalisesti, kun taas naisen ikääntyminen noudatti biologista kiertoa. Naisen vanheneminen alkoi vaihdevuosista, kun kyky lasten synnyttämiseen väheni. Kun naisen ikäkaari korosti ruumiillisia ominaisuuksia, kauneutta, viehättävyyttä ja vetovoimaa, nähtiin vanheneva nainen epäseksuaalisena ja -eroottisena. Se puolestaan mahdollisti naiselle muun muassa suuremman liikkuvuuden ja turvallisemman mahdollisuuden julkiseen näkyvyyteen.

Kuvallisissa esityksissä ei miehen ja naisen vanhenemista juurikaan ihannoida. Antiikin ajoilta on säilynyt eräistä pronssi- ja saviveistoksia, joissa kuvataan rampoja ja vanhoja ihmisiä. Silti vanhuuden muodot ja arvostus ovat vaihdelleen antiikissa. Korkean iän alin raja sijoitettiin antiikin välimerellisessä maailmassa noin vuoteen 60. Ikärajalla oli merkitystä asevelvollisuuden, kansalaisvelvollisuuksien ja äänioikeuden kohdalla. Todellisesta sosiaalisesta tai taloudellisesta ”vanhuusongelmasta” ei juuri voi puhua; on laskettu, että keisarinajan Roomassa vain noin viisi prosenttia väestöstä saavutti vanhuusiän. Ikäpyramidin huippu jäi kapeaksi, mikä toisaalta helpotti väestön huoltosuhdetta.

Vähemmän sen sijaan tiedetään vanhuuteen liittyvistä arvoista ja moraalisista arvostuksista. Tässäkin sosiaalinen tausta vaikutti. Vanhojen orjien ja maaseudun köyhien olot poikkesivat rikkaiden patriisien ja kaupunkien yläkerrostumien elinolosuhteista. Roomalaishyveiden ruumiillistuma, Cato vanhempi, tunnettiin maanviljelyyn liittyvistä harrastuksistaan. Sen lisäksi hän oli surutta valmis myymään ikääntyneet ja sairastelevat orjansa eniten tarjoavalle. Ei juuri ole tietoa siitä, miten vanhuksiin suhtautuminen muuttui suurten kaupunkien ulkopuolella ennen kristillisen kulttuurin läpimurtoa. Tunnetun kreikkalaisen sananlaskun mukaan jumalat rakastavat niitä, jotka nuorena kuolevat. Vanhenemista kuvattiin kreikkalaisessa kirjallisuudessa valittamalla ruumiinkunnon heikkenemistä. Jo hellenistisessä kirjallisuudessa esiintyy vanhuuden eurooppalainen arkkityyppi: pelokas, saita ja kärsivännäköinen ukko. Vanhat naiset puolestaan juoruilivat ja olivat alttiita viinin houkutukselle.

Roomalaisessa kulttuurissa vanhuuteen suhtauduttiin kunnioittavammin. Ikä toi arvovaltaa, mikä näkyi erityisesti miehen elinikäisessä vallankäyttöperiaatteessa suhteessa perheeseensä. Testamenttioikeus antoi vanhoille vahvan aseman. Myös isoäitien asema näyttää vahvalta. Monet roomalaiset rintapystit ja hautasarkofagit osoittavat, että vanhuus nähtiin vakavana ja arvokkaana. Esivanhempiin suunnattu palvonta (maiores) oli keskeinen osa roomalaisten uskonnollisuutta ja hurskautta (pietas). Näyttää siltä, tämä jatkuvuuden korostaminen näkyi myös lasten, vanhempien ja isovanhempien välisessä suhteessa keskinäisenä kunnioituksena. Roomalainen pietas piti sisällään velvollisuuden hoitaa omia vanhempiaan. Muutoin sukupolvien välinen ketju – vanhemmuus ja isovanhemmuus – ei näytä olevan kovin suosittu aihe antiikin kirjallisuudessa. Silti tunnetaan muutamia kirjallisia kohtauksia (mm. Tibullus), jossa isovanhemmat leikkivät ja puhuvat lempeästi lastenlastensa kanssa.

Vasta kristinuskon myötä muuttui suhtautuminen elinkareen, erityisesti sen loppupäähän. Kun maallinen vaellus alettiin nähdä valmistautumisena tuomioon tai ikuisuuteen, näyttäytyi vanhuuskin uudenlaisena. Uusi usko toi mukanaan maallisiakin velvoitteita. Vaikka jo antiikissa oli humanismiin pohjautuvaa arvostusta vanhoja ihmisiä kohtaan, nosti kristinusko kokonaan uudelle tasolle huolenpidon vanhoja, köyhiä ja sairaita kohtaan. Myös konkreettisesti luostarit ja hartauteen keskittyvät säätiöt ottivat hoitaakseen vanhustenhoidon materiaalisen vastuun. Vanhainkotien perustamisesta näytti tulleen kunnia-asia yhteiskunnan yläkerrostumissa. Eräissä tutkimuksissa on osoitettu, miten Raamatussa viisaus personifioitui naiseksi. Se näkyy erityisesti Sananlaskujen kirjassa.

Vanhuus ja isovanhemmuus maalla ja kaupungissa

On vaikea sanoa, missä vaiheessa vanhusten yleiset elämänolosuhteet ratkaisevasti paranivat. Eurooppalainen kulttuurihistoria osoittaa selvästi, että vanhuus on ollut erilaista säätyjärjestelmän eri kerrostumissa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole ollut lottovoitto kuolla köyhänä, sairaana ja vanhana ja yksinäisenä. Varhaisemman väestötilastoinnin perustaksi, puhuttaessa ikärakenteesta, nousi 60 vuoden ikä. Puhuttiin ”tuottavien” ja tuottavuuden yläikärajasta. Luonteelta neutraaliuteenkin pyrkivässä väestötilastoissa ilmeni selkeä nationalistinen nuoruuskultti, kuten Valtiotieteiden käsikirjassa vuodelta 1924 todetaan: ”Ilmeistä on, että kansan taloudellinen ja sivistyksellinen voima on suurempi siellä, missä suurempi osa väestöstä kuuluu tuottaviin ikäluokkiin.” Miesten ja naisten osuus vanhoista oli selvä jo 1900-luvun alussa, kuten käsikirjassa todetaan: ”Mainittakoon, että Suomessa v. 1920 oli 80 vuotta täyttäneistä naisia 11 969 mutta yhtä vanhoja miehiä vain 7 331.”

Mihin vaiheeseen on sijoittunut modernin isovanhemmuuden esiin kasvu? Isovanhemmuuden syntyyn on selvimmin vaikuttanut kaksi tekijää: väestön keski-iän nouseminen ja muutokset perheideologiassa. Suomessa vastasyntyneen keskimääräinen eliniänodote oli 1700- ja 1800-luvulla vain noin 35-40 vuotta. Vuoden 1775 väestötietojen mukaan väestössä oli 60 vuotta täyttäneitä vain 69 jokaista tuhatta henkilöä kohden. Vanhempien ikäryhmien osuus kasvoi hitaasti. Vasta vuonna 1950 vastaava suhdeluku oli 112. Pian muutoksen tahti nopeutui ja elinikäodotukset nousivat. Vuonna 1986 väestössä 86 vuotta täyttäneitä oli 216 henkeä tuhatta nuorempaa kohden. Naispuolisesta väestöstä jo viidennes oli saavuttanut 60 vuoden iän. Tilastolukuja pitää silti lukea kriittisesti: vielä 1800-luvulla keskimääräistä elinikäodotetta veti alaspäin korkea lapsikuolleisuus. Jo 20-vuotiailla oli entisinä aikoina melko suuri todennäköisyys elää verrattain iäkkääksi.

Suomalaisen perheen historia ilmentää useita murroksia aina 1600-luvulta lähtien. Vanhusten historiaa on toistaiseksi tutkittu melko vähän ja järjestelmällisiä tietoja vanhuudesta, puhumattakaan isovanhuudesta, ei juuri ole. On ilmeistä, että huomattava osa vanhusväestöstä on historiallisena aikana asunut yhdessä naimisissa olevien lastensa tai muiden sukulaistensa kanssa. Perhetaloudessa tai syytinkijärjestelmän puitteissa vanhoja ihmisiä on pyritty hoitamaan. Nykyään ihanteena pidetty perheyhteisöllisyys oli mahdollista vain maata omistavan väestön eli tilallisten keskuudessa. Talous saattoi käsittää useampiakin ruokakuntia, jotka asuivat samaa maatilaa.

Länsi-Suomessa keskiössä oli maatila. Sillä oli keskeinen merkitys, sillä ihmiset saivat sukunimensä talon mukaan. Itä-Suomessa tuotantoyksikkönä oli suurperhe. Pääelinkeinot, kuten kasken- ja tervanpoltto sekä karjanhoito edellyttivät runsaasti työvoimaa. Suurperheet koostuivat tavallisesti kahdesta ydinperheestä, ja oli mahdollista, että edellinen sukupolvi osallistui voimiensa mukaan työhön. Syytinki muodosti maata omistavan viljelijäväestön vanhuuden vakuutuksen maatalousvaltaisena aikana. Se oli eräänlainen työstä ja omaisuudesta saatava korkotulo, joka perusti sopimukseen. Syytingille siirtyvä vanhus luovutti sukutilan hallinnan lapsilleen elinikäistä hoitoa vastaan. Syytinginantaja oli usein oman poika tai vävy. Hän oli velvollinen antamaan syytinginottajalle ruoan, asunnon ja vaatetuksen.

Syytinki oli ikivanha tapa Suomen maaseudulla, ja se oli syntynyt takaamaan suvun hallussa olleen maatilan toiminnan jatkamisen jakamattomana. Samalla syrjäytyvälle sukupolvelle taattiin vanhuuden turva ja mahdollisuus edelleen vaikuttaa kotitilan ylläpitoon. Vanhempien elättäminen tilan piirissä sopi hyvin maatalouden tarpeisiin. Syytinkijärjestelmä joutui kuitenkin jo 1800-luvulla kritiikin kohteeksi; nähtiin, että elättisuhde synnytti ristiriitoja lasten ja vanhusten välille. Pohjalainen sananparsi ”syytinkiläinen elää kiusallaankin” kuvaa osuvasti suoremman sukupolven suhtautumista vanhempiinsa. Sukupolvenvaihdokset rasittivat perhesuhteita. Syytingin väitettiinkin häiritsevän vanhempien ja lasten välistä ”luonnollista rakkautta”.

Esiteollisessa yhteiskunnassa perheen muodostus muistutti palapeliä. Yhteen oli soviteltava tulevien puolisoiden omat vanhemmat ja molempien suku, sosiaalinen asema ja asuinseutu. Suomalaisen kulttuurihistorian Grand Old Man Gunnar Suolahti kuvaa 1700-lukua käsittelevissä tutkimuksissaan suvun ja perheen keskeistä merkitystä: ”Jokainen yksityinen oli sittenkin lujilla siteillä kiinnittyneenä ympäristöönsä; ennen kaikkea kotiväkeen ja sukuun. Minkään muotisivistyksen ei ollut onnistunut näitä siteitä järkyttää. Kaikki kaukaisetkin sukulaiset, koko suku ja suvun suku, tunsivat tarkasti keskinäiset sukulaisuussuhteensa, kutsuivat toisiansa monennessa polvessa ja sukuhaarassa serkuiksi, sediksi ja tädeiksi, ja olivat kiintyneitä kaikkiin, joita jonkinlainen, edes nimellinen, veriheimolaisuus yhdisti.” Suolahti korostaa sukujuhlien ja niihin liittyvien kirkollisten toimitusten tärkeyttä sukuyhteisöllisyyden kiinteyttäjänä.

Jo tässä sosiaalisessa verkostossa naisen ja isoäidin rooli on ollut keskeinen. Suolahti puhuu ”toimeliaista emännistä”, jotka kykenivät moninaisiin tehtäviin talonpidossa. Tämä malli on epäilemättä siirtynyt äidiltä tyttärelle, isoäidiltä lapsenlapselle erityisesti ylemmissä säädyissä ja tilallisilla. Mallinainen voisi olla vaikkapa 1700-luvun lopulla elänyt kenraalitar von Willebrand, jota Suolahti kuvaa seuraavasti: ”Kenraalitar on viisas ja järkevä nainen. Hän puuhaa itse taloustoimissa, kerrankin hän ei tullut itse syömään, vaan kulki ja luki lampaitaan ynnä muuta samantapaista.” Vanhempien loukkaaminen tai fyysinen väkivalta oli vakava rikkomus yhteiskunnassa, jossa korostui patriarkaalinen järjestys. Näin säädettiin jo ensimmäisessä virallisessa valtakunnanlaissa, Kuningas Kristofferin maanlaissa vuonna 1442. Myöhemminkin ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” –käsky näkyi oikeudellisessa ajattelussa. Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain rikoskaaressa todetaan:

”Jos lapsi lyö omaa isäänsä tahi äitiänsä, menettäköön henkensä taikka rangaistakoon neljälläkymmenellä parilla raippoja, kolmellakymmenellä parilla witsoja, taikka kuukauden wesi- ja leipäwankeudella, asianhaarain mukaan. Joka lyöpi isäpuoltansa tahi äitipuoltansa, appeansa tai anoppiansa,
appipuoltaan tahi anoppipuoltansa sakoitettakoon sata taalaaria.”

Rikoskaaren pykälät olivat voimassa Suomessakin vuoteen 1870. Vanhempien loukkaus oli vakava rikkomus, joka kosketti sekä yksilöä että yhteisöä. Köyhempien väestöryhmien vanhuudenturvan järjestäminen vaihteli. Köyhäin- ja vanhustenhoitomuodot kehittyivät yhteisön sisällä. Niitä olivat laillistettu kerjuu ja pitäjänkierto, naapuriapu, seurakuntien vaivaistenkassat, ruotuhoito, elätteelle antaminen ja viimein huutolaisuus, vaivaistalot, köyhäintuvat ja -talot. Niiden pohjalta kehitettiin myöhemmin 1800- ja 1900-luvulla kunnalliset vanhainkodit.

Paras vanhuudenturva oli lapsissa. Suurperheistä on paljon kertomuksia kansaperinteessä. Yleensä niiden sopua ihannoitiin. Lapset ja heidän vanhempansa ja isovanhempana käsittävä kolme sukupolven perhe edellytti vakaata taloudenpitoa aikana, jolloin yleistä sosiaaliturvaa ei ollut. Se oli 1800-luvulla mahdollista maaseudun ja kaupunkien ylemmissä ryhmissä. Työväki joutui lähettämään lapsensa pois kotoa, eikä työläisperhe tavallisesti voinut hoitaa vanhuksia kotona asunnon pienen koon vuoksi. Teollistuvassa, teknistyvässä ja kaupungistuvassa Suomessa maallinen ja seurakunnallinen toiminta erotettiin toisistaan vuoden 1865 kunnallislainsäädännössä. Kunnallisesta köyhäinhoidosta yhdessä ruotuhoidon kanssa muodostui erityisesti tilattoman vanhusväestön toimeentulon perusta. Oikeus apuun oli kodittomilla lapsilla, työkyvyttömillä sekä ”sairailla ja raihnaisilla, yksinäisillä vanhuksilla.” Ruotupiirin talot huolehtivat vuoronperään kunnan määräämistä avustettavista. Ruotuvaivaisen asema näyttäytyi kaikkein huonoimpana.

Kulttuurisissa käsityksissä suomalaiseen naiseen liittyy vahvuus ja pärjääminen. Erityisesti maan pohjois- ja itäosien pyynti- ja agraarikulttuurissa naiset ovat joutuneet hoitamaan kodin piiriä yksin, miesten pitkien poissaolojen aikana. Työnteon ja raatamisen kuvatukset ovat liittyneet naisten omaelämäkerrallisiin kuvauksiin. Naiset ovat joutuneet toimimaan itsenäisesti, ”vahvuuteen pakotettuina”, kuten kansantieteilijä Satu Apo kuvaa. Kalevalan (1835) naiset, erityisesti sankaripoikien äidit, on kuvattu neuvokkaina auttajahahmoina. Louhi, Pohjolan emäntä, toimii kalevalaisten sankareiden tärkeimpänä vastatoimijana. Uhrautuva Lemminkäisen äiti on todellinen vaimo vanha ja emo. Kuvat jäävät kaikkinensa silti stereotyyppisiksi.

Porvarillinen ydinperhe ja uusi isovanhemmuus

Moderni ydinperhemalli lähti Suomessa kehittymään 1800-luvulla eurooppalaisten esikuvien mukaan. Johtoaseman otti kaupunkien uusi porvaristo sekä muodostumassa olevien uusien ammattiryhmien keskiluokkaistuvat ja koulutetut harjoittajat. Porvarillinen perhe muutti vähitellen tuotantoyksiköstä tunneyksiköksi. Syntyvyyden säännöstely yleistyi ja perhekoko pieneni. Kun erityisesti kaupungeissa työnteko erotettiin asumisesta, muuttui asunto kodiksi. Uudenlaiseen kotiin liittyvät tunnetehtävät ja moraalinen lataus korostuivat. Kodin henkinen tukipylväs oli äiti, jonka huoleksi jäivät useat kodin tehtävät toimeentulon hankkimista lukuun ottamatta.

Perheideologia ankkuroitui uudenlaiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Se sopi voimistuvaan nationalistis-valtiolliseen politiikkaan, jossa perhe julistettiin sosiaaliseksi keskipisteeksi. Perheestä tehtiin yhteiskuntarauhan ja kansan henkisen kasvun perusta, jonka varaan rakennettiin omaa kansallisvaltiota. Samalla kun ideologia muuttui, muuttui myös olemassa oleva todellisuus. Talo-, huone- ja ruokakuntien, suurperheiden ja sukupiirien rinnalle, ja pian ohikin, nousi uusi, vanhemmat ja lapset käsittävä tunneyksikkö. Myös miehen ja naisen roolit muuttuivat läpikotaisen erilaisuuden ja toistensa täydentämisen merkeissä. Maaseudulle leimallinen yhteisöllinen elämäntapa väistyi asteittain urbanisoitumisen ja työn muutosten myötä. Uudet ihanteet näkyivät lastenkirjallisuudessa avioliitto- ja käytösoppaissa sekä perhelehdissä.

Todelliset muutokset sosiaalisesta taustaltaan erilaisten perheiden elämässä ja arjessa ovat vaikeasti tavoitettavissa. Paljon on edelleen tutkimatta. Työn ja kodin erottamiseen liittyi perhekeskeiset ihanteiden voimistumiseen. Tähän murrosvaiheeseen sijoittuu muun muassa Runebergien kotielämä ja Fredrika Runebergin vanhuus, jossa näkyy monia moderneina pidettyjä piirteitä. Runoilijan kuoleman jälkeen Fredrika Runeberg asui aluksi Porvoon-kodissa. Hän viipyi kesäisin pitkiä aikoja lastensa ja lastenlastensa luona. Fredrika muutti sittemmin Helsingin Kruununhakaan, omaan kolmen huoneen ja keittiön suuruiseen vuokra-asuntoon. Lähellä asuivat pojat Johan Wilhelm ja Fredrik perheineen sekä sisar Carolina ottotyttärensä kanssa. Isoäitiys ja lastenlasten läheisyydestä nauttiminen tuntuivat nyt päässeen voitolle. Fredrika edusti uudenlaista mummotyyppiä, jolle ajan muuttuminen ja uusien ideoiden esiintulo olivat haaste ja ilon aihe. Eräässä kirjeessään hän toteaa: ”Onneksi en kuulu niihin vanhoihin ihmisiin, jotka uskovat että kaikki on muuttunut vain huonommaksi siksi, että nyt on erilaista kuin heidän nuoruudessaan. Nämä ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni ajan vaunusta, varmoina siitä, että edessä on täystuho, jos se saisi liikkua vapaasti.” Fredika kuoli elokuussa 1879, lukuisten lastenlastensa kaipaamana.

Kirjallisuus ja muistelmat tarjoavat mahdollisuuden pohtia vanhuuden ja isovanhemmuuden muuttumista uuden ja vanhan välimaastossa. Esiin nousee isoäiti, joka liittyy osaksi perheen tunneyhteyttä. Keittoharrastuksestaan tunnettu Eva Mannerheim Sparre kuvasi lapsuuttaan säätyläisperheessä, johon vahva isoäiti, kreivitär Eva Vilhelmina (o.s. von Schantz) jätti pysyvän jälkensä. Lapsuudenkodissa Louhisaaressa isoäiti toimi ruokakulttuuriin liittyneen perinteen välittäjänä: ”Hallista tultiin suoraan ruokasaliin, ja sen vieressä oli isoäidin makuuhuone, jonka sisäpuolella oli tarkan valvonnan alainen säilytyskomero. Isoäidistä kävivät ulos kaikki taloudenpitoon koskevat määräykset. Hän se ylläpiti, yksinkertaisesta maalaisympäristöstä ja seuraelämän puutteesta huolimatta, perinteellisiä tapoja ja opetti meille ulkonaisen hienostuksen viehätystä.”

Isoäidit ja naimattomat tädit pitivät Evan kodissa kuria, jakoivat oikeutta ja tekivät päätöksiä. Eva Mannerheim korostaa isoäitinsä roolia myös tunnelmanluojana. Isoäiti ”taikoi esiin mitä ihmeellisimpiä aterioita”, kuten Eva myöhemmin muisteli ja ”hankki herkullisia raaka-aineita eri maista. Hän tiesi, että pojat olivat nälkäisiä saapuessaan kadettikoulusta ja kouluista. Hän tiesi, että tytöt tarvitsivat hyvää ruokaa. Isoäiti ei koskaan väsynyt tuomaan iloa ja onnellisuutta pöydän ympärille.” Tähän sukupolvien ketjuun liittyi vuosikymmeniä myöhemmin Eva Mannerheimin pojantytär, Yhdysvalloissa asuva Teresita Sparre Currie, joka halusi kirjoittaa isoäitinsä muistosta omille lapsenlapsilleen. Esiin piirtyy jälleen omanlaisensa isoäiti:

”Ruotsalaista elämääni hallitsi isoäitini Eva. Hän oli pienikokonainen ja suora kuin terästanko. Lapsena hän ei koskaan saanut olla auringossa ilman hattua. Hänen ihonsa, joka oli aina ollut valppaiden kotiopettajattarien huolellisesti vartioima, oli niin ohut, että siniset verisuonet
kuulsivat ohimoiden läpi. Isoäidin silmät olivat kuin kaksi syvänsinistä safiiria. Ne eivät olleet lainkaan samettiset, vaan katsoivat suoraan ja kovaa jokaisen sydämeen. Tunsin, että hän näki lävitseni kuin sieluni luurankoa kuvaava röntgenlaite.
--
Pikkutyttönä pidin isoäitiäni esikuvanani. Rakastin ruoka-aikoja, jolloin hän istui alas ja alkoi kertoa minulle tarinoita omasta lapsuudestaan Louhisaaren kartanossa….tai kun hän luki iloisesti laulavalla suomenruotsalaisella korostuksellaan Runebergin värssyjä, runouden ja muistelmien sekoituksia.”

Eva Mannerheim Sparre ja Teresita Sparre Currie kuvavat isoäitiään perinteen vaalijana ja välittäjänä, arvokkaana, hieman etäisenä, mutta rakastavana ja hellänä suvun keskipisteenä.
Tunne kuulumisesta sukupolvien ketjuun näkyi siinä, että sukututkimusharrastus vilkastui 1800-luvulla ja levisi säätyläisten parista myös muihin kansankerroksiin. Vahvan mieslinjan rinnalle nousi aikaa myöten myös naislinjaisuus, eteneminen äidistä äidinäitiin ja tämän esiäiteihin. Muistelmat, elämäkerrat ja kansanrunousarkiston perinneaineisto vahvistavat kuvaa siitä, että naiset kokivat vanhuuden hyvin eri tavalla, riippuen sosiaalisesta taustasta, elinympäristöstä ja varallisuudesta.

Naisen aseman vahvistuminen 1800-luvulla liittyi monenlaisiin yhteiskunnallisiin murroksiin. Leskien uudelleenavioituminen yleistyi. Sääty-yhteiskunnan murentuminen nosti esiin uudenlaisen naisroolin, naisen miestä täydentävän emansipatorisen kansalaisuuden. Siihen liittyi sekä hoivaominaisuuksia että yhteiskunnallista toimintaa. Äiti-lapsi –suhteen vahvistaminen nosti esiin isoäitiyden. Keski-iän nouseminen mahdollisti vanhempien naisten uudenlaisen sosialisaation ympäristöönsä, jossa oli muitakin samassa elämäntilanteissa olleita. Muutamat lainsäädännölliset muutokset vaikuttivat naisten asemaan. Vuoden 1864 asetuksessa yli 25-vuotiaat naimattomat naiset vapautuivat miehen holhouksesta. Naimisissa olevat naiset saivat saman aseman vuoden 1929 avioliittolaissa.

Moderni isoäiti ja nykyaikainen mummo kehittyivät kulttuurisesti, kun yhteiskunta kaupungistui, väestön keski-ikä nousi ja naisten asema kodin ja yhteiskunnan piirissä monipuolistui. Isoäitiys rakentui vallitsevan porvarillisen, privaatin naiskansalaisuuden ja vaimontehtävän mukaan. Äidilliset hoivaominaisuudet korostuivat, samoin kuin aikuisen naisen viisaus erityisesti lasten kasvatuksessa. Moderni isoäiti ei enää muodostuessaan 1800- ja 1900-luvun taitteessa liittynyt niinkään alkutuotannon kuin kaupunkimaisen kodin ja perheen maailmaan. Isoäiti oli feminiini, joka hoivasi ja nukutti, neuloi kudinta, luki ja lauloi lapsenlapsille, kertoi tarinoita, opetti ja opasti, paransi ja lohdutti sekä laittoi hyvää kotiruokaa. Isoäitiin alettiin liittää ominaisuuksia, joissa korostuivat elämäntaito, kokemus, turvallisuus, perinteikkyys, verkkaisuus, jatkuvuus, kodin lämpö ja rakkaus. Ulkoisesti isoäitikuvaan kuuluivat harmaat hiukset ja nuttura, silmälasit, esiliina, rypyt ja ulkoinen pyöreys. Nämä stereotypiat toistuvat edelleenkin sitkeänä toistuvat esimerkiksi aapisissa, lastenkirjoissa, elokuvissa, viestimissä ja mainonnassa.

Näihin aikoihin isoäidit nousevat muistelmiin ja elämäkertoihin. Vanhuuden kuvauksissa psyykkiset, fyysiset ja sosiaaliset muutokset nousevat esille. Naisten elämäkerroissa helpotusta toivat julkiseen rooliin liittyneestä vastuusta vapautuminen ja mahdollisuus keskittyä perhe- ja ystäväpiiriin. Tärkeä tehtävä oli perinteen välittäminen ja tietolähteenä toimiminen. Tunnetussa naistenlehdessä Kotiliedessä oli 1940-luvulla ”Isoäiti” –palsta. Siinä tunnetun kulttuurisuvun jäsen, persoonallinen kulttuurivaikuttaja Katri Bergholm antoi neuvoja elämän ongelmiin ja solmukohtiin. Nuorten ohjaus ja neuvominen korostuivat tämän mediaisoäidin roolissa. Isoäideillä katsotaan nykyäänkin olevan ”hiljaista tietoa”. Se on eräänlaista hyvän elämän ja tunneilmaisun hallintaan liittyvää osaamista, jota elämässään paljon nähnyt ja kokenut isoäiti välittää äidiltä tyttärelle ja tyttärentyttärelle.

Vanhan naisen ja isoäidin nimityksiä on Suomen eri alueilla ollut monia. Tunnettuja ovat vanha emäntä, emä, ämmä, eukko, muori ja akka, mutta myös mamma, mummo ja mummu, Isoäidin monet hellittelynimet ovat vuosien saatossa muuttuneet. Eurooppalaisissa kielissä isoäitiyteen liittyy suuruutta ja arvokkuutta, kuten englannin grandmother ja ranskan grand mere ilmaisevat. Saksan Oma, italian nonna, venjän babuschka ja norjan bestemor kertovat isoäidin herättämästä vahvasta ja positiivisesta tunteesta. Sukupolvien jatkuvuuteen viittaavat ruotsin mormor ja farmor –nimitykset. Isoäitiä merkitsevät sanat ovat jatkuvan muutoksen alaisina. Mummot ovat muuttuneet mummeiksi, memmeiksi, mammuiksi, mumeiksi ja mamuiksi. Monet lapsenlapset kutsuvat isovanhempiaan myös etunimillä. Käsitys vanhuudesta muuttuu samalla kun rajat sukupolvien välillä liudentuvat. Myös isoäidit ovat muuttuneet. Harmaahapsiset vanhusisoäidit ovat korvautuneet nuorekkailla, koulutetuilla ja työssäkäyvillä virkanaismummoilla. Heidän elämässä perhe ja lapsenlapset muodostavat vain yhden ulottuvuuden. Jokainen isoäiti valitsee itselleen oman roolinsa.

Kirjallisuus:

Vanhuuden historiaa on Suomessa tutkittu melko vähän. Tätäkin vähemmän on tutkimuksia isoäitiyden tai edes isovanhempien kulttuurihistoriasta. Näkökulma vanhuuteen on ollut sosiaalipoliittinen tai lainsäädännöllinen. Vanhuus on näyttäytynyt virkamiesten, seurakunnan edustajien, käräjien, poliitikkojen ym. puheessa ongelmana, taakkana sekä huolto- ja hoivatoimenpiteiden kohteena. Isoäitien ja mummojen, tai isoäitiyden ja mummouden historiaa ei juuri ole tutkittu kulttuurihistorialliselta kannalta. Vanhuus on näin värittynyt kuvauksissa vaivaishoidon, surkeuden ja kurjuuden näkökulmasta. Vanhuuteen ja erityisesti isovanhemmuuteen liittyneet arkisen ilon ja onnen hetket eivät ole jättäneet perinteisiä jälkiä eli lähteitä historiantutkimukseen. Parhaiten mummouteen pääsee käsiksi elämäkertojen ja muistelmien avulla.

Sati Apo, Naisen väki – Tutkimuksia suomalaisesta kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää 1985.

Terttu Arajärvi, Hyvä isovanhemmuus (2p.). WSOY 1995.

Alexandra Bergholm (toim.), Isoäidin elämänohjeita. WSOY 1996.

Brandt, Hartwig, Wird auch silbern mein Haar. Eine Geschichte des Alters in der Antike. CH Beck, 2002.

Maijaliisa Dieckman, Ikioman isovanhemmat. Kokemus, viisaus, elämäntaito. Hämeenlinna 2002.

Thomas M. Falkner, The Poetics of Old Age in Greek Epic, Lyric and Tragedy. Oklahoma 1995.

Kaj Häggman, Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 179. SHS 1994.

Kari Immonen, Naisen elämää. Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit? Otava 1990.

Anja Kevanto Nevanlinna & Laura Kolbe, Oma maa ja maailma. Suomen kulttuurihistoria III. Tammi 2003.

Hannele Koivunen, Elämänviisaus. Kokemustietoa uusille sukupolville. Otava 2001.

Anna-Maija Tanttu & Laura Kolbe (toim.), Kreivitär Eva Mannerheim Sparren keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille. (6painos), Otava, 1995.

Rainer Knapas & Forsgård, Nils Erik, Tunne ja tieto. Suomen kulttuurihistoria II. Tammi, 2002.

Pekka Kuusi, 60-luvun sosiaalipolitiikka. WSOY 19961.

Riitta Oittinen & Kari Pitkänen (toim.), Kunnanvaivaisesta harmaaksi pantteriksi. Tutkielmia suomalaisen vanhuuden historista. Talous- ja sosiaalihistoriallisia tutkimuksia 1. Helsinki 1991.

Agneta Rahikainen, Johan Ludiig & Fredrika Runeberg – en bildbiografi. Svenska Litteratursällskapet i Finland nr 655. 2003.

Teresita Sparre Currie, Louhisaaren lapset. Otava 1997.

Sulkunen, Irma, ”Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus” teoksessa Kansa liikkeessä. Toim. R. Alapuro & I. Liikanen & K. Smeds & H. Stenius. Kirjayhtymä 1987.

Antti Uutela & Jan-Erik Ruth (toim.) Muuttuva vanhuus. Gaudeamus 1994.

Gunnar Suolahti, Elämää Suomessa 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuja 544. (2 p.), 1991.

Sinikka Vakila, Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimtuksia 818. Helsinki 2001.

Valtiotieteiden käsikirja IV. Päätoim. Leo Harmaja. Helsinki 1924.