“Ristin vai edistyksen kansa? – isänmaan, valtion ja kodin puolesta”

Arvot ja velvollisuudet isänmaan puolustuksessa
Toimittanut Risto Sinkko
Maanpuolustuskorkeakoulu, Johtamisen laitos, Julkaisusarja 2, Artikkelikokoelmat n:o 14, 2005

Historia on käyttötiede, joka luo edellytykset surffailla eri aikakausilla ja hakea samatusmiskohteita. Historiantutkimuksen suuriin teemoihin kuulu kysymys siitä, milloin eri aikakaudet ”alkavat” ja ”loppuvat”. Poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen muutosten kypsyminen vie usein aikaa, jos vallankumouksen ja sodan vaikutusta ei oteta lukuun. Tiedämme varmasti, että 60-luku ei alkanut vuonna 1960 eikä 70-luku päättynyt vuonna 1979. Muutoksen lisäksi historiassa elää jatkuvuus. Nykyaika koostuu monien eri vuosikymmenten aikana muotoutuneista perinteistä. Siksi historiallisen muistin käsite on tärkeä. Se koskee niin yksilöiden, perheiden ja sukujen ”muistamista” kuin laajemmin yhteisöllistä muistia. Muistojen avulla rakennetaan suhdetta menneisyyteen, mutta luodaan myös edellytykset selvitä omassa aikakaudessa.

Uutisvälityksessä painottuvat ajankohtaisasiat. Lyhytjänteisyys ja keskittyminen "päivän aiheeseen" vaikuttavat siihen, että kykymme katsoa historian jatkuvuuksia ja pitkiä linjoja on vähäisempää. Historiatietoisuuteemme vaikuttavat monet tekijät – ei vain kouluopetus, kuten monet näyttävät luulevan. Tarve historiaan elää jokaisessa ajassa. Tämä aika uusintaa, kuten kaikki muutkin aikakaudet, menneisyyssuhdettaan. Keskustelu lähihistoriasta ja ”totuuden” tavoittelu osoittavat, että historia on poliittista käyttötiedettä. Esiin nostetaan ilmiöitä ja asioita, jotka auttavat meitä jäsentämään omaa aikaamme. Jokainen vuosikymmen saa osansa uuden rakentamisessa.

1940-luku: Valtiouskollisuus ja konkreettinen isänmaallisuus

Eri aikakaudet löytävät samastumiskohteen historiassa, periodin, joka tuntuu läheiseltä, tutulta ja kiinnostavalta. Vuonna 2005 katseet kääntyvät takaisin 60-vuoden takaisiin tapahtumiin, Euroopan historian ratkaiseviksi muodostuneisiin kohtiin. Toinen maailmansota päättyi. Uusi vaihe alkoi maanosamme historiassa. Lähihistorian vuosikymmenet ja niihin liittyvät eri sukupolvien muistot ja kertomukset ovat olleet sidoksissa vuoden 1945 tapahtumiin. Saksa, Venäjä sekä Itä- Keski-Euroopan kansat ovat kokeneet monta sotilaallista ja poliittista muutosta; eräissä maissa siirtymät ovat olleet niin dramaattisia, että siirtymävaiheen kipupisteet ovat jääneet työstämättä. Myös Suomessa 60 lähivuotta on ollut nopean muutoksen aikaa. Siirtymävaiheita on paikoin leimannut kahden sukupolven, kahden aatetradition voimakas vastakkain asettuminen.

Vaikka murroksen vuosikymmenet näyttäytyvät konfliktinhakuisilta, on perusta yhteinen. On haettu isänmaan, valtion, kodin ja uskonnon uusia tunnuksia. Perinteinen Suomi seisoi Talvisodan alkaessa kansallis-isänmaallisella perustallaan, kuten vuoden 1939 teinijulistus ilmentää:

”Seisomme isänmaamme verin lunastetulla kamaralla alla kasvon Kaikkivallan.
Hän tietää ajatuksemme ja aikeemme. Hänelle meidän tulee tehdä tiliä jokaisesta
teostamme. Kuulumme Suomen kansaan, olemme jäseniä lukemattomien rakentajien
ja taistelijain sarjassa. Meillekin lankeaa vaativa oikeus lisätä kansalliseen kulttuuri-
perintöömme sivistyksen. Mekin saamme osaltamme siitä, minkä kaiun saavat sanat:
Olen suomalainen.
Teinit! Kohottakaamme ihanteeksemme kansalaisen, jonka luonteessa sopusointuisesti
yhdistyvät Elias Lönnrotin vaatimattomuus, uskollisuus ja työtarmo; J.V. Snellmanin
horjumaton oikeudenmukaisuus ja miehekäs vastuuntunto ja suomalaisen sotilaan
lannistumaton uljuus ja sisu.”
(Teinijulistus, 1939)

Saksassa vuosi 1945 muutti kaiken. Sodan loppu merkitsi kansallis-sosialistisen Saksan arvomaailman, velvollisuusperiaatteen ja isänmaanrakkauden romahtamista. Kollektiivinen syyllisyydentunto ja läpäisi ajattelun. Suomessa tilanne oli toinen. Maata ei ollut miehitetty vaikka sota oli hävitty. Henkinen taistelu isänmaasta jatkui rauhanajalla ja tässä tehtävässä korostui sivistyneistön rooli. Vuoden 1939-40 sodan jättämä sanoma kiteytyi kansalliseksi ja sosiaaliseksi ohjelmaksi. Sodan jälkivaikutuksena tuli vaikuttamaan AKS-läisestä ajattelusta kumpuava vahva sosiaalinen vastuuntunne ja tarve luoda kohtalonyhteys eri kieli- ja yhteiskuntaryhmien välille.

Tulevaisuudenusko ja suomalaisen kansallistunnon ja hengen ylläpitäminen olivat ne kaksi teemaa, joiden varaan kansallinen olemassaolo voitiin rakentaa. Vuoden 1940 aikaisen isänmaallisen paatoksen tilalle oli tullut varovaisempi sävy, mutta perusviesti oli sama: vapauden ja isiltä perityn uskon säilyttäminen. Ylioppilaslehdessä joulukuussa 1944 päätoimittaja Leo Tujunen muotoili ajassa olevan tarve kristillisen maailmankatsomuksen syventämiselle: ”Koko kansa on jälleen sillä kohdalla, jossa vain isien Jumala voi antaa sille voiman ja pelastuksen.” Puoli vuotta myöhemmin Tujunen palasi tulevaisuus –teemaan: ”Mutta se ylioppilas, joka isänmaallisuudesta ammentaa voimia ankaraan uhrautuvaan työhön täyttääkseen nykyhetkisen yhteiskunta-asemansa velvoitukset, hän kohottaa täten tunteen järjelliseksi vakaumukseksi ja siveelliseksi tahdoksi, jotka antavat takeen isänmaata ja ihmiskuntaa hyödyttävästä miehuuselämästä.” Tujuselle, kuten monelle muullekin vaikuttajalle ”taistelu isänmaan puolesta oli muuttunut taisteluksi sen puolesta rauhanomaisin keinoin
t y ö n keinoin.” (harv. Tujusen).

Toinen akateeminen vaikuttaja, IV:n armeijakunnan valistus- ja tiedustelu-upseeri, presidentti Rydin sodanaikainen sihteeri L. A. Puntila pohti keväällä Suomen kohtaloa ja kansallisen linjan jatkumista. Kansakunnan tulevaisuuden rauhanomaisen sisäisen kehittymisen edellytyksinä Puntila piti kansallista yksimielisyyttä, luottamusta valtakunnan (ja puolustusvoimien) johtoon sekä uhrautuvaisuutta. Kirjeessään ministeri Eero Vuorelle lokakuussa 1944 Puntila toteaa: ”Mitä sitten tulee täältä palaaviin, olemme kaiken huomiomme kiinnittäneet viime viikkoina siihen, että saisimme evästyksenä jäämään poikien mieleen yhden ainoan sanan: valtio. Sen ja kansanvaltaisten olojen ympärille olemme kehottaneet heitä asettumaan, taistelemaan kaikkea hajaannusta vastaan, puolustamaan valtiota. Ja säilyttämään kurin ja järjestyksen!” Valtiouskollisuus muodostui Puntilan avainsanaksi hänen ylläpitäessään ”kymmenien tuhansien miesten taistelutahtoa syyskesällä 1944: Isänmaataan rakastavan kansalaisen ei ole lupa tehdä toisin kuin tietää valtion johdon vaativan ja hän tekee sen ilomielin, koska tietää siten noudattavansa määrättyä ohjelmaa isänmaan pelastamiseksi.”

Suomalainen sotien jälkeinen isänmaallisuus kietoutui valtiouskollisuuden ja sosiaalisen vastuuntunteen ohjelmaksi. Johtavissa piireissä hahmoteltiin jo sodan aikana aluelaajennusohjelman tilalle taistelevaa suomalaisuutta miedompi linja. Siihen kuului valtakunnallinen eheyttäminen ja valveutuminen, henkinen ja taloudellinen nousu sekä väkimäärän lisääntyminen. Se edellytti kansallista yksituumaisuutta ja halukkuutta uhrautuvaan työhön. Kun Euroopan poliittinen tilanne muuttui 1940-luvun lopulla, rautaesiripun laskeuduttua, jalostui tämä ohjelmallisuus oikeiston kommunisminvastaisen taistelun ydinideologiaksi. ”Sosiaaliset kysymykset” eli yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen nostettiin keskiöön. Niillä oli ideologinen asemansa, kun kommunisminvastainen taistelu alkoi.

Jälleenrakennusajalla aatteelliseen keskusteluun vaikutti sodan voittajamaiden ideologinen johtoasema. Yhteiskunnallinen uudelleenarviointi tehtiin sodan voittajamaiden, suurten läntisten demokratioiden ja itäisen demokratian eli Neuvostoliiton johdolla. Tilanteeseen liittyi myös uuden yhteiskuntaluokan eli työväestön todellinen, näkyvä ja poliittinen esiinmarssi. Erkki Salonen, eräs 1940-luvun ylioppilasjohtajista, totesi Talvisodan hengessä: ”Sodassa olivat suomalaiset työmiehet kuvainnollisesti taistelleet itselleen isänmaan, jonka kotoiset vastustajat heiltä joskus olivat tahtoneet kieltää.” Keskeinen kysymys kuuluikin: voiko kommunisteilla olla isänmaata ja kenen – omilla vai voittajamaiden, erityisesti Neuvostoliiton – ehdoillako tätä isänmaata rakennettiin?

Parlamentaarisen demokratian tielle asettuivat sodan jälkeen porvarilliset puolueet ja sosialidemokraatit. Se ratkaisi isänmaan suunnan eräillä tärkeillä politiikan aloilla: nuoriso-, ylioppilas- ja kunnallispolitiikassa. ”Konkreettinen isänmaallisuus” asetettiin yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi. Se piti sisällään kielirauhan suomen ja ruotsinkielisten välillä, sosiaaliturvan kehittämisen, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisäämisen ja työn kotiseudun hyväksi. Kylmän sodan luomat uudet eurooppalaiset rintamalinjat tuntuivat Suomessa: vuoden 1947 Moskovan rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen itsenäisyystahoisuus kanavoitui maamme henkisen ja sivistyksellisen erityislaadun korostamiseen. Tohtori Eino E. Suolahti korosti puheessaan Vanhassa ylioppilastalossa itsenäisyyspäivänä 1948: ”Mitä vakuuttavampi on oma käsityksemme kansallisesta kulttuurista, mitä itsenäisempi on meidän kulttuurimme, sitä turvatumpi on valtiollinen itsenäisyytemme.” Itsenäisyys nähtiin henkisen vapauden ja riippumattomuuden vaalimisena, yhdistettynä valtiolliseen omavaraisuuteen.

Missä sijaitsi suomalaisten isänmaa ja kotiseutu jälleenrakennusajalla? Vuoden 1918 jälkeen poliittinen ja lainsäädännöllinen toimeliaisuus keskittyi maaseudun proletariaatin eli torpparikysymyksen ratkaisemiseen ja kansallisen yhtenäisyyden tavoittamiseen. Itsenäisyyden alkuvuosina luotiin suuri pientilallisten luokka, jonka maanomistus takasi kansallisen jatkuvuuden ja valtiollisen eheyden. Torpparivapautus ja itsenäisen viljelijäväestön muodostaminen olivat merkittäviä keinoja porvarillisten ja sosialistien välisessä voimanmittelössä. Mitään suurta muutosta ei tapahtunut vuoden 1945 jälkeen. Suomen elinkeinorakenne oli edelleen maatalousvaltainen. Poliittinen painopiste siirtyi jälleen maaseudulle, siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisessa. Tavoitteena oli ”maahan sidottu isänmaallisuus”, maanseudun elinkelpoisuuden takaamisessa.

Perhe- ja sosiaalipolitiikka korosti kodin ja perheen merkitystä. Kotitalousohjelman varsinainen läpimurto sijoittui 1930-luvulle. Naisen koti- ja perheorientaatiota tuki vuoden 1945 jälkeen kaikkialla sodan kokeneissa maissa osin valtiollinen perhepolitiikka, perhe- ja lapsimyönteinen, sota-ajan voimistamasta kristillisestä elämänkatsomuksesta ammentava ilmapiiri ja ideologia. Tämä henkinen jälleenrakennusaika jatkui pitkälle 1960-luvulle. Se oli lapsimyönteistä perhepolitiikka ajavan Väestöliiton, omakotikirjallisuuden, kotiviikkojen, avioliitokoulujen, naisten niksioppaiden ja reformoidun, kotikeskeisen asuntorakentamisen aikaa. Perheen viihtyvyyteen tähdännyt Tapiola ja sota-ajalla luotu, kotia naisen elämänpiirinä korostanut ns. "tyyppitalo" olivat ajan keskeisiä perheideologiasta selittyviä aikaansaannoksia. Sota- ja kenttäpostirakkauden jälkivaikutus näkyi jälleenrakennusajan familistisena suuntauksena. Siihen kuuluivat perhekeskeisyyttä korostava ideologia, avioliittoisuuden lisääntyminen ja syntyvyyden kasvu, josta seurauksena oli niin sanottujen suurten ikäluokkien syntyminen. Eräät tutkijat ovat nähneet 1950-luvun äitiyden, naiseuden ja hoivan vuosikymmenenä, joka mystifioi naiseuden korostamalla naista äitinä ja vaimona.

1950-luku: vapauden aate, taloudellinen isänmaallisuus ja henkinen maanpuolustus

Historiassa 1950-luku on jäänyt dramaattisen edeltäjä- ja seuraajavuosikymmenten jalkoihin. Suuri 50-luku innostus alkoi vasta 2000-luvun alussa. Kesällä 2002 juhlittiin näyttävästi Helsingin vuoden 1952 olympialaisia. Urheiluinnostuksen vanavedessä esiin nostettiin Armi Kuusela ja jälleenrakennusajan noususuhdanne, viimeisten sotakorvausten suorittaminen ja kahvin vapauttaminen. Viisikymmenluku jalosti kansallisen kansainväliseksi ja kansainvälisen kansalliseksi. Nykyaika ja urbaani elämänmuoto tulivat Suomeen, kuten Tapiolan 50-vuotisjuhlinta elokuussa osoitti. Taiteessa tulkittiin suomalaisuutta eurooppalaisen kulttuuriin antamien virikkeiden varassa. Aikakausi oli suomalaisen muotoilun, urheiluosaamisen, kotikulttuurin ja naiskauneuden juhlaa. Vanha sivistysihanne ja nouseva modernismi elivät rinnakkain. 1950-luku oli samalla kertaa Sibeliuksen ja Saarikosken, Paasikiven ja Kekkosen, Koskenniemen ja Haavikon, Edvin Laineen ja Jörn Donnerin vuosikymmen.

Viisikymmentäluvulla kuolivat Mannerheim ja Stalin. Sama aika synnytti vetypommin, reserviläisten kertausharjoitukset ja kirjasodat sekä levitti television keskuuteemme. Moni kansalaisjärjestö aloitti toimintansa 1950-luvulla ja juhlii sitä nyt. Meitä liikuttaa tänään 1950-luvun oletettu kansallinen yksituumaisuus, optimismi ja tulevaisuuden usko. Elintason noustessa yhteiskunta oli liikkeessä, kohti parempaa, kuten uskottiin. Suomi liittyi YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Peruskoulutusta ryhdyttiin uudistamaan ja hyvinvoinnista puhumaan. Unohduksiin ovat nostalgiahuumassa jääneet 1950-luvun maailmanpolitiikan epävarmuus, kolmannen maailmansodan pelko, Unkarin kansannousu, sisäpolitiikan epävakaisuus, kommunisminvastaisuus, lakkoliikkeet ja suuret luokka- ja varallisuuserot, "valkoisten" arvojen dominoivuus. Kansalaisjärjestäytyminen voimistui. Lainsäädännössä keskityttiin parantamaan elinkeinoelämän edellytyksiä.

Vapauden akateemisen liitto – niminen (VAL) ylioppilaiden puolisalainen yhteenliittymä perustettiin syksyllä 1950. Kyseessä oli miesylioppilaiden seura, joka jalosti länsimaiseen demokratiaan kuuluvan ”vapauden” –käsitteen suomalaiseen maaperään sopivaksi. VAL muodosti ideologisen jatkumon vuonna 1945 lakkautetulle AKS:lle. VAL:n piiristä nousi lukuisia 1950-luvun ylioppilasjohtajia, jotka sovittivat vapauden käsitteellisesti kansallisen itsenäisyystahtoisuuden uudemmaksi kerrostumaksi. Poliittisesti tavoite oli selkeän kommunismin ja ”marxilaisen yhteiskuntakäsityksen” vastainen. Vapaus liitettiin mielipiteen ja sanan, poliittisen toiminnan vapauteen sekä elinkeinojen vapauteen ja omaisuuden vapaasti käyttämisen oikeuteen. Vain vapauden ilmapiirissä saattoi viihtyä vapaa yksilö. Yhteiskunnan etu toteutui vapaiden yksilöiden kautta.

VAL:n ajama vapaus läpäisi 1950-luvulla sivistyneistön ajattelua. Siihen kuului sosiaalista vaikuttamista ja velvollisuutta, se oli henkistä kasvuvoimaa, elähdyttävä, sivistyksen käynnissä pitävä perustaso. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Mikko Juva vetosi ylioppilaskunnan vuosijuhlassa marraskuussa 1952 siihenm, että tärkeitä olivat aatteet, kansan palveleminen, maan ja isänmaan puolesta taistelu: ”Jää myös oikeus vapauteen ja taistelu sen puolesta. Oikeus ajatella vapaasti, uskoa vapaasti, puhua vapaasti! Tämän toteuttaminen ja säilyttäminen tuleville polville on myös elämisen arvoinen tehtävä.”

Suomessa palattiin Pohjolan yhteyteen ja Pohjoismaiden edustaman vapauden piiriin.
Vapaus määrittyi näin pohjoismaiseksi ja (länsi-)eurooppalaiseksi käsitteeksi, johon suomalainen valtiojärjestys oli sitoutunut. Vapauden käsitys oli, kuten VAL:n piirissä viitattiin, ”lähellä antikommunismia, anti-neuvostoliittoa. Kun nähtiin miten läheltä liippasi, Tsekkoslovakian tapaus esimerkiksi, tuntui siltä, että ei se sinne pysähdy vaan että me olemme seuraavana vuorossa.” Kuten 1950-luvun kulttuurikäsityksessä korosteltiin, kulttuuri miellettiin valtioelämän, tieteen, kirkon ja talouselämän muodostamaksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkia osia tuli yhtäläisesti vaalia. Suomelle tunnusomainen taloudellinen isänmaallisuus kasvoi tästä maaperästä. Siihen kuului vahva panostus elinkeinoelämään, teollisuuden tuleminen ja usko tekniseen kehitykseen. Kansantalouden ripeät muutokset vuoden 1945 jälkeen edellyttivät uudenlaista talouspoliittista asemointia. Taloudellinen isänmaallisuus tavoitteli oman maan tuotannollisen osaamisen ja saavutusten arvostamista. 50-luvun isänmaallisuuteen kuului näin ”kansallinen tuotantoylpeys”.

Teollisuuden näköalat voitiin rinnastaa isänmaan poliittiseen kehitykseen, ja tärkeintä oli tässäkin Suomen henkisen ja taloudellisen riippumattomuuden säilyttäminen. Vuonna 1952 päättyi sotakorvausvelvollisuus. Se viritti keskustelun siitä, mihin vapautuva osa kansantulosta oli ohjattava ja mikä rooli valtiontaloudelle avautui. Pääministeri Kekkosen ajatukset Pohjois-Suomen teollistamisesta merkitsi valtion aktiivista roolia investoinneissa. Sillä puolestaan nähtiin olevan kauaskantoiset seuraukset elintason nostamiseen.

Taloudellisen ajattelun valtiollistaminen oli hyvin linjassa suhteessa 1940-luvun ideologisiin päämääriin. Ratkaisuksi tuli ”suunnittelu”, mahdollisuus siirtyä yleisen keskusjohtoisen ja pitkäjänteisen taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen suunnittelun tielle. Tästä maaperästä kasvoi valtakunnansuunnittelu, joka oli jo sodan jälkeen lyönyt läpi eri puolilla Eurooppaa.
Tämän tyyppinen yhteiskunnallinen kehittämiskeskustelu uskoi vahvasti tulevaisuuteen ja sen ennustettavuuteen. Kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta edistettiin parhaiten luomalla fyysiset edellytykset tuotantovoimien hyväksikäyttämiselle. Suunnitelmataloudesta valtakunnansuunnittelu erosi siten, että se oli ”perustavaa, rakentavaa ja neuvoa-antavaa” sekä demokraattista, ei pakottavaa ja ylhäältä johdettua toimintaa. Se pyrki ”saamaan selville kansakunnan kaikki luonnonvarat” unohtamatta kauneus-, viihtyisyys-, virkistys- ja terveysarvoja (Reino Ajo. Valtakunnansuunnittelu, 1948).

Taloudellinen isänmaallisuus menestyi taloudellisen nousukauden ja Helsingin olympialaisten luomassa yleisessä kansallisessa innostuksessa. Taloudellinen isänmaallisuus jalostui ohjelmalliseksi politiikaksi 1950-luvulla lopulla. Oli saavutettava Ruotsin taloudellinen kehittyneisyyden taso ja turvattava työllisyys suurten ikäluokkien astuessa työelämään. Molemmat edellyttivät tuottavuuden, tuotannon ja kulutuksen lisäämistä sekä ohjelmallista talouspolitiikkaa. Taloudellinen kasvu, mahdollisimman suuri kansantulo, oli saatava poliittiseksi tavoitteeksi. ”Ihmiskunta oli toisen maailmansodan jälkeen herännyt ennennäkemättömään kasvutietoisuuteen”, analysoitiin Suomi vaurastuu –kirjassa (Toim. Unto Luukko, 1959). Taloudellinen kasvu näkyi kansakunnan henkisessä asennitumisessa: ”Se merkitsee, että ihmiset arvostavat aineellisia seikkoja ja tietoisesti pyrkivät aineellisen hyvinvoinnin lisäämiseen.”

Taloudellinen kasvuoptimismi, tehokkuusvaatimukset, julkisen sektorin kasvattaminen ja koulutus loivat kaikkialla länsimaissa edellytykset uudenlaiselle sosiaaliselle liikkuvuudelle. Samaan suuntaan vei demografinen paine, suurten ikäluokkien tulo opiskelu- ja työikäiseksi.
Muutos tapahtui samanaikaisesti kaikkialla länsimaissa ja oli sidoksissa kylmän sodan luomiin asetelmiin. Kommunisminvastaisuus ja suurvaltablokkien välinen järjestelmäkilpailu ravitsi 60-luvun politiikkaa ja taloudellista kasvua. Suomessa kysymys liittyi yhteiskunnan modernisoimistarpeeseen.

Uuden ja vanhan aikakauden saranakohdaksi nousi Marsalkka Mannerheimin patsaan paljastus kesäkuussa 1960. Taiteilija Aimo Tukiaisen tekemän pronssisen ratsastajapatsaan paljastustilaisuus muodostui suureksi kansalaisjuhlaksi. Muistomerkki oli näköisyydessään maltillisen realistinen. Veistoksellisen vakaa Mannerheim sopi hyvin uuteen aikakauteen. Vaikka perinteinen, Talvisodan henkeen sidottu isänmaallisuus eli vielä vahvana, oli tarve poliittiseen uudelleen arviointiin olemassa. Ensimmäinen murros sotien jälkeisessä maanpuolustushenkeen sitoutuneessa yksituumaisessa isänmaallisuudessa tapahtui vuosina 1960-61. Tuolloin ilmestyi ylioppilas Pentti Linkolan pamfletti Isänmaan ja ihmisen puolesta – mutta ei ketään vastaan. Ilmestyminen osui taitekohtaan – käsitteelliseen uusorientaation oli nyt tilaa.

Linkolan pasifismi versoi omasta armeijakokemuksesta, kritiikistä sotilaskasvatusta kohtaan. Uusi malli, ”käytännöllinen pasifismi” problematisoi vallinneen isänmaakäsityksen. Se perustui sodan oikeutuksen analysoimiseen. Linkola halusi erottaa isänmaallisuuden kansallistunteesta. Apua tuli psykologiasta, aikakauden muotitieteestä. Uusi isänmaallisuus piti sisällään kaksi psyykkisperäistä osatekijää: toisen muodosti kotiseuturakkaus, toinen perustui ihmisen itsetehtostusviettiin ja kykyyn samastua isänmaan ideaan. Pamfletti ilmestyi samaan aikaan kun keskustelu kansainvälisestä solidaarisuudesta voimistui Suomessa. Kolmannen maailman itsenäisyystaistelut, Ranska-Algerian sota, pakolais- ja apartheid –kysymykset sekä Kongon sisällissota olivat herättäneet suomalaiset pohtimaan globaaliongelmien tuloa lähelle. Linkolan uuteen isänmaallisuuteen liittyi globaali empatia: ”Kun ensi kertaa kansainvälisiä suhteita koskevassa tilanteessa ajattelemme, tunnemme ja näemme tosiasioita yhtä hyvin toiseen kansallisuuteen kuuluvan näkökulmasta kuin omamme, olemme voittaneet.”

”Oikea isänmaallisuus sulkee piiriinsä koko ihmiskunnan” – toteamuksesta nousi Linkolan yksilökeskeisen pasifismin sisältö ja elämän kunnioitus. Oli pidättäydyttävä sotamielialan, kansallisen itsekkyyden ja aseiden tukemisesta; oli lisättävä kansainvälistä kanssakäymistä; oli keskusteluin, kirjoituksin ja teoin levitettävä pasifismin oivallusta; oli suoritettava asevelvollisuus aseettomana. Mutta pasifismi velvoitti myös kansoja. Linkola vetosi Albert Einsteiniin ja psykologiaan. Pikkuvaltioille lankesi luonnostaan rooli aseistariisunnan edelläkävijöinä. Linkolan pamfletin suuri yhteiskunnallinen merkitys oli siinä, että rauhanasian tielle saattoivat asettua muutkin kuin kommunistit ja kansandemokraatit.

Uusi kahtiajako ilmeni 1960-luvun alussa. Aluksi rinnakkain astuivat vahva oikeistohenkinen, valtiorakentamiseen sitoutunut isänmaallisuus, suurten kansallisten tehtävien henki, ”vapaus ja vastuu” – traditio… sekä nouseva pasifismi. Edellinen korosti kansallisen tärkeyttä, jälkimmäisen tukijat painottivat kansainvälisyyttä. Kalevi Suomela, eräs 1960-luvun pasifismirintaman kärkinimiä, analysoi: ”Kyllä kai me se maanpuolustustouhu sillä lailla käsitettiin, se oli osa laajempaa ymmärrystä, joka edusti vanhaa isänmaallista käsitystä, vanhaa 30-luvun militaristista isänmaallisuutta, jolle me haluttiin antaa uudet kasvot ja josta me haluttiin päästä eroon, jos Suomi on modernisoituakseen.” Modernin eräs keskeinen piirre oli ”rinnakkaiselo järkevän vasemmistolaisuuden kanssa”.

Henkinen maanpuolustus nousi osaksi yhteiskunnallista keskustelua heti 1960-luvun alussa. Sosiologisin termein nähtiin, että modernisoituva yhteiskunnan suurin ongelma liittyi yksilön ja yhteisön väliseen suhteeseen. Uutta oli isänmaallisuuden analysoiminen sosiologisena käsitteenä. Tavoitteena oli isänmaallisuuden sisällön nykyaikaistaminen, monipuolistaminen ja moniarvoistaminen. Valtioneuvoston asettaman henkisen maanpuolustuskomitean aloitteentekijöitä ja jäseniä yhdisti yksisodanaikainen yhdessäolo ja tavoite kaikkia yhdistävän kansalaisajattelun aikaansaamisesta. Oli toimittava perustuslain pohjalta, yhteistä arvopohjaa, suomalaista kansalaiskasvatusta ja – ajattelua korostaen. Korostettiin tarvetta yhteiskunnan sosiaaliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen modernisoimiseen.

Keskeisin toiseen isänmaallisuuteen liittynyt havainto koski suhtautumista muihin kansoihin, millä tuli olemaan merkittävä vaikutus 1960-luvun aatteelliseen keskusteluun. Ajan uusimman yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen mukaisesti korostettiin nyt, että attraktio omaan maahan ja maanpuolustustahto ovat eri asioita. Isänmaallisuus, kansallisen itseihailu, aggressiivisuus ja etnosentrismi oli pidettävä erillään. Komitea hyväksyi siten käsityksen, että kiintymys isänmaahan ja maanpuolustustahto ovat eri asia, ”mutta että maanpuolustustahto on riippuvainen kiintymyksen määrästä.” Tahto puolustaa maata ja sen koskemattomuutta oli läheisessä yhteydessä attraktioon viittaavaan isänmaallisuuteen, mutta se ei ollut sama asia, kuten komitea painotti. Jos näkemys isänmaasta oli pluralistinen, ei käsite ”isänmaallinen pasifisti” ollut ristiriitainen. Henkilö saattoi tuntea kiintymystä omaa maataan kohtaan, mutta ei voinut aseellisesti sitä puolustaa, koska aseellinen toiminta oli niiden arvojen vastainen, joiden vuoksi isänmaa oli rakas.

Henkiseen maanpuolustustahtoon liittyvässä keskustelussa yhteiskuntatieteellinen rintama voitti. Jos haluttiin vaalia yhteiskunnan säilymistä ja puolustamista vaalivia asenteita, oli lisättävä hyvinvointia ja turvallisuutta sekä kohotettava huonompiosaisten väestöryhmien asemaa. Samaan aikaan täsmennettiin ulkopoliittista linjanvetoa. Suomen ulkopolitiikan tavoitteeksi otettiin pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Tavoitteena oli ”rationaalinen puolueettomuus” ja kansalliseen realismiin perustuva idänpolitiikka. ”Universaalisuus” ja uusi kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin olivat nousevan isänmaallisuuden tunnuksia. Uusi kansainvälinen rauhantoiminta kanavoitui Suomessa aluksi YK-aatteen varaan ja pian sadankomitealaisuudeksi, englantilaisen ban-the-bomb-movement – rauhanliikkeen mukaisesti.

1960-luku: Se toinen koti, uskonto ja isänmaa!

Monet modernin Suomen teemat jalostuivat esiin vuonna 1964, josta muodostui ensimmäinen merkittävä nykyaikaistamis- ja sukupolviteemojen läpimurtoajankohta. Vuoden 1964 kunnallisvaalit käytiin nuorison esiinmarssin hengessä. Nuorisoon latautui uudenlaisen ajattelun odotuksia. Kyseessä on ikäryhmä, joka oli nähnyt päivänvalon sodan jälkeen, vuosina 1945–1952. Maailma koki tuolloin ”baby boomin” ja Suomessakin syntyi kaksinkertainen määrä (noin 150 000) vauvoja vuosittain. Lapset edustivat sodan jälkeen toivoa ja rakkautta, paremman tulevaisuuden lupausta. Kun sukupolvi tuli nuorisoikään, nähtiin kaikkialla länsimaissa murroksen merkit.

Suuret ikäluokat omaksuivat uuden sosiologisen ajattelun, joka lähti yksilön ja yhteiskunnan aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin turvaamisesta. Tieteellinen rationaalisuus ja radikalismi yhdistyivät, ja saivat virikkeitä kansainvälisyydestä ja kulttuurin uusista urbaaneista ja sallivista suuntauksista, erityisesti populaarikulttuurista. Suomessa tämä sukupolvi omaksui nuorten sosiologien Erik Allardtin ja Antti Eskolan kehittämät ajatukset yhteiskunnan konfliktien säätelystä ja dynaamisuudesta, ryhmien välisestä vuorovaikutuksesta ja liikkuvuudesta. Perusviesti oli selvä: oli huolehdittava ihmisen ja yhteisön välisistä suhteista ja niiden kiinteydestä ristiriitojen sääntelyn avulla. Ajattelun yhdenmukaistamisen sijaan oli haettava monia perusarvoja, jotka ristiriitaisuudestaan huolimatta voisivat yhdistää kansakuntaa. Oli myös tutkittava niitä tekijöitä, joiden ansiosta Suomi, suomalainen elämänmuoto ja kulttuuri sekä sen ihmiset olivat puolustamisen arvoisia.

Kansallinen omakuva, suomalainen perhe ja agraaripohjainen elämisen ihanne joutuivat kovan kritiikin kohteeksi vasta 1960-luvun jälkipuolella. Nopea yhteiskunnallinen rakennemuutos oli asteittain nostanut poliittisen ja kulttuurisen keskustelun tavoitteeksi niin hyvinvointivaltion luomisen edellytykset kuin siihen liittyvät uudet arvotkin. Voidaan liioittelematta puhua "60-luvun kulttuurivallankumouksesta", jossa keskeisenä oli sosiaalinen projekti, modernin hyvinvointiyhteiskunnan ja toisenlaisen Suomen rakentaminen. Vaikka prosessissa oli monia piirteitä, jotka koettelivat yhteiskunnan rakenteita, edellisten sukupolvien arvoja ja arvostuksia, oli kyseessä perinteisten valtio ja vapaus -ulottuvuuksien uudelleenmäärittely. Aikakauden raamit muodostuivat edelleen valtiollisen itsenäisyyden takaamisesta, rauhanomaisesta sisäisestä kehityksestä ja kansantalouden vakaasta kasvusta.

Konkreettisena ja mentaalisena tavoitteena oli säätypohjaisen Suomen muuttaminen hyvinvointi- ja tieto-Suomeksi. Käytännön selustatukea tuli nopeista sosiaalisista muutoksista: maatalousvaltainen yhteiskunta kaupungistui, teollistui ja muuttui vuosikymmenessä palveluvaltaiseksi, julkisen sektorin kasvuun panostavaksi yhteisöksi. Taloudellista nousukautta tuki henkinen optimismi ja parempaan tulevaisuuteen tähdännyt uudistushalukkuus. 60-luvun murros pani yhteiskunnan kaikki kerrokset liikkeelle, määrittelemään modernin ja traditionaaliseen sisältöä ja suuntaa. Tästä dynamiikasta muodostui aluksi uuden ja vanhan samanaikainen rinnakkaiselo, joka myöhemmin, seuraavalla vuosikymmenellä, muuttui konfliktintäyteiseksi uuden yhteiskunnan poliittiseksi luomisprojektiksi.

Moderneja urbaaneja tunnuksia hakenut radikaalein sivistyneistön osa ja nouseva, poliittisesti koditon keskiluokka kiinnittyivät oloissamme vanhimpaan kaupunkiaatteeseen eli sosialidemokratiaan. Avainsanoiksi uuden isänmaan rakentamisessa nousivat tehokkuus, rationaalisuus, kokonaisvaltaisuus, suunnitelmallisuus ja teknologiaan panostaminen. Kansakunnan henkinen eheyttäminen ja vuoden 1918 kahtiajaon häivyttäminen tapahtui vetämällä koko kansa laajan, kattavan ja ennen kaikkea suunnittelun valtiollisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun piiriin. Pekka Kuusen (60-luvun sosiaalipolitiikka, 1961) sanojen mukaan tuolloin "valtiollinen kansanvalta muuntui sosiaaliseksi kansanvallaksi" ja "alamaisesta tuli kansalainen". Se merkitsi ihmisarvon uudelleenmäärittämistä, "vapauttamista" suhteessa traditioon, perheeseen, sukuun, kotiseutuun, kansakuntaan ja valtioon.

Teollisen ja urbaanin Suomen luominen tapahtui vauhdikkaasti. Sen aikana haravoituvat esiin ne piirteet, joita olemme tottuneet pitämään 60-luvun radikalismina. Radikalismi ulottui koskemaan vasemmiston historia-, isänmaa- ja yhteiskuntatulkinnan hyväksymistä osaksi kansallista kertomusta. Ohjelma toi mukanaan sekä yksilöllisen että kollektiivisen pyrkimyksen laajamittaiseen "vapautumiseen" niin sukupuolimoraalin, etiikan, politiikan, taiteen kuin elämäntapojenkin kohdalla. Se toi valtion uudenlaisen tunkeutumisen kaikille aloille perhe-elämästä koulutukseen ja väestösuunnittelusta kulttuuritarjontaan.

Modernisoitumisen tarve ja yhteiskuntatieteilijöiden voimantunto selittävät vuosikymmenen uusvasemmistolaisuuden, keskustelun uudesta moraalista ja perheestä, sukupuolirooleista, kansalaisoikeuksista jne. Haettiin uusia kaupungistuvan ja dynaamisen sukupolven tunnuksia ja perinteistä vapautumisen ilmentymiä. Kuten Esa Adrian kuvaa romaanissaan Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968), oli tehtävä totaalinen irtiotto kaikista porvarillisen yhteiskunnan käytöstavoista: "Kertokaa, antaa tulla, minä kuuntelen. Pakolliset liikkeet ja vapaavalintaiset. Riisuuntuminen selvänä, riisuuntuminen humalassa, riisuuntuminen sika- kännissä. Oksentaminen vaatteet päällä, oksentaminen alastomana. Yksi riisuutuu, kaksi riisuutuu, kaikki riisuuntuvat. Julkinen coitus. Paskantaminen hattuhyllyllä. Miten kekseliästä ja vaihtelevaa. Ja ennen kaikkea niin älykästä."

60-luvun kohuteemoja, sukupuolten tasa-arvoa, perhepolitiikkaa ja seksuaalimoraalia, voidaan lähestyä uudella tavalla, osana uuden Suomen rakentamista. Rationaaliset arvot, tehokkuus ja suunnitelmallisuus ulotettiin nyt myös yksityiseen elämänpiiriin: asumiseen, kotielämään, perheeseen, miehen ja naisen, aikuisen ja lapsen välisiin suhteisiin. Tilanne heijasti yhteiskunnan tuotantorakenteissa ja työelämässä tapahtuneita nopeita muutoksia. Pohjoismainen koti-, perhe- ja sukupuoliroolikeskustelu lähti työn, tuotannon ja kansantulon kasvattamisen sekä taloudellisen ja suunnitelmallisen hyvinvoinnin lisäämisen tarpeista. Uskottiin, että mahdolliset ongelmat olivat ratkaistavissa rationaalisesti ja tieteellisesti. Uusi näkemys näkyi kaupunkisuunnittelussa, kuten Helsingin vuoden 1970 yleiskaavan valmistumisen yhteydessä todettiin: "Asumisesta on vasta teollistumisen jatkuessa tullut eriytynyttä toimintaa, koska teollistuminen ja liikenne ovat mahdollistaneet asunnon ja työpaikan erottamisen toisistaan. Myös perheen tehtävät ovat huomattavasti muuttuneet teollistumisen ja yhteiskunnan muun kehittymisen myötä. Perheet ovat nykyaikaistuneet, ja niiden jatkuvuus on suurelta osin häipynyt. Nämä ilmiöt ovat aiheuttaneet muutoksia asunnoissa ja asumisessa.

Ratkaiseva kodin asemaan liittynyt murros oli seurausta syntyvyyden säännöstelystä eli ehkäisystä ja naisten työssäkäynnin lisääntymisestä. 60-luku synnytti uudenlaisen yhteiskunnallisesti aktiivisen naisen 50-luvun hoivaäidin rinnalle. Naisen saattoi valita uran ja perheen välillä uudella tavalla: ei joki/tai -periaatteen mukaisesti vaan sekä/että -systeemillä. Tavoitteena oli ansiotyön ja perheen yhdistäminen ja sitä tukeva uusi naisrooli: taloudellisesti itsenäisen, perheellisen naisen malli. Siihen lisättiin aviollisen tasa-arvon ja kumppanuuden vaatimus: miehen, puolison edellytettiin osallistuvan tasaveroisesti lasten ja kodin hoitoon. Kotikulttuuri ja lasten kasvatus muuttuivat merkittävästi 60-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Yksityisen kodin rinnalle synnytettiin yhteiskunnallinen hoivatila, päiväkoti. Samalla voimistui jälleen lapsikeskeinen kasvatusideologia. Englantilaisen kasvatusfilosofi A. S. Neillin suomeksi vuonna 1968 ilmestyneen Summerhill. Kasvatuksen uusi suunta -kirjan sanoma osui yksiin nuorisovallankumouksen perusviestin kanssa. Uskottiin, että kasvatuksen vapauttaminen edisti demokratiaa. Se saatiin toimivaksi heittämällä "auktoriteetit helvettiin" ja hyväksymällä uusi ihmiskäsitys. Kristiina Halkolan Kahil Gibranin runoon laulama kasvatusmanifesti kiteytti ajan ideologisen huuman: "Sinun lapsesi eivät ole sinun, he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia... / sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät elämään kuin nuolet. Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla."

Kodista tuli funktionalismin myötä asumiskone, järkiperäistettyjen arkitoimintojen valmiiksi suunniteltu näyttämö. Ajan mallikodiksi muodostui tehokas, moderni ja koneistettu esikaupunkikoti luonnon lähellä, hyvin liikenneyhteyksien varrella. Perhe oli yhä tärkeä kulutusyksikkö, jossa tyydytettiin perustarpeita, kuten sosiologi Erik Allardt analysoi teoksessa Valinnan yhteiskunta (1970): "Perheinstituution yhäti vankka asema voidaan tulkita johtuvaksi siitä, että se edelleen toimii tärkeiden biologisten tarpeiden tyydyttäjänä ja samalla tyydyttää eräitä kehityksen myötä voimistuneita sosiaalisia tarpeita. Perheellä on edelleen suvunjatkamisen funktio ja se huolehtii sekä pienen lapsen hoidosta että sen alkukasvatuksesta. Perhe tyydyttää myös muita biologisia tarpeita kuten esim. vanhempien lapsiinsa kohdistaman rakkauden tarvetta. Niiden ohella perheellä on kuitenkin monia nimenomaan mielenterveydellisiä tehtäviä.....perhe suo yksityisyyttä; perhe säätelee ja estää liian rajun seksuaalisen kilpailun; perhe on ryhmä, jossa yksilö hyväksytään hänen itsensä vuoksi."

1960-luvulla luotu koti-ideaali, perhekäsitys ja sukupuoliroolit heijastuvat voimakkaasti nykyisiin käsityksiimme. Sukupuolten väliset erot on haluttu häivyttää, naiset "vapauttaa" perinteisestä koti-ideologiaan perustuvista tehtävistä ja yhdenmukaistaa miesten kaltaiseksi. Uuden naisen tuli saada liikkua vapaasti toiminnasta toiseen. Kuten sosiologi Riitta Jallinoja on tähdentänyt, perinteiset naiselliset hyveet, velvollisuudentunto ja uhrimieli, muuttuivat individualistiseksi ja hedonistiseksi etsinnäksi. Kun naistyövoimalla oli kysyntää, tuki 1970-luvun valtiollistettu tasa-arvoideologia tätä suuntausta ja kannusti naisten itsenäistymistä. Naisen feministinen "vapauttaminen" alkoi perheestä. Lapsia hoivaavasta ja kotia hoitavasta äiti-naisesta tuli traditionaalisuuden symboli, joka oli repäistävä irti naisellisuuden porvarillisista harhoista, erilaisuuteen pakotetusta sukupuoliroolista ja alistavasta kotityöstä. "Kotirouvuus" edusti vanhan, "kapitalistisen" yhteiskunnan sortoa, patriarkaatin ylivoimaa. Valtiofeminismi näkyi useissa avioliittolakiuudistuksissa, naisten asemaa ja lasten päivähoitoa pohtineissa komiteamietinnöistä ja lakiuudistuksissa.

1970-luku: demokraattinen hyvinvointivaltio

Suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin päästiin vasta 1970-luvulla. Tästä vuosikymmenestä on muodostunut Suomen lähihistorian avaimenreikä. Tuskin mitkään lähihistorian vuosikymmenen herättää niin paljon intohimoja kuin 1970-luku. Viime vuosien mielipidekeskustelussa ja tutkimuksessa on ryhdytty arvioimaan 70-luvun merkitystä historiassamme, vaadittu ”tilintekoa” ja ”pesänselvitystä”. Vuosikymmen huipensi Suomen sotien jälkeisen kehityksen. Moni kansallinen kysymys kietoutui kansainväliseen ja toi sisäpolitiikkaan ulkopoliittisia jännitteitä. Poikkeuksellinen sähköisyys jätti jälkensä monen mieliin – poliittisesta tai ideologisesta suuntautumisesta riippumatta. 70-luku näyttäytyy ”poliittisena” vuosikymmenenä. 1970-luvun Suomessa jo noin 40 prosenttia kansalaisista oli elänyt rauhan aikaa. Tilanne vaikutti politiikan odotuksiin. Ensimmäiset Kekkosen aikana syntyneet tulivat teinipolitiikkaan ja vuosikymmenen lopulla myös äänestysikään. Suhde politiikkaan muuttui. Puolueista tuli modernin yhteiskunnallisen kehityksen takuuvoimia ja puoluetoiminnasta aikaansa seuraavan ihmisen tunnus. Kylmän sodan maailma oli mustavalkoinen ja selkeä. Hyvä näyttäytyi hyvältä ja paha pahalta. Oli helppo ottaa kantaa puolesta ja vastaan.

1970-luvulla yhteiskunnan sosiaalinen perusta muuttui. Suuret ikäluokat olivat kouluttautuneet ja jo ammateissa. Maatalousväestö väheni, palveluselinkeinot voittivat. Suomi sivuutti lähes hyppäyksellä eurooppalaisen teollisuusvaiheen. Todellinen kaupungistuminen alkoi, ja se jatkuu yhä. Suunnitteluideologia läpäisi yhteiskunnan kaikki tasot. Yhteiskunta nähtiin tehokkaana koneena, joka vaati asianmukaista ohjausta toimiakseen. Poliittiseen retoriikkaan liittyneet käsitteet ”kokonaisvaltainen ratkaisumalli”, ”keskusvaltaisuus”, ”valtiokeskeisyys” ja ”julkinen sektori” – löivät itsensä läpi 70-luvulla. Globaalitalouden kriiseistä ja työttömyydestä huolimatta suomalaisten elintaso saavutti huippunsa. Bruttokansantuote kasvoi ja vauraus lisääntyi. Kuluttajuus nousi käsitteistöön samalla kun ensimmäiset supermarketit korvasivat kylä- ja korttelikauppoja. Peruskoulu avasi opintien kaikille ja kaikkialla, sosiaalisesta taustasta ja sukupuolesta riippumatta. Tiedon ennen kokematon runsaus vyöryi kaikkialle ja vuosikymmenen avainsanaksi nousi tiedostaminen. Tottumattomuus infotulvan käsittelyyn lisäsi tietämisen tuskaa.

Ristiriita oman turvallisen maailman ja suurten kansainvälisten ongelmien välillä lisäsi ahdistusta. Se loi edellytykset suoralle demokratialle, lakoille, mielenosoituksille ja joukkovoiman käytölle. Iso ”me” korvasi pienen ”minän”. Kollektiivisten liikkeiden suuri syli oli monille turvasatama aikana, jolloin perinteinen oli murentumassa. Suuret liikkeet niin oikealla kuin vasemmalla elivät voimansa tunnossa. On syytä muistaa - toisin kuin nykykeskustelusta voisi uskoa - että kaikki eivät radikalisoituneet tai ”taistolaistuneet”. Merkittävä osa nuorista ja vähän vanhemmistakin hakeutui keskustaan ja oikeistoon hakemaan aatteellista kotia. Myös he ovat tutkimuksen arvoisia.

Järjestökeskeisyydestä muodostui vuosikymmenen tunnus. Teinikunnat ja kouluneuvostot pullistelivat, puolueiden piirijärjestöt olivat voimansa tunnossa, solidaarisuusyhdistykset ja kulttuuriliitot kukoistivat. Aktiivisuus tempaisi mukaansa kaikki vauvoista vanhuksiin marssimaan, toimimaan, vaatimaan, vetoamaan, julistamaan ja organisoimaan. Kulttuurisesti vuosikymmen kääntyi nostalgiaan. Joukot löysivät uudestaan ”kansan”, katoavan työväenluokan, sen elämäntavan, miljööt ja arvot. Folklore ja viihde läpäisivät kaikki kansankerrokset ja syntyi kesäfestivaalien Suomi. 1970-luku oli Irwin Goodmanin ja joukkoliikenteen vuosikymmen.

On monia syitä siihen, miksi 2000-luvun alussa ei samastusta 1970-lukuun. Aikamme ajankuva suosi individualistista, suorituskeskeistä maailmaa. Sen täyttävät yhdenmukaistava, globaali populaarikulttuuri, erotisoitunut viihdemössö, tietotekniikka, nettisuhteet, kännykkäseurustelu ja musiikkitelevisio. Kaikkea on tarjolla paljon, heti, tässä ja nyt – nautintoaineita, seksuaalisuutta, väkivaltaa, paljasta pintaa, valmiita sukupuolirooleja. Vaikka vuosikymmen tuntuu tänään irralliselta ja epäsuomalaisesta, kuului siihen ylilyöntien ohella paljon perinteistä kansallista ihanteellisuutta, välittämistä, solidaarisuutta, kollektiivista huolta ja rakkautta, maailmanparannusta, keskusteluja, pyrkimistä älyllisyyteen, toimintaan, vastuuseen ja…vapauteen.

Jälkisanat: Kaksituumainen isänmaallisuus?

Vuoden 2006 presidentinvaalit lähestyvät. Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Sauli Niinistö vai joku muu? Henkilövaalit herättävät intohimoa. Poliittisiin nimiin liittyy paljon kysymyksiä siitä, miltä kansakunnan tulevaisuus näyttää. Vaikka presidentin valtaoikeuksia supistettiin vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa, saavat vaalit ja virkaan valittu henkilö runsaasti julkisuutta. Presidentti puolisoineen on Suomen valtiollisen olemuksen tunnus. Ei ole yhdentekevää, mitä arvoja, mitä maailmankatsomusta tämä valtiollinen symboli edustaa.
Viime vaaleissa vastakkain olivat kahden Suomen, kahden isänmaan edustajat. Esiin nousivat teemat, joissa korostettiin kansallista ja kansainvälistä, maaseutua ja kaupunkia, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja suhdetta hyvinvointiyhteiskunnan olemukseen.

Halosen aikakaudella suuret ikäluokat ovat nousseet todellisiksi vallankäyttäjiksi. Suuren ikäluokan edustajat ovat syrjäyttäneet sodan kokeneet tai jälleenrakennusvuosina opiskelleet miehet ja naiset yhteiskuntaelämän vaikutusvaltaisilta paikoilta. Siirtymä on tapahtunut rauhanomaisesti. Symbolisesti muutos ilmentää kahden Suomen rauhanomaista lomittumista ja orgaanista jatkuvuutta. Lähihistoria on kirjoitettava suurten ikäluokkien avaimenreiästä käsin. Sen tavoitteena oli sopeuttaa yhteiskunnan rakenteet tuleviin sosiaalisiin muutoksiin. Suurista ikäluokista tuli hyvinvointivaltion kansalaisia ja julkisten palveluiden suurimpia käyttäjiä.

Ikäryhmä on Kekkosen ja kylmän sodan ajan lapsia, presidentin ulkopoliittisen linjan ihailijoita. Päämiehen lailla suuret ikäluokat olivat rakennemuutoksen kokeneita, maalta lähteneitä. 60-lukulaisten keskeinen tavoite on ollut urbaaniarvoihin perustuvan, modernin Suomen rakentaminen. Ikäryhmä omaksui kansallisen eheytyksen, vasemmiston kertomuksen isänmaasta ja vihreiden näkemyksen luonnosta. Se painotti solidaarisuutta, moniarvoisuutta ja toleranssia, marssi seksuaalisen vapauden ja demokratian, itsemääräämisoikeuden ja tasa-arvon puolesta. Suuret ikäluokat kokivat läheiseksi nuorisokulttuurin, rockin ja kuluttamisen.

Eniten turbulenssia syntyi 1970-luvulla. Tuolloin edellisen vuosikymmenen aatteet siirrettiin politiikkaan ja yhteiskunnallinen ilmapiiri polarisoitui. Suuret ikäluokat ottivat luontevan paikkansa kehityksen kärjessä, uudistuvan Suomen äänitorvena. Sen ääni kuuluu mediassa, politiikassa ja kulttuurielämässä. Se on ensimmäinen koulutettu ja vaurastunut sukupolvi, joka vaikutus ulottuu kaikkialle, myös lääkärikuntaan. Presidentti Halonen on 60-lukulaisen menestystarinan keulakuva. Halosen nauttima kansansuosio kertoo siitä, että sukupolvi onnistui tavoitteissaan. 60-luvun historiaa on piirretty murroksen, vapautumisen ja yksilöllistymisen dynaamisesta näkökulmasta. Vastavoima, perinteinen suomalaisuus nähtiin radikalismista käsin konservatiivisena, oikeistolaisena ja taantumuksellisena.

Vasta 1990-luvun eurooppalainen kehitys on antanut enemmän tilalle toiselle Suomelle. On nähty historian, sivistyksellisten arvojen, sinivalkoisten symbolien, kulttuurisen jatkuvuuden ja traditioiden paluu. Nuoremmat sukupolvet ovat astuneet esiin samalla kun vanhemmat ovat saaneet nauttia uudesta arvostuksesta. Viime vuosina on nähty sotaveteraanien maineenpalautus. Suomalaiset teemat, sodat, Karjala, maaseutu, sankarit ja suurmiehet, rintamamiestalot ja mummonmökit, herättävät jälleen innostusta. Siksi menneisyydessä kiehtovat tasavuodet esimerkiksi 50, 60 tai 100 vuoden takaa. Jo nyt on siis näkyvillä, että 1940-luku kiinnostaa ja pakottaa keskustelemaan. 40-luku kertoo kätkettyä isänmaallista viestiään – sille on nyt kysyntää. Samalla se palauttaa meidät muistelemaan aikaa, jolloin Suomi näytti voimakkaalta, yksituumaiselta ja tulevaisuuteen uskovalta.