Koulu muistojen paikkana – unelma ja todellisuus
Koulu on parhaiten kaikista kansallisista instituutioista säilyttänyt
paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Syykin on
selvä. Me kaikki olemme kouluasiantuntijoita, sillä olemme joutuneet
läpikäymään koulunkäymisen pitkän prosessin.
Eräillä tämä tie yhä jatkuu osana ”elinikäistä
oppimisprosessia”. Omakohtainen kokemus antaa varmuuden puhua koulusta
– ja muistella sitä. Vaikka koulu näyttäytyy älyllisenä
tietotilana, sen suurin kosketuspinta meihin liikkuu emotionaalisella
tasolla. Elämyksellisyys korostuu, sillä koulunkäynti ja
ihmisenä kasvaminen liittyvät yhteen. Kouluaikana tapahtuu siirtymävaihe
lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Se tekee koulusta prosessin, joka
jättää vääjäämättömän
jälkensä mentaalihistorialliseen sielunmaisemaamme.
Mitä muistamme koulusta? Harva meistä pystyy luettelemaan vuosittaisia
oppisuorituksiaan, aineaiheitaan, koevastauksiaan ja oppikirjojensa sisältöjä,
tai edes arvosanojensa muodostumista. Muistamme tiloja, taloja, asioita,
ilmiöitä ja ihmisiä. Koulun sijainti ja kouluarkkitehtuuri,
fyysinen tila ja miljöö, koulun esinemaailma, sen henki, luokan
toveripiiri ja suhteet opettajien ja oppilaiden välillä nousevat
esiin hatarina mielikuvina kun koulusta puhutaan. Koulumuistot voivat
olla vahvoja, sillä niihin kietoutuvat ääripäiden
tunteet: opettajapersoonallisuuksien vaikutus, ystäväverkoston
tiiveys (tai vastakohta, koulukiusaaminen), mahdollinen ahdistuksen ja
pelon ilmapiiri, jopa kouluruokailuun liittyvät elämykset. Mutta
kouluun voi liittyä myös vahvoja menestymisen ja onnistumisen
tunnelmia. Koulu stigmatisoi niin hyvässä kuin pahassakin. Joko
liitymme oma koulumme tyytyväiseen sukupolviketjuun tai torjumme
koulun identiteettiä muovaavan vaikutuksen.
* * * * * * * * * * * * * * * *
Toistaiseksi kaikki Suomessa ovat olleet yhtä mieltä siitä, että lasten on lähdettävä koulutielle. Vaihtoehtoisen oppimisen malleja ei vakavasti edes pohdita. Silti harvoin kuulee
kysymyksen: miksi koulua on käytävä? Koulu on aina yhteiskunnan peili. Koulun ongelmat ilmentävät yhteiskunnan ongelmia, sen menestys kertoo jotain yhteisönsä pärjäämisestä. Tämä suhde näkyy selvästi suomalaisessa koulujärjestelmässä. Se on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen. Kehityksessä voidaan nähdä neljä vaihetta, ”projektia”. Ne ovat keskenään lomittuneet, vaikka monet murrosajat ovatkin kasvaneet reaktiona edellistä kohtaan. Luterilaisen projektin tavoite oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden ja järjestyksen säilyttäminen. Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa ja ihannetta. Sosiaalinen projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion luomista. Eurooppalais-globaali projekti noin vuodesta 1990 lähtien on koskenut Suomen saattamista eurokuntoon poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti.
Yhdenmukainen ja yhdenmukaistava koulu-, kasvatus- ja neuvolajärjestelmä on muokannut useiden sukupolvien maailmankuvaa. Koulu mikrokosmoksena on heijastanut paremman tulevaisuuden yhteisöllisiä odotuksia. Koulu on kyntöhevosen lailla valjastettu eri aikoina tuottamaan Kunnollinen Suomen Kansalainen. Ylläkuvatut projektit ovat synnyttäneet omaan aikakauteen sopivaa pedagogiikkaa, aina vuorovaikutuksessa eurooppalaiseen yleiseen kehitykseen. Kasvatustavoitteisiin ovat kietoutuneet länsimaisen sivistyksen kaikki hyväksyttävät ihanneihmistyypit kunnollisista valkoisista valtiokansalaisista demokraattisen ajan osallistuviin ja tasa-arvoisiin monialayrittäjiin.
* * * * * * * * * * * * * * * *
Koulu on paikka, jossa unelmat ja todellisuus kohtaavat. Taannoin eräs
tuttava, helsinkiläinen psykoterapeutti, viittasi kotivastaanottonsa
sohvaan ja totesi: ”Et arvaakaan kuinka monta kansakoulunopettajan
jälkeläistä on tuossa istunut ja kyynelehtinyt elämänsä
tuskaa usko!”.
Huomautus jäi vaivaamaan. Kun ammattikuvaa leimaa velvoittava, elämää
suurempi
päämäärä, on opettajuuteen ja opettamiseen Suomessa
liittynyt paljon kätkettyä ja näkyvää ankaruutta,
ahdasmielisyyttä ja ilottomuutta, moraalis-siveellistä paatosta,
uusasiallisuutta ja nuhteettomuutta. Vanavedessä mukaan on liukunut
aimo annos ikävää kaksinaismoralismia.
Ihmiset liikkuvat ja muuttavat, epävarmuus lisääntyy.
Kansalliset identiteetit menettävät
merkitystään. Kotiseutu kulkee mukanamme kaikkialle, verkossa,
virtuaaliajassa,
reaalitodellisuudessa. Voidaanko enää edes puhua yhtenäisestä
kasvatuksesta tai oppimistavoitteista, kun maailma on globaalistunut,
kulttuurit kaupungistuneet ja kansalaiset urbanisoituneet. Uskon, että
murroksista huolimatta koulu säilyy instituutiona ja opettajuudelle
on tulevaisuudessakin kysyntää. Koulun käymisen perustehtävänä
tulee edelleenkin olemaan lasten ja nuorten opettaminen tavoille. Koulu
on edelleen paikka, jossa omaksutaan vallitsevan kulttuuri kulloinenkin
tieto-taitotaso, sivistyskäsitys ja arvomaailma.
Yhteisöllisen jatkuvuuden kannalta on tärkeää, että
opettajiksi tulevaisuudessakin hakeutuu
hyviä ihmisiä. On keskusteltava opettajankoulutuksesta, kasvatuksesta,
vanhempien ja opettajan välisestä vuorovaikutuksesta sekä
kodin paikasta kasvuprosessissa. Kuten tämän numeron artikkeleissa
todetaan, opettajakoulutuksen jatkuva ”kehittäminen”
ja ”uudistaminen” kääntyy itseään vastaan.
Opettajien riittämättömyyden tunne ja turhautuminen kasvaa.
Mistä on hyvä opettaja tehty? Koska itsekin olen opettaja, on kysymys askarruttanut vuosia. Onko olemassa oikotietä ”hyvään opettajuuteen”? Mielestäni sellaista ei ole. Harjoittelukoulusta 1970-luvulla hankkimani 9-vuotinen perusempiria (oppikouluoppilaana) osoitti, että hyvä opettajuus on ihmisen ominaisuus, ei ulkoa opiskeltava taitolaji. Jo luokkahuoneen ovelta oppi näkemään, oliko harjoitteluopettajassa eli auskultantissa riittävästi karismaa, innostusta, säteilyä ja osaamista. Sitä täydensi luonteva ja kunnioittava suhtautuminen oppilaisiin. Teoria ei auttanut, jos asenne oli väärä. ”Huonoja” koeteltiin kovasti, tyttökoulussakin!
Suomessa opettajuus nähdään kasvatusteoreettisesta näkökulmasta. Helposti unohtuu, että opettaja ei vain opeta, vaan hän on nuorille myös aikuisen ihmisen esikuva. Me muistamme lämmöllä persoonallisia ja karismaattisia opettajia. Opettaja jäi mieleen, jos hän oli valmis vuorovaikutukseen ja pani itsensä likoon. Tämä lähtökohta on jäänyt koulukeskustelussa taustalle. Nyt korostetaan liikaakin koulun käytännönläheisiä, ”hyödyllisiä” tavoitteita. Ihminen ja ihmisyys unohtuvat.