Tiede, politiikka ja tutkija

”Vapaus saada ajatella,
puhua ja toimia niin kuin
pitää hyvänä, se on akateemisen
kansalaisen luovuttamaton oikeus”
(Edwin Linkomies)

Keväällä 2003, vain pari päivää ennen eduskuntavaaleja, kaksi korkeasti koulutettua, Suomen Keskustan perusurbaania kansanedustajaehdokasta seisoi Ruoholahden metroaseman edessä ja jakoi vaaliesitteitä. Palaute oli tyrmäävää: ”Menkää, s-nan maajussit takasin landelle paskaa lapioimaan!” ja ”Painukaa pellolle oikeita stadilaisia häiritsemästä!” kuuluivat ystävällisimmät palautteet, kun yhdessä helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Sole Molanderin kanssa koetimme päästää puheyhteyteen äänestäjien kanssa. Kokemus aktivoi pohtimaan tieteen, politiikan ja tutkijan välistä monitasoista suhdetta. Asia on edelleen ajankohtainen, kun lähestymässä ovat europarlamentti- ja kunnallisvaalit.

* * * * * * * * * *

Suomen historia on kertomusta koulutuksesta, sivistyneistöstä ja koulutetun väestönosan halusta vaikuttaa yhteiskunnallisiin oloihin. Jo Snellmanin teksteistä alkaen on perusviesti ollut samansuuntainen. Tieteellä ja tieteeseen perustavalla opetuksella on ollut tavoitteena kasvattaa nuorisoa ”Isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen”, toimimaan yhteisen hyvän edistämiseksi ja parantamiseksi. Tämä prosessi on Turun akatemian perustamisesta lähtien kietonut yhteen sekä kansallisia että kansainvälisiä piirteitä. Tiede sellaisenaan edustaa ei-nationalistista, universaalia pyrkimystä etsiä totuutta. Prosessi on jatkuva, sillä tiede, totuus ja tulkinta muuttuvat alati.

Tiede muuttui patrioottiseksi samalla kun se järjestäytyi paikallisesti. Historiasta löytyy poliittisia murroskohtia, jolloin koulutettu yliopistosivistyneistö ja vapaamielisesti ajatteleva älymystö on jättänyt pysyvän jälkensä maamme historiaan. Näin oli 1860–1880-luvulla, jolloin kansalaisyhteiskunta järjestäytyi ja moderni puoluelaitos syntyi. Välittömästi vuoden 1917–18 jälkeen monet akateemiset opettajat ja ylioppilaspoliitikot rekrytoituivat korkeisiin valtiollisiin, hallinnollisiin ja poliittisiin tehtäviin. Yliopistoyhteisön (professoreiden ja ylioppilaiden) merkitys oli huomattava jälleen 1950- ja 1960-luvulla, kun asetettiin modernin hyvinvointivaltion ideologiset ja konkreettiset tavoitteet.

Samalla yliopisto menetti – ja siltä tietoisesti otettiin – asema vapaana mielipidefoorumina ja ”puolueena”. Yhteiskunnallisen edistyksen eturintamaan nousivat poliittiset puolueet, ay-liike ja keskitetty hallintojärjestelmä. Tästä maaperästä syntyivät 1970-luvulla kansallinen tiedepolitiikka ja tieteen poliittiset ohjausjärjestelmät. Ne tähtäsivät tutkimuksen edellytysten määrälliseen parantamiseen. Tavoitteena oli samalla hyödyntää tutkimusta yhteiskunnan eri tahoilla. Tiede lähti erikoistumaan ja tutkimusalat sektoroitumaan. Tutkijayhteisö paisui ja tieteellinen työ muuttui virkamiesmäiseksi. Tutkijoista tuli tietotyöläisiä.

Kun tieteestä tehtiin yhteiskuntapolitiikan osa-alue, muuttuivat yliopistot kansantalouden erillislaitoksiksi. Tänään tietoa tuotetaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yliopistojen ja korkeakoulujen rinnalle ovat nousseet monet kansalliset, maakunnalliset, alueelliset ja kunnalliset tutkimus- ja kehittämislaitokset. Tutkimusta tehdään valtionhallinnon erillislaitoksissa, ministeriöissä, eri hallinnonaloilla, kaupunkien tietokeskuksissa, arkistoissa, pankkien ja elinkeinoelämän tutkimuslaitoksissa. Nuorempia ja vanhempia tutkijoita palkataan tilasto- ja tutkimuskeskuksiin, Sitraan, Evaan, Etlaan, Stakesiin, palkansaajajärjestöihin ja ammattiyhdistysliittoihin. Julkishallinto, akatemiat, säätiöt, tiedeseurat, rahastot, yritykset ymv. rahoittavat tutkimustyötä. Kirjastojen hyllyt täyttyvät lukemattomista julkaisusarjoista, joissa päättäjille tarjotaan alan uusinta tutkimustietoa. Tiedealapohjaiset aikakauskirjat, tieteen yleislehdet (kuten Tiedepolitiikka) ja nykyään myös internet kokoavat ja jakavat tutkimustietoa. Sirpaloituminen ja volyymi panevat pohtimaan laatua ja sisältöä: mistä kasvaa tutkijan yhteiskunnallinen vastuu ja halu vastata yhteiskunnallisiin haasteisiin?

* * * * * * * * *

Näitä asioita ja omaa tutkija- ja kansalaisrooliani pohdin keväällä 2003 vaalityötä tehdessäni. Ihmettelin samalla, miksi tiedeyhteisön ääni kuului niin ohuena poliittisessa keskustelussa? Vain harvat tutkijat tuntevat kiinnostusta poliittiseen vaikuttamiseen, vaikka monella keskipolven akateemisella vaikuttajalla on ollut (puolue-)poliittinen menneisyys. Mihin on kadonnut idealismi, halu osallistua, panna itsensä likoon, sitoutua, taistella? Tiedemaailmassahan pohditaan ihmiskunnan, Euroopan ja Suomen tilaa. Tutkimus luo edellytyksiä kriittiselle ajattelulle ja tiedon uudelleenarvioinnille. Juuri tätä arviointia puolueissa tarvitaan!

Politiikan kuva on kaksijakoinen. Politiikka pelottaa ja samalla kiehtoo. Poliittista uskottavuutta ei enää hankita perustyöllä, toimimalla yhteisten asioiden hoitajana tai osallistumalla aktiivisesti. Media muovaa politiikasta viihdettä ja vitsiä. Poliitikoista tulee koko kansan pilakuvia. Kuitenkin kansanvallan toteutuminen edellyttää debattia ja järkeviä peruskeskustelijoita. Parlamentaarisen järjestelmä toimii vain, jos myös "hyvät ihmiset”, kuten tutkijat, asettuvat vaaleissa ehdolle. Jos näin ei ole, mitä jää jäljelle? Sitäkin kannattaa tämän tiedepoliittisen lehden palstoilla analysoida.

Viime keväänä opin, että vaikka suomalaiset ovat koulutettuja ja lukevat paljon, perimmäistä äänestyskäyttäytymistä ohjaavat mielikuvat ja vahvat emootiot. Ehkä siksi tutkijat ovat vetäytyneet intellektuaaliseen ylemmyyteensä, josta käsin kavahtavat puolueita ja politiikkaa. Siksi oman ehdokkuuteni – ja poliittisen viiteryhmäni – synnyttämät turbulenttiset reaktiot ja politiikan halveksunta tuntuivat näin jälkikäteen ajateltuna kiinnostavilta.

”Tiede” ja ”politiikka” kohtaavat edelleen kansallisella ja alueellisella tasolla, kuten monet maakuntiin perustetut yliopistot, korkeakoulut ja yliopistokeskukset todistavat. Mutta tutkijakaan ei elä pelkästä tiedosta ja totuudesta. Siksi tässä numerossa pohditaan eräitä syömisen, juomisen, laulamisen ja uskomisen peruspiirteitä. Lippu salkoon, frakki päälle, ylioppilaslakki päähän, sillilautanen eteen, huurteista lasiin, laulukirja esiin ja - Helan går!