”Isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi” – yliopistojen roolista

Miksi opiskelijat vastustavat opintoaikojen rajausta? Miksi opiskeluajat eivät ole lyhentyneet, vaikka jo 40 vuoden ajan on korkeakoulutusta järjestetty valtiovallan johdolla ja tavoite on ollut selvä? Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivion pohjusti keskustelua Yliopisto – lehdessä (3/04). Raivion mukaan viivytystaisteluasemiin jumiutuneiden opiskelijoiden paukut alkavat olla lopussa.

Yliopiston roolista ja merkityksestä tulee keskustella. Poliittisessa keskustelussa on monta osapuolta. Laiskat ja mukavuudenhaluiset opiskelijat on nyt nostettu konniksi tavalla, joka ei ole reilua eikä yliopistohengen mukaista. Ongelmana on se, että yksi taho – opetusministeriö - määrää totuuden. Yliopistot on puristettu peruskoulun jatkotasoksi, oppineemman väen ammattikouluksi.
Tiukka karsinta, tehokkuus, tuottavuus, kurinalaisuus, ennakoitavuus ovat korkeimman opetuksen tavoitteita. ”Tehostajat” vetoavat hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistuviin ankariin paineisiin ja kohoaviin kustannuksiin alenevien verotulojen takia.

Tehokkuusajattelun rinnalla yliopistossa elää edelleen vahvana historian aikana muovautunut käsitys omasta yhteisöllisestä roolista. Nykyinen ylioppilaspäättäjien sukupolvi on asettunut tukemaan yliopistoa sivistystä ja kansalaiskasvatusta antavana yhteisönä. Tämän koulutusnäkemyksen mukaan opiskelu valmistaa nuoria elämään myös kansalaisena, kulttuuri-ihmisenä ja yhteisönsä jäsenenä. Tähän perustuu yliopistoasetuksessa edelleenkin oleva sanonta "valmistaa nuorisoa isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen".

Peruskysymys on ja säilyy. Miksi opiskelijat eivät valmistu niin nopeasti kuin opetusministeriön virkamiehet ja poliitikot tahtovat? Siksi, että nuoruuteen kuuluu muutakin kuin opiskelua. Nuori ihminen saapuu yliopistoon tai korkeakouluun noin 18-23 vuoden iässä. Silloin harjoitellaan aikuisuutta, rakastutaan, erotaan, juovutaan ja iloitaan, kokeillaan eri elämäntapoja, käydään työssä, matkustellaan, harrastetaan, osallistutaan opiskelijajärjestötoimintaan, verkostoidutaan, politikoidaan, sivistytään ja - eletään nuoriksi!

Tieto muuttuu, mutta ihmisenä olemisen reunaehdot ovat säilyneet. Suomen kaltaisessa pienessä maassa kansallinen voimavara on ollut sivistyneistössä ja lukeneistossa. Näin on edelleenkin. Kun aikamme on kovin suoritus- ja yksilökeskeinen, ei tilaa ole jäänyt ihmisen moraalisten, henkisten ja retoristen ominaisuuksien painottamiselle - puhumattakaan, että niitä erityisesti opetettaisiin tai harjoitettaisiin koulussa, yliopistoissa ja korkeakouluissa. Samaan aikaan pääkirjoituksissa valitetaan nuorten heikkoa puhe- ja esiintymistaitoa ja vaaditaan entistä kurinalaisempaa opiskelutahtia. Ristiriitaa ei haluta nähdä!

Kansainvälistyvässä maailmassa tarvitaan tietoa, taitoa ja tapoja olla ihmisiksi. Vastuulliseksi aikuiseksi ei opita pänttäämällä vaan tekemällä, mieluiten yhdessä muiden kanssa. Opiskeluvuosien aikana aktivoidutaan yhteiskunnallisesti, harjoitellaan yhteisöllisyyttä ja opitaan hoitamaan omia asioita. Elämä itsessään vie aikaa. Siksi nuoret ihmiset eivät suostu elämään asetettujen aikarajojen mukaan. Ihmisyyden harjoittelun tulee mahtua tulevaisuudessakin opiskeluaikaan.

Teollisen ajan koulutussuunnittelu ei vastaa aikamme globaalitalouden haasteisiin. Siksi kysymykset tiedon sisällöstä, kasvatuksen tavoitteista ja opiskelun sivistyksellisistä päämääristä ovat ajankohtaisia. Ne puolestaan edellyttävät näkemystä tulevaisuudesta. Minkälaisia suomalaisia me haluamme nuorisosta kasvattaa? Mitä tiedollisia ja taidollisia valmiuksia haluamme heidän oppivan? Peruskysymykset yksilöllisyyden, kansalaisuuden ja yhteisöllisyyden asemasta kiinnostavat monia nuoria ihmisiä. Näihin kysymyksiin kurittomat ylioppilaat haluavat vastauksia yliopiston johdolta, byrokraateilta ja poliitikoilta. Kepillä ja piiskalla ei pitkälle pärjätä yliopistoyhteisössä! Kannattaisi vaihteeksi kokeilla ”isänmaan toivojen” näkemysten kunnioittamista.