Venäjä, vapaus ja viisaan miehen muisto

Pietari-Paavalin linnoituksen edessä Pietarissa vihmoo ja on pimeää. Kadulla liikenne on tiheää ja autot liikkuvat huimaa vauhtia. Taksia on mahdoton saada. Paleleva ja väsynyt seurueemme tekee juuri sen, josta matkaoppaat varoittavat - otamme pimeän kyydin portilta. Auto on mukava, mittaria ei näy, kuski pyytää 20 euroa. Puhelemme niitä näitä päivän kokemuksista, kuljettajan ajotavasta ja liikenteestä. Puoli tuntia kuunneltuaan kuljettajamme esittäytyy sujuvalla suomella: ”Olen Mikhail Glushkoff. Isäni oli Helsingin Tehtaankadulla pitkään töissä.”

Glushkoff osoittautui kuljetusajan monitoimiyrittäjäksi (”mitä vain haluatte polkupyörästä supersuihkukoneeseen!”) ja peruspietarilaiseksi. Loppumatkan puhumme Putinista, Pietarista, mafiosoista, energiapolitiikasta, kaupunkisuunnittelusta, Venäjän nykytilasta ja Suomen suhteista. Mietin: tällaisen monialayrittäjän vapaus puhua, tehdä, toimia, hankkia elantoaan ei olisi mahdollista Suomessa, Pohjoismaissa tai läntisessä Euroopassa. Meillä monet rajoitukset, säännöt ja viranomaiskäytänteet estävät todellisen vapaan yrittäjyyden.

Pietarin matkalla pohdittiin laajemminkin vapauden ideaa, Venäjän identiteettiä ja Eurooppaa. Teemoille on nyt kysyntää. Läntisessä maailmassa venäläisen vapauden viestinkantajiksi valjastetut toimittajat ja entinen vakooja olivat päässeet hengestään epämääräisten olosuhteiden vallitessa. Me istuimme pietarilaisissa saleissa yhdessä venäläisten tutkijoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa pohtimassa Venäjän asemaa modernissa maailmassa, kulttuurin, politiikan ja talouden suhdetta, tieteen ja koulutuksen humanistista ulottuvuutta sekä historiallinen muistin merkitystä.

Kaikki nämä pohdinnat tapahtuivat venäläisen akateemikko Dimitri Sergejevits Lihatsovin nimissä. Kuka Lihatsov oli? Akateemikko syntyi Pietarissa 1906 ja kuoli kotikaupungissaan 1999. Lihatsovin elämänvaiheet vastaavat monen kokemusta. Hän koki lapsuudessa keisariajan tuhon ja vallankumouksen ja joutui nuorena viettämään vuosia pahamaineisella Solovetskin leirillä. Sotavuodet kuluivat piiritetyssä Leningradissa. Lihatsov oli
Venäjän muinaisuuden, keskiaikaisen historian ja kirjallisuuden tutkija. Stalinin kuoleman jälkeen hänestä tuli Venäjän tiedeakatemian jäsen ja arvostetun kirjailijatalo Pushkinin talon isäntä.

Vuosi 2006 on Venäjällä julistettu ”humanististen tieteiden, kulttuurin ja opetuksen vuodeksi – akateemikko Lihatsovin vuodeksi”. Miksi venäläiset tarvitsevat häntä tänään? Akateemikon kiinnostavin teos Havaintoja venäläisyydestä on käännetty lukuisille kielille, myös suomeksi. Hän kirjoitti hyvästä elämästä, perheestä, moraalista, etiikasta – asioista jotka olivat Neuvostoliiton aikana kiellettyjen listalla. Lähes 80-vuotiaana Gorbatshovin aikana Lihatsov palasi parrasvaloihin. Hänestä tuli Neuvostoliiton kulttuurisäätiön perustaja 1986 ja sen johtohahmo. Kun Neuvostoliitto sortui, nousi Lihatsovista Pietarissa perustetun ihmisoikeuskomitean jäseneksi. Hänestä tuli kansanedustaja ja Pietarin kaupungin ensimmäinen kunniakansalainen.

Meidän mittapuumme mukaan Lihatsov on kuin yhdistelmä kahdesta suomalaisakateemikosta, Georg Henrik von Wrigtistä ja Eino Jutikkalasta.Hän oli nykyaikainen eurooppalainen ja sivistynyt individualisti, kotikaupunkinsa vankkumaton puolestapuhuja. Kun Venäjä nyt etsii kansallista identiteettiään, tarvitaan eurooppalainen Lihatsov antamaan äänilaji. Hän oli pohtinut Venäjän luonnon merkitystä, kansallistunnetta, kansallisia ihanteita ja kansallista todellisuutta, Kiovan Venäjän suuruutta, ”kulttuurin ekologiaa”, historian synkkiä lukuja, mutta säilynyt samalla patrioottina.

Lihatsovin avulla venäläiset voivat nyt pohtia demokratia ja patriotismin yhdistämistä. Kysymys kuuluu: kun imperiumi purkautuu, mitä nousee tilalle kun rakennetaan ymmärrystä omasta? Suhtautuminen totalitarismin muistoihin, Neuvostoliiton aikaan ei ole ongelmatonta. Kun kylmä sota päättyi, oli helpointa unohtaa. Venäjän kehitystä, uutta eliittiä leimasi historiattomuus. Nyt on taloudellisessa mielessä edistetty, vaurastuttu, valtio vahvistunut, yhteisöllisyys tihentynyt.
On aika pohtia omaa olemusta, kulttuuria, identiteettiä.

Pietari kuhisee, muuttuu, se on täynnä elämää, alakulttuureja, vaihtoehtoliikkeitä, mielipideryhmiä. Sitä rakennettaan ja suunnitellaan kuumeisesti tulevaisuutta varten. Itämeren ainoassa metropolissa oli aikaa pohtia eurooppalaisen ”vapauden” käsityksen monitahoista historiaa. Kaupunki tarjoaa vapauden toimia, yrittää, puhua, kirjoittaa, elää, tutkia, tehdä taidetta tavalla, josta me vain voimme unelmoida. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeä läntinen arvo. Meillä puhutaan vapaudesta toimia politiikassa, tehdä politiikkaa, vaikuttaa siihen. Mutta vielä tärkeämpää on vapaus tehdä, toimia, rakentaa omaa elämäänsä. Siinä itäeurooppalaiset ovat meitä edellä.