"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa"

- koti asuntona ja perhe tunneyksikkönä

Laura Kolbe, dosentti

Helsingin yliopisto

I

"Kotini on linnani"

Olen parikymmentä vuotta tutkinut kodin ja perheen kulttuurihistoriaa ja lähes saman verran käyttänyt elämästäni hyvän kodin rakentamiseen. Koti on samalla kertaa sekä metafora, vertauskuva että olemiseni tila. Graduni käsitteli Campanian huvila-arkkitehtuuria Rooman vallan aikana. Väitöskirjassani paneuduin huvila-asumiseen uudentyyppisessä esikaupunkiyhdyskunnassa, Kulosaaressa. Myöhemmät aate- ja sosiaalihistorialliset kaupunki- ja yliopistotutkimukseni ovat tarjonneet näkökulmia sukupuolten, perheen ja yhteiskunnan välisiin käännekohtiin. Opiskeluaikana toimin taitelijakodin Hvitträskin oppaana. Nuorena tutkijana tein töitä Mannerheimin huvilamaisen museokodin intendenttinä. Helsinki on kotikaupunkini, mutta koteja on ollut myös Roomassa, Lontoossa ja Amsterdamissa. Lapsuudenkotini oli Pohjois-Haagassa, Helsingin esikaupungissa. Isovanhempieni tärkeät kodit ovat sijainneet Tukholmassa ja Järvenpäässä; pienkaupunki ja metropoli ovat kohdanneet. Dosenttina, kun sain itse päättää asuinmiljööstäni, muutin keskustaan Kruununhakaan, yliopiston lähelle. Sieltä olen löytänyt henkisen ja konkreettisen kodin ja kotiseudun. Mikäli toisin ei mainita, tämän esseen ajatukset perustuvat omiin tutkimuksiini, artikkeleihini ja lehtikolumneihini.

Jokaisella ihmisellä on oma perhetarinansa. Yleensä se yhtyy mielikuvaan kodista tai paikasta, jossa olemme kasvaneet. Koti on eurooppalainen trendituote. Sillä on parituhatvuotinen kulttuurihistoria. Koti on samalla kertaa konkreettinen tila ja yksilöllisten muistojen tihentymä. Sukuyhteys, perhe, vanhemmuus ja lapsuus kiteytyvät kodin käsitteessä. Joku on jossain meidät kasvattanut, tai ollut kasvattamatta. Aika, tila ja paikka tavoittelevat kodissa yleistä ja yksityistä. Mitään pysyvää ei ole, vaan kodit ja perhemuodot uusiutuvat jatkuvuuden ja murroksen välimaastossa. Vanhemmuuden ja kasvattamisen esikuvat saamme vanhemmiltamme, ja he puolestaan ovat saaneet mallinsa omilta vanhemmiltaan. Syntyy sukupolvien ja sukupuolten linkittämä ketju ja ketjureaktio. Käsitys perheestä, vanhemmuudesta ja hyvästä kodista on syvästi yksilöllinen mutta myös sukupolvisidonnainen. Suvun ja perheen tarina on samalla henkilökohtainen ja yleinen, intiimi ja julkinen. Se siirtyy uusin variaation sukupolvelta toiselle, uusintaa ja muokkaa identiteettiämme. Tarina on kulttuurinen kuvasto itsestämme yhteisön jäsenenä. Se antaa meille välineet pärjätä yhteisössä.

Kaikki kotini ovat olleet ensi sijassa tunneyksikköjä. Niillä on ollut voimakas suhde ympäristöönsä, kulttuuriinsa ja aikaansa. Kannan koteihini samaan aikaan Suomea ja Eurooppaa, maaseudun ja kaupunkiporvariston elinpiiriä, historiaa ja nykyisyyttä, kerrostaloa ja huvilaa, torppaa ja kartanoa, suomenkieltä ja ruotsinkieltä. Vaikka kodeissani on ahdistuttu, riidelty, alistettu ja alistuttu, on aina läsnä ollut myös välittäminen ja intellektuaalisesti kannustava ilmapiiri. Vastoinkäymisistä huolimatta katson olevani etuoikeutettu "hyvän kodin" lapsi. Tässä tilanteessa hyvä koti merkitsee rakkautta, suojaa ja jatkuvuutta, myös jonkinasteista taloudellista turvaa, aterioita, yhdessäoloa, virkistymistä, hiljaisuutta. Kaikki kotini ovat olleet julkisia tiloja, joissa olen antanut haastatteluja, ottanut vastaan vieraita, pitänyt seminaareja ja tehnyt työtä - niin nytkin tätä kirjoittaessa.

Perheen historia muodostuu perinteistä ja murroksista. Käsitys perheen, kodin, vanhemmuuden ja lapsuuden sosiaalisesta ja kulttuurisesta roolista on syntynyt historian ja nykyisyyden vuorovaikutuksesta. Kannamme sisällämme monikerroksista verkkoa. Siksi historian ymmärtäminen on tärkeää. Monet historian sosio-ekonomiset murroskohdat, kristinuskon läpimurto, keskiajan feodalismi, renessanssi, reformaatio, moderni kapitalismi, teollistuminen, kaupungistuminen, hyvinvointivaltion rakentaminen jne. ovat muovanneet perheen roolia ja merkitystä. Kaikissa sivilisaatiossa on ollut ja on yhä jonkinasteinen perhe, joka on perustunut sukupuolten väliseen yhteyteen, liittoon ja jälkeläisten hoivaamiseen. Eurooppalaisen perhehistorian juuret palautuvat sekä Välimeren antiikin aikaisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin ihanteisiin että pohjoisen germaaniseen elämäntapaan. Edellinen välitti käsityksen sukulaisuudesta ja perhe-elämän oikeudellisesta sääntelystä, jälkimmäiseen kuuluivat heimoyhteys ja yksilöllisyyden korostuminen.

Vanhempien ja lasten välinen emotionaalinen suhde on vanha. Lukuisista yrityksistä huolimatta on yhä määrittelemättä se, kuka "keksi" lapsuuden tai sukupolvien välisen tunnesiteen. Historioitsijat ovat tutkineet perheen syntyä ja hahmottaneet sen kehityskaaria. Silti on huomattava, että perhe ei ole sellainen järjestelmä tai ideologia, jonka määrittelyssä voisi käyttää yksiselitteisiä tunnuksia. Perhehistoria voi parhaimmillaan osoittaa, että perhe on käsitteenä ja ilmiönä ollut suuresti sidoksissa aikaansa ja paikkaansa. Antiikin lisäksi kristinuskon leviäminen ja kirkon valta ovat muovanneet eurooppalaista perhekäsitystä. Kristillinen kirkko loi uudet avioliittoa, seksuaalisuutta, avioeroa, naisten ja miesten asemaa koskevat säännökset. Katolisen kirkon vaikutusvallan leviäminen loi ensimmäisen edellytyksen eurooppalaisen perhe- ja ihmiskäsityksen vakiintumiselle. "Ensimmäinen perhe" (Aatami, Eeva ja Kain) tai "Pyhä perhe" (Josef, Maria ja Jeesus-lapsi) elävät yhä keskuudessamme raamatullisina kertomuksina, myyttisinä kuvina, ideoina ja ideaaleina. Pyhä perhe ja Neitsyt Maria liittyivät Välimeren maissa vahvaan äitikulttiin - näkemys siirtyi kirkon vaikutusvallan kasvun rinnalla myös Euroopan ulkopuolisiin maihin ja maanosiin.

Eurooppalainen perhe on aina ollut ideologia ja asenne, aikakautensa moraalin ja arvostusten ilmentäjä. Koti rakennettuna tilana on mukautunut myötäilemään eri aikakausien perheideaa. Kodissa tapahtuva vanhempien ja lasten välinen vuorovaikutus on kasvatusta. Se ilmentää ajan arvoja asenteita. Koti oli pitkään myös tuotantotila ja siten avoin. Perhe oli tuotanto- ja talousyksikkö. Euroopan kielten koti-sanojen moninaisuus ilmentää kehitystä. Latinan domus oli alun perin yhden perheen talo ja asunto, jossa yksityinen ja julkinen yhdistyvät. Domuksessa asuttiin ja harjoitettiin elinkeinoja, pientuotantoa, kauppaa, myyntiä jne. Rakennuksesta löytyivät kaikki modernin kodin peruspiirteet: sisäänkäynti ja eteinen, isäntäparin makuuhuone, muutamia pienempiä huoneita, keittiö, käymälä ja talon takaa hyötypuutarha. Malli siirtyi sittemmin keskiajan kaupunkitaloihin, jossa elinkeinot ja ammattikunnan tarpeet vaikuttivat asuntoon. Talo, talous, liike ja koti yhdistyivät italian sanassa Casa ja ranskan sanassa maiston. Asunto oli samalla kertaa sekä työnteon tapahtumapaikka että oleskelu- ja nukkumatilaa. Kaupungeissa talon etuhuone oli kauppiaan tai käsityöläisen työskentelytilaa. Siinä otettiin vastaan vieraat ja asiakkaat.

Keskiajalla kiinteät, niukat kalusteet hallitsivat tilaa. Myöhemmin 1500-luvulta lähtien, varallisuuden lisääntyessä, kodista kehittyi säädynmukaisen elämäntavan ilmentäjä. Muutos näkyi eurooppalaisessa hovikulttuurissa ja aristokratian elämäntavassa. Vuosisatainen siirtyminen linnoituksista, puolustuslinnakkeista ja linnamaisista asutuksista kohti ylellisiä hallitsijaresidenssejä, kuninkaanlinnoja, aatelispalatseja, kartanoita ja kaupunkitaloja saavutti huippunsa 1600-luvulla. Maataloudesta saaduilla tuloilla tai menestyksekkäillä kaupunkielinkeinoilla vallasperheet saattoivat rakentaa itselleen entistä muhkeampia asuntoja. Yksityisyyden ja julkisuuden vaatimukset kohtasivat Italian kaupunkipalatsissa (palazzo), Pariisin mahtitalossa (hotel) ja Tanskan ja Ruotsin maakartanossa (herrgård). Ne ilmentävät samaa ideaa: avarat ja näyttävät huonetilat, aistikas sisustus ja huonekalut oli suunnisteltu näyttävyyttä, edustavuutta ja julkisuutta varten. Niiden tarkoitus oli antaa vierailijalle esteettinen elämys, johon yhdistyi tietoisuus asemaan ja statukseen liittyvistä sosiaalisista tarpeista.

Euroopan ylimykselliset rakennukset uhkeine puutarhoineen, paviljonkeineen, vallihautoineen ym. olivat vallan asuinsijoja. Niiden avulla hallitsijat ja johtavat säädyt osoittivat mahtavuuttaan ja mystifioivat vaikutusvaltaansa. Yleinen rakennusinto valtasi myös papiston, joka aatelin lailla hyötyi nousevista maanvuokrista. Eliitin elämä, tapakulttuuri, pukeutuminen, arkkitehtuurissa ja sisustuksessa näkyvät maku ja tyyli muodostuivat alempien ryhmien jäljittelyn kohteeksi. Myöhemmin nämä linnat, palatsit ja kartanot joutuivat hyökkäysten ja ryöstelyn kohteeksi, kuten Ranskan ja Venäjän vallankumoukset osoittivat. Ne olivat riiston, ylellisyyden ja kerskakulutuksen monumentteja. Uudet eliitit ovat aina kuitenkin nousseet "hyvän maun", ja mallikkaan elämäntavan esikuviksi.

"Vaatimaton on kaunista"

Nuori, vasta vauvansa saanut media-ajan naishaastateltava julisti naistenlehdessä, että kaupunkikulttuuri ja perhe eivät sovi yhteen. Olin juuri saapunut kotiin viikonloppuvierailulta Alankomaista, ja nauttinut jälleen lyhyen mutta intensiivisen ajan paikallisen suomalais-hollantilaiseen perheen arjesta ja kotikeskeisyydestä. Hämmästelin lausuntoa. Hollannissa, joka kuuluu Euroopan varhain urbanisoituneisiin maihin, lapset, kaupunki, kotikulttuuri ja perhe-elämä ovat liittyneet kiinteästi yhteen jo vuosisatojen ajan. Mielessäni olivat nostalgisestikin alankomaalaiset suurperheet, tilavat esikaupunkiasunnot, puutarhat, kotiäidit, onnellisuusmuurit, pehmeät kotisynnytykset, kollektiivinen kasvatusvastuu, yhteiskunnan yleinen lapsiystävällisyys ja ajattelin: kaupunki ei sellaisenaan voi olla kotikulttuurin este. Syy suomalaisnaisen individualistiseen näkemykseen täytyy löytyä muualta, syvemmältä.

Emotionaalinen vallankumous 1600-luvulla oli seurausta talouden ja politiikan uusista mahdollisuuksista ja kirkollisesta reformaatiosta. Modernin tunnekodin varhaisvaiheet heijastivat porvariston ja yhteiskunnan keskiryhmien taloudellisen ja kulttuurisen vaikutusvallan kasvua.

Luterilaisuudesta syntyi pyhä kotitalous. Selibaatissa elävän katolisen papin rinnalle syntyi evankelinen pappila; Neitsyt Marin rinnalle nousi puuhakas ja säästäväinen kodin hengetär Martta. Luterilaisuuteen kuului myöhemmin kuva uskonpuhdistajasta perheensä ympäröimänä. Martin Luther ja Katarina von Bora osoittivat, että papin vaimo ei ollut virantoimitukselle este vaan korvaamaton apu. Luther korosti maallista hyvyyttä: hurskautta voitiin toteuttaa keittiössä ja arkisten askareiden parissa. Katarina von Boran ja muiden pappien puolisoiden taloudenpidolla oli symbolinen merkitys uskonpuhdistukselle. Reformaatio synnytti oman kirjallisen alalajinsa, kristilliset avioliitto- ja perheoppaat. Niissä haettiin toimivan parisuhteen muotoa. Aviollisen rakkauden ja perheyhteisöllisyyden korostamisesta tulikin Lutherin ja hänen piirinsä keskeinen tavoite.

Uusi koti-ihanne jalostui huippuunsa siellä, missä kaupungit kasvoivat, väki urbanisoitui ja reformaatiolla oli kaikupohjaa : Espanjan herruudesta vapautuneessa Yhdistyneiden Alankomaiden Tasavallassa, uudessa eurooppalaisessa valtiomuodostelmassa. Muutoksen mahdollisti alankomaalaisten sosiaalinen rakenne. Hollantilaiset olivat kauppiaita ja maanomistajia. Maasta puuttui maaton viljelijäväestö toisin kuin sen naapurimaasta Englannista. Sillä ei ollut Ranskalle ja Ruotsille tunnusomaista vahvaa aristokratiaa eikä maahan ollut ehtinyt muodostua Espanjan, Ranskan tai Ruotsin tapaista kuningasvaltaa eikä hovikulttuuria. Euroopan ensimmäistä tasavaltaa hallitsivat seitsemästä maakunnasta saapuneet, yhteisöjensä ylimpään ryhmään kuuluneet patriisit. Suurin osa väestöstä eli kaupungeissa.

Useimmat eurooppalaisen "modernin" kotielämän piirteet olivat jalostuneet alankomaiden 1600-luvun kodissa. Tärkein muutos koski työnteon siirtämistä kodista muualle verstaisiin tai puoteihin. Asunto jäi näin vain perheelle, vanhempien ja lasten käyttöön. Keskimääräinen asukasmäärä asuntoa kohden oli neljästä kuuteen henkeä, sillä vuokralaisia ei juuri pidetty ja palvelijoiden määrä oli vähennetty minimiin. Euroopan suurkaupunkiasuntoihin kuulunut edustaminen (ja edellyttämä palveluskunta) sekä kodin käyttäminen seuraelämän näyttämönä puuttuivat lähes kokonaan porvarillisesta hollantilaisesta asumiskulttuurista. Uudenlainen asumiskeskeisyys, yksityisyys, perhekeskeisyys ja kodikkuus korostuivat. Huonetilojen intiimiys oli silmiinpistävää. Kodikkuus (huiselijkheid) oli sana, joka nousi kuvamaan alankomaalaisten koti-ihannetta.

Hollantilaiskodin sisustus oli prameilematonta, jopa puritaanista. Huonekaluissa yhdistettiin uutta ja vanhaa. Alankomaalaiset kehittivät edelleen Saksasta tuttua seinäkaappia, josta ennen pitkää tuli porvariskodin tavaramerkki. Niitä hankittiin tavallisesti kaksi. Toinen oli liinavaatteita ja toinen astioita varten. Kaappien koristelu viesti hienovaraisesti kodin varallisuusasteesta. Tilan ja valon tuntu - tunnelma - oli tärkeämpää kuin loputon esinepaljous. Alankomaalainen 1600-luvun maalaustaide ilmentää kodin vallankumousta. Katolinen Jan Steen kuvasi sekä ihannekotia että parodioi sen vastakohtaa, kodin täydellistä epäjärjestystä. Jan Vermeerin noin neljästäkymmenestä säilyneestä maalauksesta suurimassa osassa kuvataan kodin näkyviä ja henkilöitä, joiden hahmot piirtyvät kultaisen, ikkunasta tulvivan valon muodostamaa taustaa vasten. Uutta olivat maalausten arkiset aiheet. Koti ja kodissa tapahtuvat jokapäiväiset, intiimitkin toiminnot nousivat laatukuvamaalauksen kohteiksi. Kuvista välittyy järjestys ja harmonia ihmisen ja hänen elintilansa välillä. Pelkistetty esteettinen realismi heijastaa pienen maailman turvallista pysähtyneisyyttä.

Moderni porvariskoti ilmensi modernia perhekäsitystä. Kodin naisistuminen alkoi Hollannista, kodikkuuden käsitteen eurooppalaisesta kotimaasta. Varallisuudesta riippumatta alankomaalaiset naiset tekivät valtaosan kodin töistä. Keittiöstä tuli porvariskodin tärkein huonetila, kodin sydän. Kun kotielämään liitettiin yksityisyys, intiimiys ja kodikkuus, jätti se jälkensä perheen sisäisiin suhteisiin. Alankomaalaisesta asunnosta tuli koti (huis), jonka keskeinen ulottuvuus oli vanhempien ja lasten välinen uusi tunneside. Hollantilainen koti ei ollut patriarkaalisen vallankäytön jatke, vaan perheyhteisöllisyyden keskus, jossa jokainen sukupolvi saattoi toteuttaa itseään. Koti oli pahan ja materialistisen maailman vastakohta, mukava viihtymispaikka. Se oli moraalisesti kohotettu tila, joka johdatti kunnollisuuteen niin miehet, naiset kuin lapsetkin. Alankomaalainen äiti seisoi symbolisesti ja konkreettisesti kahden maailman, likaisen kadun ja puhtaan kodin välissä. Myös isät, isyys ja isä perheensä parissa nousivat alankomaalaisessa taiteessa kuvauksen kohteeksi.

Kauppiasporvariston piirissä alkujaan kehittynyt koti-ihanne ja perhekeskeinen elämäntapa alkoivat jo 1600-luvulla läpäistä Alankomaiden kaikkia yhteiskuntaluokkia. Alankomaalainen malli alkoi hitaasti, yhdessä kauppakontaktien kanssa, levitä muualle urbaanin Eurooppaan, muun muassa Tanskaan ja Ruotsiin (sekä Suomeen) vasta vuosisata myöhemmin. Porvarillinen perheihanne vakiintui kaikkialla maanosassamme lopullisesti eurooppalaisen porvariston suuren vuosisadan, 1800-luvun aikana. Ilmiö näkyy myös käsitteissä. Skandinaavisiin ja germaanisiin kieliin sekä englantiin vakiintui talon (saks. das Haus; ruots. ett hus; holl. huis; norj. hjem) rinnalle sana "koti" (saks. das Heim; ruots. ett hem; holl. thuis, norj. heim) ja erilaiset "kodin onnea" kuvaavat ilmaukset (huslig sällhet). Edelliset sanat osoittavat konkreettista paikkaa ympäristöineen, jälkimmäiset siihen liittyviä tunnetiloja ja ilmapiiriä. Kotiin liitettiin omistamiseen, asumiseen, kodinomaisuuteen ja viihtymiseen liittyviä positiivisia sävyjä sekä omistaminen mukavuuden ja tyydytyksen tunteita. Vastaavat abstraktit ilmaukset puuttuvat latinalaisista ja slaavilaisista kielistä.

II

"Valta miehen vaimollensa, papin seurakunnallensa, kuninkaan koko väelle"

Alankomaissa opin ymmärtämään enemmän kodin, sukupuoliroolien, perhe-elämän ja kulttuurin välisestä historian muovaamasta yhteydestä. Asuimme Amsterdamissa lasten ollessa pieniä perinteisessä huvilakaupungissa, omassa tilavassa punatiilisessä rivitalossa. Siihen kuului tyypillinen luontoelementti, talon takana oleva puutarha. Yhteisömme oli lapsivaltainen, turvallinen ja vehreä. Lasten päiväkotielämä ja koulunkäynti perustuivat perheen sisäiseen työnjakoon. Kotiäitiys oli yleinen ja hyväksytty naisen rooli. Äidin tehtäviin kuului lasten vieminen ja tuominen koulusta, lounaan laittaminen, harrastuksiin saattaminen,

perheen ruokahuollosta vastaaminen jne. Tunsin itseni luopioksi au pair -neitoineni ja tutkimustöineni, joskin ärsyynnyin suomalaisnaisten europelosta joutua "hellan ja nyrkin väliin", yhtä "alistettuun" asemaan kuin sisaret Benelux-maissa. Valtiofeminismin ja laitoskasvatuksen korvasi Alankomaissa kansalaislähtöinen lapsirakkaus. Pienet huomioitiin joka paikassa; kaupan kassatäti ojensi tikkarin, pesulan rouvalla oli piparkakkuja varattuna lapsille ja kiinalaisen noutoravintolan omistaja muisti aina hellästi pöllyttää lastemme hiuksia. Kolme-nelilapsiset perheet olivat tavallisia. Ihailin hollantilaisnaisten mutkatonta suhtautumista synnyttämiseen (päivä poliklinikalla tai kotisynnytys) ja isien läsnäoloa kasvattajina. Kaipaan tätä lasten luontevaa arvostamista Suomessa. Vasta Saksassa lasten kanssa lomaillessa ymmärsin, mistä kulttuuriimme ovat tulleet aikuisten lapsiin ja nuoriin suuntaamat ankarat katseet, suoranainen töykeys, vihamielisyys ja välinpitämättömyys. Suomi on aina ollut tiukasti Saksan napanuorassa.

Mikä on suomalainen kasvatusperinne, perheen ja kodin rooli? Voidaanko edes puhua yhtenäisestä kasvatustraditiosta tai kansallisesta perinteestä aikana, jolloin maailma on globaalistunut, kulttuurit kaupungistuneet ja kansalaiset urbanisoituneet. Ihmiset liikkuvat ja muuttavat, epävarmuus lisääntyy, kansalliset identiteetit menettävät merkitystään ja kotiseutu kulkee mukanamme ja muuttuu kaikkialla ja kaikkialle, verkossa, virtuaaliajassa, reaalitodellisuudessa. Suomalainen yhteiskunta on ollut viime ajan nopeista muutoksista huolimatta suhteellisen homogeeninen. Yhdenmukainen koulu-, kasvatus- ja neuvolajärjestelmä ovat muokanneet useiden sukupolvien maailmankuvaa. Suomalaisessa kasvatus- ja kotikulttuurissa yhdistyvät eurooppalaiset, kansalliset ja paikalliset piirteet. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen. Kehityksessä voidaan nähdä neljä vaihetta. Ne ovat keskenään lomittuneet, joskin jokainen aikakausi - "projekti" - on osaltaan syntynyt myös reaktiona edellistä kohtaan. Luterilaisena projektina oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden säilyttäminen. Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa ja ihannetta. Sosiaalinen projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion luomista. Eurooppalainen projekti noin vuodesta 1990 lähtien koskee EU-Suomen poliittista, taloudellista ja mentaalista luomista.

Kansainvälistyvän ja kaupungistuvan suomalaisen yhteiskunnan jäsenistä yhä ainakin puolet on peräisin maaseudulta ja maatalouskulttuurin piiristä. Suurten ikäluokkien lapsuuden elinpiiri sijoittui kyläyhteisön, pientilan, karjanhoidon, maanviljelyn ja metsätalouden muodostamaan maailmaan. Tälläkin ympäristöllä elämäntapoineen on eurooppalainen juurensa. Vahvana vaikuttavat yhä luterilainen perinne ja maaseutupohjainen elämänmuoto. Maaseudulla perhe ja talo muodostivat työyhteisön, ruokakunnan (hus, hushåll). Siihen kuuluivat perhe, palvelijat, muu työvoima ja sukulaiset. Sääty-yhteiskunnan aikana Suomen maaseudulle oli kehittynyt monenlaisia asuinrakennuksia: kartanoita, asuntotiloja, talonpoikaisia maatiloja, torppia, mäkitupia. Maakunnalliset erot näkyivät taloissa, niiden arkkitehtuurissa ja pihapiireissä. Talo tuli merkitsemään suurta, itsenäistä (talonpoikaista) maatilaa, joka tavallisesti oli niin suuri, että viljelijä perheineen sai siitä pääasiallisen elinkeinonsa. Talollisuuteen liittyi positiivisia mielleyhtymiä, kehittynyttä viljelyä, raivaamista, itsellisyyttä, pysyvyyttä, jatkuvuutta ja työtä. Talon ruuissa olivat palkolliset ja päiväläiset. Suomalainen asettuu yhä taloksi mennessään naimisiin, muuttaessaan uudelle paikkakunnalle tai saapuessaan pidemmäksi aikaan oleilemaan, turhia pois kiirehtimättä. "Käy taloksi ja ole kuin kotonasi!" sanomme toivottaessamme vieraat viihtymään.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" (luterilainen projekti)

Sääty-yhteiskunnan ajalla jalostui kasvatuksemme vanhaluterilainen periaate. Kurin käyttö oli elimellisessä yhteydessä alamaisen kuuliaisuuden lisäämiseen, ja siten yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitämisen. Lutherin opit, joissa esivallan ehdottoman tottelemisen lisäksi korostui työnteko, ahkeruus ja kuuliaisuus, olivat kasvatuksen perusta. Elämä oli arkeen sidottua ja lasten kasvatus oli perheen olennainen tehtävä. Esivalta tuli Jumalalta, maallinen valta kuninkaalta. Ankara kirkkokuri täydensi hyvää järjestystä maassa. Sama hierarkia näkyi perheessä. Hyvät tavat ja lasten kasvatus olivat tärkeitä kodin tehtäviä. Sukupuolten "luontaisuus" ja käsitykset niistä säilyivät voimakkaina aina 1900-luvulle saakka. Mies oli Jumalan kuva. Perhekunnan keskeinen tehtävä oli toimia syntiä ja maallista epäjärjestystä vastaan. Isännällä oli yhtä ehdoton valta kuin maallisella esivallalla valtakunnassa. Kun mies oli vihkikaava mukaan pantu "pääxi waimon ylidze", oli vaimoudessa tärkeintä olla miehen seurana ja tukena. Alamainen vaimo oli tärkeämpi kuin rakastava äiti. Ahkeruus, työkyky ja velvollisuudentunto korostuivat.

Suomalaisen kasvatusperinteen ankaruus ja ilottomuus näkyy yhä kaikkialla ja kaikessa. Vein kerran lapseni tavallisena aamuna päiväkotiin ja havahduin poikkeukselliseen ääneen: jostain kuului lasten raikasta yhteisnaurua! Se helisi kuin virkistävä keväinen puro läpi päiväkodin laitosmaisten seinien! Selvisi pian, että henkilökunnan tuuraaja, miellyttävä vanhempi saksalaissyntyinen rouva luki eläytyen leikki-ikäisille satua. Järkytyin tästä havainnosta: kokemukseni mukaan kollektiivinen yhteisnauru ei kuulunut päiväkodin maailmaan. Koin voimakkaana, että järjestelmämme kyllä huolehtii lapsista, mutta jotain puuttui: aikuisten ja lasten välistä intiimiä iloa, rakkautta, hulvatonta riemua yhdessäolosta ja tämän kiintymyksen julkista näyttämistä. Lasta hakiessani ihmettelin aina, että ulkona pienet leikkivät omiaan, hoitajat seisoivat omissa ryhmissään. Hoitosuhde toimi, mutta emotionaalinen vuorovaikutus tuntui olevan vähäistä. Kasvatusperinteemme ankaruudestako johtuu, että me suomalaiset aikuiset emme uskalla panna itseämme likoon, päästää lasta sisältämme, muuttua lapseksi ja lapsenomaiseksi pienten kanssa, vanhemman vastuuta kuitenkaan menettämättä.? Muistan erään haastattelun, jossa täällä asuva ulkomaalainen nainen ihmetteli suomalaisnaisten tapaa puhua lapsille kovalla äänellä, melkein huutaen. Olen tottunut elämään sen suomalaiskansallisen piirteen kanssa, että sensitiiviys lasten tarpeille on edelleen heikko. Suomalaislasten odotetaan pärjäävän yksin ja itsenäisesti toimissaan jo varhain.

Suomalaisen lastenkasvatuksen historia on muodostunut useiden vuosisatojen aikana siten, että ankarat maaseudun elinolot ja sääty-yhteiskunnan hierarkkisuus, kirkon kulttuurinen vaikutus ja esivallan kaikkialle ulottuva läsnäolo ovat muokanneet perhe- ja kasvatuskäsityksiä. Mitään yhtenäistä "suomalaisen perheen ja kodin historiaa" ei kuitenkaan voi kirjoittaa, sillä eri säätyjen elin- ja asuinolot vaihtelivat suuresti, samoin elinolosuhteet kaupungeissa ja maalla poikkesivat toisistaan. Eräitä pitkäkestoisia piirteitä voidaan kuitenkin erottaa. Lastenkasvatuksen perinne luotiin vanhaluterilaisessa hengessä. Perhekunnan tärkein tehtävä oli toimia syntiä ja maallista epäjärjestystä vastaan. Kasvatuksen keskeisin pyrkimys oli lisätä kuuliaisuutta ja kunnioitusta vanhempia kohtaan. Lapsen oma tahto edusti perisyntiä. Vanhempien oikeus kuritukseen lähti ajan ihmisluontoa koskevista käsityksistä. Lasten kasvattamisessa kyse oli pienessäkin ihmisessä olevan perisynnyin karkottamisesta. Parhaiten se tapahtui kurittamalla ja piiskaamalla. Ankaruuden sivutuotteena tytöistä ja pojista kasvatettiin uutteria ja nöyriä työihmisiä.

Pappiloista muodostui 1600- ja 1700-luvulla varhainen suomalainen ideaalikoti. Pappila oli avoin, julkinen koti, yhteiskunnallinen instituutio. Pappila ei ollut vain aviosuhteen hoitamista tai perheen yksityisyyttä varten, vaan siitä tuli virantoimitukseen olennaisesti kuuluva tila. Papin rouvan toimenkuva ei ollut teologinen vaan käytännöllinen. Siihen kuului vastaaminen pappilan talosta ja vieraanvaraisuus, myös heikko-osaisista huolehtiminen. Professori Yrjö Alanen kuvaa muutosta (Oma maa, 1958): "Näin muodostui maassamme pappilakoteja, joilla on ollut tärkeä sivistävä vaikutus kansamme elämään. Papin puolisolla saattoi meidänkin maassamme olla seurakunnan äidin asema... -- Pappilat kehittyivät keskuksiksi, joista seurakuntalaiset saivat monenlaista apua ja opetusta maallisissakin tarpeissaan." Piispattaret, ruustinnat, pastorskat ja kirkkoherrojen puolisot ovat jättäneet pysyvän jälkensä suomalaiseen nais-, perhe- ja kulttuurihistoriaan.

Lasten ohjelmallinen kasvattaminen nostettiin perheen keskeiseksi tehtäväksi 1700-luvulla. Tullakseen ihmiseksi lapsen oli vapauduttava eläimellisistä vieteistään, luonnon orjuudesta. "Luonto" lapsessa oli kukistettava. Luonnon pakon tilalle oli istutettava sivilisaation pakko. Ankaraa kuria, ulkonaista järjestystä, tarvittiin, jotta lapsi voisi kehittää itselleen toisen luonnon, sen siveellisyyden, itsekurin, "järjen ja vapauden", jota säilyttävä elämä merkitsi. Kuuliaisista lapsista tuli onnellisia henkilöitä, ja kiitollisia aikuisia. Kuri oli kasvatusta ja kasvatus oli tapaan, tapoihin ja työntekoon, ja myös sivistykseen totuttautumista. Lukuisat suomalaiset elämäkerrat todistavat, että kuuliaisuuden lisäämiseen kasvattajat, isovanhemmat, tädit, enot, sedät, vanhemmat ja opettajat pyrkivät myös henkisellä kurituksella, lapsen nöyryyttämisellä, pelottelulla, ivalla, moitteilla ja syyllistämisellä. "Herkästi kuritus aina irtosi", muistelee teoksessa Satasärmäinen nainen (1992) vuonna 1927 syntynyt rouva lapsuuttaan mummon torpassa, "kesäiseen aikaan pakenin rantakivien koloihin kun olin surullinen, tai jos oli piiskattu oikein kunnolla, tukistettu, ja lyöty." Koivunimen Herra, selkäsaunat, koivuvitsa, korvatillikat, tukistaminen, piiskaaminen ja tukkapöllyt kuuluivat pitkään keskeisiin kuritusperiaatteisiin - ja yhä vanhemman väestönosan kollektiivisiin muistoihin.

Mika Ojakangas on Lapsuus ja auktoriteetit -väitöskirjassaan (1997) osoittanut, että kasvamisen kaksi peruspilaria 1800-luvulla olivat perhe ja kansalaisyhteiskunta. Snellmanilaisen yhteiskunnallisen ajattelun perusta oli siinä, että kansalaisyhteiskunnan aktiivinen jäsen saattoi muodostua vain kasvatuksen kautta, kasvatuksen avulla. Kyseessä oli kurinalainen kasvatus, jonka tavoitteena oli "siveellinen luonne", "totta, oikeaa ja kaunista" tahtova persoonallisuus. Siihen päästäkseen lapsen oli opittava, kuten Ojakangas toteaa, "hallitsemaan ei vain sokeina viitteinä ja ulkopäin tulevina vaikutteina ilmenevää luontoa vaan jopa sivilisaation pakkoa, yleisenä mielipiteenä ilmenevää lainattua tietämistä sekä perittynä tapana ilmenenää opittua tekoa. Vain näin hänestä saattoi tulla itse itseään vapaasti järjen mukaan määräävä siveellinen persoonallisuus. Vain kuri vei vapauteen." Tällaisessa vapaudessa saattoi kehittyä isänmaallinen kansalainen, isänmaallinen henki.

"Oma koti kullan kallis" (porvarillinen projekti)

Useina vuosina olen vienyt opiskelijani tutustumaan Helsingin Kulosaareen. Totean heille, että kaksi sanaa tästä esikaupunkiyhteisöstä tulee muistaa. Ne ovat "huvila" ja "olohuone". Vuonna 1907 sadan vuoden saavuttava Kulosaaren huvilayhdyskunnassa näkyvät yhä perustamisvaiheen porvarilliset ihanteet ja arvot. Kulosaari on sekä aatehistoriaa että kaupunkihistoriaa. Se heijastaa sääty-yhteiskunnan rakenteiden murtumista, perheen roolin kasvamista sosiaalisena ja moraalisena yksikkönä. Tähän vaiheeseen 1900-luvun alussa sijoittuu huvilarakentamisen suuri läpimurto. Olohuoneesta tuli uudentyyppisen kaupunkiasunnon epämuodollisen, perhekeskisen ja tunneyhteyttä korostavan perhe-elämän keskustila. Se korvasi kaupunkiasunnon perinteisen edustustilan, salin ja salongin. Huvila- ja omakotitaloyhdyskunnan konsepti osoittautui menestykseksi Suomessa. Se synnytti asumisihanteen, joka yhä elää vahvana suomalaisissa kaupungeissa. Perheissä ajatellaan yhä, että on päästävä luonnon äärelle, rauhaan, yksilöllisesti toteutettuun omakotitaloon. Kasvatuksessamme lapset sosiaalistetaan jo kurahousuikäisenä luontoon ja ilmastoon.

Ranskan vallankumouksen jälkeen alkoi perheen suuri nousukausi. Vallankumouksesta lähti liikkeelle ideologinen ja poliittinen kehitys, jonka aikana eurooppalainen yhteiskunta muuttui. Tukea muutoksille tuli teollistumisesta, kaupungistumisesta ja yleisestä yhteiskunnallisesta liikkeellelähdöstä. Sääty-yhteiskunnan rakenteet murtuivat, porvariston merkitys kasvoi ja kansalaisliikkeistä tuli poliittinen muutosvoima. Kun vanhat kollektiiviset vastuu- ja kontrollisuhteet olivat hajoamassa, nostettiin perhe kansallisen ja valtiollisen elämän keskiöön. Suomessa ja muissa pohjoismaissa perheestä tehtiin kansallisen ja valtiollisen elämän peruspilari. Vakaa yhteiskunnallinen kehitys ja perheen asema kietoutuivat toisiinsa tavalla, jossa korostuivat moraalinen ja sosiaalinen eetos. Ydinperhe nousi esiin ideaalina osaksi suomalaisen kansallisvaltion luomista. Prosessi, joka monilta osin jatkui aina 1960-luvulle saakka, synnytti monia moderniksi miellettyjä perheideologisia piirteitä.

Kansallisen perhepolitiikan suuret kansalliset auktoriteetit toimivat 1800-luvulla tradition ja murroksen välimaastossa. Snellman, Topelius ja Cygnaeus muotoilivat kukin tahollaan yhteiskunnallisen ohjelman, jossa perheellä oli uusi huomattava tehtävä. Uudelleenarvion kohteeksi joutuivat sukupuolten roolit, kasvatusideologia, kodin merkitys ja lapsuus. Patriarkaalisen ja hierarkkisen käsityksen korvasi asteittain moraalinen perhekäsitys. Samaan aikaan kodin merkitys tuotantoyksikkönä alkoi väistyä. Perheestä tuli yhteiskuntaa koossapitävä voima, vanhempien ja lasten muodostama tunne- ja kulutusyksikkö, rakkauden, kaipuun, ilon ja onnen tila. Kuten Kaj Häggman on Perheen vuosisata -väitöskirjassaan (1994) osoittanut, uudet ihanteet synnyttivät erilaisten taloudenhoito-, avioliitto- ja kasvatusoppaiden tulvan kaikkialla Euroopassa. Ne ilmaisivat sivistyneistön ja nousevan keskisäädyn arvostuksia. Kritiikin kohteena olivat sekä aristokraattiset käsitykset että rahvaan elämäntapa. Tilalle tarjottiin ydinperheideologiaa, jossa peruslähtökohtana oli miehen ja naisen läpikotaisen erilaisuuden ja toisiaan täydentävyyden ihanne.

Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa muutos ilmeni terminologiassa asetteittain 1800-luvun aikana. Uusi ydinperhe tarvitsi ympärilleen omaa tilaa ja niin asunnosta tuli koti. Häggman on osoittanut, että uudissana "kodikas" vakiintui käyttöön 1860-luvulla. Topeliuksen Maamme kirjassa (1875) näkyy ideologinen muutos. Koti edusti hyveittä, rakkautta ja onnellisuutta: "Vähätpä siitä onko kotini ollut rikas tai köyhä. Olen siellä onnellisena elänyt. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa, hoitoa ja rakkautta olen siellä saanut." Kodin asemaa ilmensi uskoa sen kasvattaviin, jalostaviin ja kristillis-siveellisiin ominaisuuksiin. Hyvä koti alettiin mieltää sellaiseksi ympäristöksi, joka vaikuttaisi ihmisessä, perheessä ja koko kansassa piilevien hyvien ominaisuuksien esiintuloon. Koti ja perhe edusti kaupunkien kasvavalle keskiluokalle uudenlaista turvallisuutta ja pysyvyyttä, jota tuki perheenjäsenten työnjako. Kodista tuli naisen, äidin, tyyssija ja miehen virkistymispaikka, yksityinen keidas julkisen työn ja edustamisen vastapainoksi.

Asumiskulttuuri mukautui keskiluokan merkityksen kasvuun ja perheen esiinnousuun. Uusi yksilö- ja perhekeskeinen elämäntapa irtautui yläluokan edustavuuden vaatimuksesta ja työväestön asumisperinteistä. Pääpaino oli kotielämän mukavuudessa, ei edustuksellisuudessa. Yksityisyys ja yksilöllisyys korostuivat heijastaen perhe-elämän privatisoitumista katu- ja kaupunkielämän vastakohdaksi. "Oman kodin" ihanne levisi Suomeen laajan opaskirjallisuuden, lehtien ja kuvakirjojen välityksellä. Koti, kodikkuus ja naisen yhteiskunnallinen tehtävä muodostivat yhteyden. Kodin feminisaatio osoitti naisen merkitystä kasvattajana, arvojen siirtäjänä ja perinteiden säilyttäjänä: "Semmoinen kun vaimo on, semmoinen on koti!". Kotiarkkitehtuuri ja sisustustaide myötäilivät uuden tilaajaryhmän, keskiluokan makua, kauneuskäsityksiä ja varallisuutta. "Yksinkertainen", "tarkoituksenmukainen" ja "rehellinen" korostuivat kotitaiteessa ja kotona olevassa taiteessa. Kodin tuli lisäksi olla terveydellisesti hyvin suunniteltu ja hygieeninen.

Tunneside nousi perheen vahvimmaksi yhdistäväksi tekijäksi. Modernissa kodissa voitiin hyödyntää tekniikan uutuuksia, sähköä, vesi- ja viemäriputkia, puhelinta ja keskuslämmitystä. Monet teollisesti massatuotetut asiat, kuten sähkölamppu, ompelukone ja paino, levisivät porvarilliseen kotiin ja loivat edellytykset uudenlaiselle perheritualismille. Pian 1850-luvun jälkeen alkoi Saksassa, Isossa-Britanniassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja ennen pitkää myös Suomessa ilmestyä erilaisia lehtiä, aikakausjulkaisuja ja painotuotteita, joissa esiintyi sana "perhe", tai "koti" (Illustrerad Familj-Journal, The Family Magazine, Home & Garden, Daheim. En deutsches Familienblatt, Kotiliesi). Kustantamot alkoivat painaa satukirjoja, kertomuksia, tarinoita ja kuvakirjoja. Moni kodin tapahtuma ritualisoitui osoittamaan perheen sisäistä yhteisöllisyyttä. Näihin tilanteisiin kuuluivat yhteinen ateriointi rukoushetkineen, sohvaryhmän äärellä tapahtunut jokailtainen lukuhetki, äidin ja tyttären yhteiset käsityöt, lasten toistuvaisharrastukset, kuten pianonsoitto, jokaviikkoinen pesu ja puhdistautuminen, sunnuntaikävelyt, muutto kesähuvilalle ja takaisin kaupunkiin jne.

Modernin kotikulttuurin ja perheideologian kehittyminen Euroopassa oli alkanut Alankomaissa 1600-luvulla. Asteittain se oli levinnyt muualle, aluksi Isoon-Britanniaan, pian Amerikkaan, Saksaan, Itä-Eurooppaan, Pohjoismaihin ja muualle. Prosessi oli pitkä ja sai erilaisia muotoja eri maissa. Yhteistä oli perheen ja kansalaisyhteiskunnan välinen vuorovaikutus osana yhteiskunnallista rakennemuutosta, kaupungistumista, poliittista heräämistä ja talouden murrosta. Suomessa koti-ideologian juurtuminen oli myöhäisempää ja hitaampaa kuin muualla Pohjoismaissa. Huvilakaupungeissa tai porvarillisissa kaupunkikodeissa asui van murto-osa kansasta; valtaosan elämänpiiri sijoittui yhä maaseudulle. Lisäksi kaupunkikoti säilyi pitkään omavaraisena perhetaloutena, kuten Laura Harmaja kirjoittaa teoksessa Kotitalous kansantalouden osana (1946): "...Vielä viime vuosisadan jälkipuoliskolla yksin kaupunkilaiskodeissakin esiintyi monenlaista tuotantotoimintaa: kehrättiin, kudottiin, nypittiin höyheniä, tehtiin mustetta, keitettiin saippuaa, kastettiin kynttilöitä, leivottiin, pantiin kaljaa, toimitettiin suuret syysteurastukset, suolattiin, savustettiin, tehtiin makkaraa ja verileipää jne. Koti oli hyvin monipuolista jalostustoimintaa suorittava laitos, jossa työskenteli suuri joukko naisia: tyttäriä, sukulaisia, palvelijoita ja muita apulaisia ja perheenemäntä johti siis edelleen laajaa taloutta, niin kuin entisaikoinakin."

Korpeen, meren rannalle, metsään tai vuoristoon pystytetyt taitelijahuvilat ja erämaa-ateljeet nousivat uuden, vapaamman, luonnonläheisemmän ja perhekeskeisemmän elämäntavan symboleiksi kaikkialla Pohjoismaissa. Ruotsalaistaitelija Carl Larssonin ja tämän puolison Karinin Sundbornin kodin sisustusratkaisut tulivat tunnetuksi Pohjois-Euroopassa. Suomessa Kallela (Gallén, 1894), Visavuori (Wickström, 1894), Ainola (Sibelius, 1902 ) ja Hvitträsk (Gesellius, Saarinen, Lindgren, 1904) vaikuttivat suomalaisen ihannekodin käsitteen leviämiseen. Taitelijakodeissa, joista monet ovat yhä auki kotimuseoina, korostui luonnonläheisyys ja mukavuus, tarkoituksenmukaisuus ja perhekeskeisyys, esteettisyys ja käytännöllisyys. Yksinkertainen puurakentaminen, vaaleat maanläheiset värit ja luontoaiheiden käyttö sitoivat taitelijakodit "kansalliseen" tyyliin (kirkkoarkkitehtuuri, kustavilaisuus, talonpoikaisuus, kansanrakennusperinne jne.). Asuntojen vapaa pohjakaava, suljetut, yksilöllisesti sisustetut huonetilat tulisijoineen, parvekkeet ja verannat, tilavat jokapäiväishuoneet ja erilliset lastenkamarit, askarteluhuoneet ja taloustilat symboloivat kodikkuutta.

Familismin, perhe- ja koti-ideologian läpimurtoa edistivät yhteiskunnalliset kriisit, vuoden 1918 traaginen kansalaissota, Talvisota (1939-1040) ja Jatkosota (1941-1944). Oma koti nousi jälleenrakennusajalla kaikkialla Euroopassa yhteiskunnallisen vakauden takaajaksi. Suomen nuoressa tasavallassa poliittinen ja lainsäädännöllinen toimeliaisuus keskittyi maaseudun proletariaatin eli torpparikysymyksen ratkaisemiseen ja kansallisen yhtenäisyyden tavoittamiseen. Itsenäisyyden alkuvaiheessa muodostettiin suuri pientilallisten luokka, jonka maanomistus takasi yhteiskuntarauhan ja siten valtiollisen perustan. Torpparivapautus ja itsenäisen viljelijäväestön muodostuminen olivat merkittäviä keinoja porvarillisen ja sosialistisen Suomen sisäisessä voimanmittelössä. Yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi kansalaissodan jälkipuinnissa lapsi, hänen suojelunsa, huoltonsa ja kasvatuksensa, kuten Irma Sulkunen on teoksessaan Naisen kutsumus (1989) osoittanut. Sulkusen mukaan koko lastensuojeluideologia teki läpimurtonsa Suomessa juuri 1920-luvun alkuvuosina. Samaan aikaan muotoutui uusi kansallinen kasvatuspolitiikka ja avioliittolakia uudistettiin.

Uusia piirteitä olivat mm. valtiovallan suora kontrolli- ja kasvatusoikeus lapseen ja säätyjärjestelmän perua olevan kollektiivisen patriarkaatin mureneminen. Äiti-lapsi -suhde alkoi nousta hoiva- ja kasvatuskeskustelua hallitsevaksi piirteeksi. Samalla, kuten Sulkunen toteaa, sosiaalinen sukupuolijärjestelmä joutui kokonaisuudessaan muutoksen tilaan. Mies irtaantui kodin ulkopuoliseen työelämään, ja koti alkoi sulkeutua naisen ja lasten maailmaksi. Naisesta tuli tunne-elämän keskus, kasvatuksen luontainen asiantuntija ja taloudenhoidon hallitsija. Yleinen suhtautuminen naisten ansiotyöhön muuttui; äidin työssäkäynnistä tuli moraalisesti tuomittava teko. Naisidentiteetti ja kotitalousideologia yhdistyivät sekä porvarillisen että työväenluokkaisen naisliikkeen avainkäsitteeksi. Sulkunen kiteyttää 1920-luvun ideologisen opin: "Tehokkaana ja itsenäisenä kotitalousolentona uusi nainen olisi parhaiten hyödyksi koko kansantaloudelle ja maalle."

Sukuni esiäideistä läheisin naisenmalli on vuonna 1909 syntynyt, nyt jo edesmennyt Anni-mummini. Anni-mummissa kiteytyi suomalaisen naisen 1900-luku, sosiaalinen nousu, sisäistetty kotitalousideologia ja elintason paraneminen. Uuttera, ahkera, sosiaalinen, aina iloinen ja hyvää tuulta kaikille jakava isoäitini oli lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, sysmäläisestä torpasta. Muistan lapsuudesta hänen kertomuksena vanhempiensa kodista, isän pitkistä työmatkoista kartanoon töihin, äidin raadannasta, pulasta, köyhyydestä. Vaikka mummi ei koskaan päässyt opintielle, en muista hänen koskaan valittaneen, elämänilo säilyi silmissä loppuun saakka. Oman elämänsä mummi järjesti toisin. Naimisiin mentyään hänestä tuli kotirouva, joka suvereenisesti hallitsi kotiaan Lauri-vaarini vaihtuvilla työpaikoilla, kasarmeilla ja sodan aikana eripuolilla Suomea. Kun vaari jäi eläkkeelle armeijasta, rakensivat isovanhemmat tyyppitalon Järvenpäähän omalle tontille. Talo oli vaarin rakentama, mutta siitä tuli Anni-mummin valtakunta. Sieltä käsin hän hoiti laajoja sukulais- ja naapuri- ja ystäväsuhteitaan. Minulle ja veljelleni "mummila" oli paratiisi, jossa jaoimme isovanhempiemme jakamattoman rakkauden. Mummi oli taitava käsistään, "kova likka" ompelemaan ja kutomaan, leipomaan ja laittamaan ruokaa. Puutarha oli hänen ylpeytensä ja puhdas, siisti koti päivittäisten toimien kohde. Puhtaat, omin käsin mankeloidut lakanat ja mummin korvapuustit, joita hän aina teki minua ajatellen, ovat yhä mielessäni isoäidillisen rakkauden korkeimpana symbolina.

Kotitalousohjelman varsinainen läpimurto sijoittui 1930-luvulle. Naisen koti- ja perheorientaatiota tuki vuoden 1945 jälkeen kaikkialla sodan kokeneissa maissa osin valtiollinen perhepolitiikka, perhe- ja lapsimyönteinen, sota-ajan voimistamasta kristillisestä elämänkatsomuksesta ammentava ilmapiiri ja ideologia. Tämä henkinen jälleenrakennusaika jatkui pitkälle 1960-luvulle. Se oli lapsimyönteistä perhepolitiikka ajavan Väestöliiton, omakotikirjallisuuden, kotiviikkojen, avioliitokoulujen, naisten niksioppaiden ja reformoidun, kotikeskeisen asuntorakentamisen aikaa. Perheen viihtyvyyteen tähdännyt Tapiola ja sota-ajalla luotu, kotia naisen elämänpiirinä korostanut ns. "tyyppitalo" olivat ajan keskeisiä perheideologiasta selittyviä aikaansaannoksia. Sota- ja kenttäpostirakkauden jälkivaikutus näkyi jälleenrakennusajan familistisena suuntauksena. Siihen kuuluivat perhekeskeisyyttä korostava ideologia, avioliittoisuuden lisääntyminen ja syntyvyyden kasvu, josta seurauksena oli niin sanottujen suurten ikäluokkien syntyminen. Eräät tutkijat ovat nähneet 1950-luvun äitiyden, naiseuden ja hoivan vuosikymmenenä, joka mystifioi naiseuden korostamalla äitiyttä ja vaimoutta.

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" (sosiaalinen projekti)

Televisiosta tuli kiinnostava ohjelma nuorten poliittisen toiminnan voimistumisesta. Ruudussa vilahteli nimiä, jotka olivat tuttuja suomalaisesta sivistyneistöhistoriasta ja 60-luvun poliittisesta opiskelijaradikalismista. Tilanne sai pani pohtimaan perheen ja kodin esikuvallista merkitystä lapsen ja nuoren kasvamisessa, vaikka kodin kulttuurinen vaikutus on monin eri yhteiskuntapoliittisin toimenpitein yritetty hävittää ja eliminoida. Vanhemmiten olen huomannut, että koti vaikuttaa enemmän kuin haluamme nähdä; kotoa hankitaan suoraan tai epäsuoraan olemisen malli, saadaan tuntuma vanhemmuuteen ja aikuiselämään, vanhempien ammatteihin ja sosiaalisiin verkostoihin, elämäntapaan, arvoihin ja asenteisiin. Vaikka kodin ulkopuoliset elämykselliset virikkeet ovat olleet vahvoja, tuntuu nuorten yhteiskunnallinen kapina olleen pitkään etsinnässä. Sen aikana yhteiskunta on tavallaan sulkeutunut, sillä monet nuoret ovat hakeutuneet/joutuneet seuraamaan vanhempiensa jalanjälkiä. Akateemisten perheiden lapsista tulee akateemisia, taiteellisten vanhempien jälkeläisistä taitelijoita, yrittäjäperheen vesoista itsenäisiä taloudellisia toimijoita jne. Myös työttömyys ja syrjäytyminen ovat muuttuneet periytyviksi ominaisuuksiksi. Tilanne irvailee 60-luvun tasa-arvokäsityksille. Se tuntuu nauravan tuon ajan suurelle optimismille, jossa uskottiin, että rakenteellisin muutoksin voidaan häivyttää sosiaalisia eroja. Olen pitkään miettinyt missä vaiheessa avaudumme huomaamaan sosiaalisen liikkumatilamme rajat. Itse olen jo siinä iässä, että näen tieni alun ja lopun; tiedostan mistä olen tullut ja minne olen menossa, mitkä ovat mahdollisuuteni. Tiedostan, että perhetaustalla ja kodin antamalla henkisellä pääomalla on ollut huomattava merkitys tien tasoittajana. Näen kulttuurisen mallin siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Porvarillinen perhe ja elämisen ihanne joutuivat kovan kritiikin kohteeksi 1960-luvulta lähtien. Nopea yhteiskunnallinen rakennemuutos oli asteittain nostanut poliittisen ja kulttuurisen keskustelun kohteeksi niin hyvinvointivaltion luomisen edellytykset kuin siihen liittyvät uudet arvotkin. Voidaan liioittelematta puhua "60-luvun kulttuurivallankumouksesta", jossa keskeisenä oli sosiaalinen projekti, modernin hyvinvointivaltion rakentaminen. Prosessissa yhdistyi monia piirteitä, jotka koettelivat perinteisiä rakenteita, arvoja ja arvostuksia. Aikakauden raamit muodostuivat valtiollisen itsenäisyyden takaamisesta, rauhanomaisesta sisäisestä kehityksestä ja kansantalouden vakaasta kasvusta. Suomen maatalousvaltainen yhteiskunta kaupungistui, teollistui ja palveluvaltaistui nopeasti. Taloudellista nousukautta tuki henkinen optimismi ja parempaan tulevaisuuteen tähdännyt uudistushalukkuus. 60-luvun murros pani yhteiskunnan kaikki kerrokset liikkeelle, määrittelemään modernin ja traditionaaliseen sisältöä ja suuntaa. Tästä dynamiikasta muodostui aluksi uuden ja vanhan samanaikainen rinnakkaiselo, joka myöhemmin muuttui konfliktintäyteiseksi uuden yhteiskunnan poliittiseksi luomisprojektiksi.

Konkreettisena ja mentaalisena tavoitteena oli sääty-Suomen muuttaminen hyvinvointi- ja tieto-Suomeksi. Moderneja urbaaneja tunnuksia hakenut radikaalein sivistyneistön osa ja nouseva, poliittisesti koditon keskiluokka kiinnittyivät oloissamme vanhimpaan kaupunkiaatteeseen eli sosialidemokratiaan. Avainsanoiksi nousivat tehokkuus, rationaalisuus, kokonaisvaltaisuus, suunnitelmallisuus ja teknologiaan panostaminen. Kansakunnan henkinen eheyttäminen ja vuoden 1918 kahtiajaon häivyttäminen tapahtui vetämällä koko kansa laajan, kattavan ja ennen kaikkea suunnittelun hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun piiriin. Pekka kuusen (60-luvun sosiaalipolitiikka, 1961) sanoja käyttääkseni tuolloin "valtiollinen kansanvalta muuntui sosiaaliseksi kansanvallaksi" ja "alamaisesta tuli kansalainen". Se merkitsi ihmisarvon uudelleenmäärittämistä, "vapauttamista" suhteessa traditioon, perheeseen, sukuun, kotiseutuun, kansakuntaan ja valtioon.

Teollisuus-Suomen luominen oli raju prosessi. Sen aikana haravoituvat esiin ne piirteet, joita olemme tottuneet pitämään 60-luvun radikalismina. Se koski ennen kaikkea vasemmiston historia-, isänmaa- ja yhteiskuntatulkinnan hyväksymistä osaksi kansallista kertomusta. Ohjelma toi mukanaan sekä yksilöllisen että kollektiivisen pyrkimyksen laajamittaiseen "vapautumiseen" niin sukupuolimoraalin, etiikan, politiikan, taiteen kuin elämäntapojenkin kohdalla. Se toi valtion uudenlaisen tunkeutumisen kaikille aloille perhe-elämästä koulutukseen ja väestösuunnittelusta kulttuuritarjontaan. Modernisoitumisen tarve ja yhteiskuntatieteilijöiden voimantunto selittävät vuosikymmenen uusvasemmistolaisuuden, keskustelun uudesta moraalista ja perheestä, sukupuolirooleista, kansalaisoikeuksista jne. Haettiin uusia kaupungistuvan ja dynaamisen sukupolven tunnuksia ja perinteistä vapautumisen ilmentymiä. Kuten Esa Adrian kuvaa romaanissaan Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968), oli tehtävä totaalinen irtiotto kaikista porvarillisen yhteiskunnan käytöstavoista: "Kertokaa, antaa tulla, minä kuuntelen. Pakolliset liikkeet ja vapaavalintaiset. Riisuuntuminen selvänä, riisuuntuminen humalassa, riisuuntuminen sikakännissä. Oksentaminen vaatteet päällä, oksentaminen alastomana. Yksi riisuutuu, kaksi riisuutuu, kaikki riisuuntuvat. Julkinen coitus. Paskantaminen hattuhyllyllä. Miten kekseliästä ja vaihtelevaa. Ja ennen kaikkea niin älykästä."

60-luvun kohuteemoja, sukupuolten tasa-arvoa, perhepolitiikkaa ja seksuaalimoraalia, voidaan lähestyä uudella tavalla. Rationaaliset arvot, tehokkuus ja suunnitelmallisuus ulotettiin nyt myös yksityiseen elämänpiiriin: asumiseen, kotielämään, perheeseen, miehen ja naisen, aikuisen ja lapsen välisin suhteisiin. Tilanne heijasti yhteiskunnan tuotantorakenteissa ja työelämässä tapahtuneita nopeita muutoksia. Pohjoismainen sukupuoliroolikeskustelu lähti työn, tuotannon ja kansantulon kasvattamisen sekä taloudellisen ja suunnitelmallisen hyvinvoinnin lisäämisen tarpeista. Uskottiin, että mahdolliset ongelmat olivat ratkaistavissa rationaalisesti ja tieteellisesti. Uusi näkemys näkyi kaupunkisuunnittelussa, kuten Helsingin vuoden 1970 yleiskaavan valmistumisen yhteydessä todettiin: "Asumisesta on vasta teollistumisen jatkuessa tullut eriytynyttä toimintaa, koska teollistuminen ja liikenne ovat mahdollistaneet asunnon ja työpaikan erottamisen toisistaan. Myös perheen tehtävät ovat huomattavasti muuttuneet teollistumisen ja yhteiskunnan muun kehittymisen myötä. Perheet ovat nykyaikaistuneet, ja niiden jatkuvuus on suurelta osin häipynyt. Nämä ilmiöt ovat aiheuttaneet muutoksia asunnoissa ja asumisessa."

Ratkaiseva perhepoliittinen murros oli seurausta syntyvyyden säännöstelystä eli ehkäisystä ja naisten työssäkäynnin lisääntymisestä. 60-luku synnytti uudenlaisen yhteiskunnallisesti aktiivisen naisen porvarillisen hoivaäidin tilalle. Naisen saattoi valita uran ja perheen välillä uudella tavalla: ei joki/tai -periaatteen mukaisesti vaan sekä/että -systeemillä. Tavoitteena oli ansiotyön ja perheen yhdistäminen ja sitä tukeva uusi naisrooli: taloudellisesti itsenäisen, perheellisen naisen malli. Siihen lisättiin aviollisen tasa-arvon ja kumppanuuden vaatimus: miehen, puolison edellytettiin osallistuvan tasaveroisesti lasten ja kodin hoitoon. Kotikulttuuri ja lasten kasvatus muuttuivat merkittävästi 60-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Yksityisen kodin rinnalle synnytettiin yhteiskunnallinen hoivatila, päiväkoti. Samalla voimistui jälleen lapsikeskeinen kasvatusideologia. Englantilaisen kasvatusfilosofi A. S. Neillin suomeksi vuonna 1968 ilmestyneen Summerhill. Kasvatuksen uusi suunta -kirjan sanoma osui yksiin nuorisovallankumouksen perusviestin kanssa. Uskottiin, että kasvatuksen vapauttaminen edisti demokratiaa. Se saatiin toimivaksi heittämällä "auktoriteetit helvettiin" ja nostamalla esiin uusi ihmiskäsitys. Kristiina Halkolan Kahil Gibranin runoon laulama kasvatusmanifesti kiteytti ajan ideologisen huuman: "Sinun lapsesi eivät ole sinun, he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia... / sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät elämään kuin nuolet. Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla."

Kodista tuli funktionalismin myötä asumiskone, järkiperäistettyjen arkitoimintojen valmiiksi suunniteltu näyttämö. Ajan mallikodiksi muodostui tehokas, moderni ja koneistettu esikaupunkikoti luonnon lähellä, hyvin liikenneyhteyksien varrella. Perhe oli yhä tärkeä kulutusyksikkö, jossa tyydytettiin perustarpeita, kuten sosiologi Erik Allardt analysoi teoksessa Valinnan yhteiskunta (1970): "Perheinstituution yhäti vankka asema voidaan tulkita johtuvaksi siitä, että se edelleen toimii tärkeiden biologisten tarpeiden tyydyttäjänä ja samalla tyydyttää eräitä kehityksen myötä voimistuneita sosiaalisia tarpeita. Perheellä on edelleen suvunjatkamisen funktio ja se huolehtii sekä pienen lapsen hoidosta että sen alkukasvatuksesta. Perhe tyydyttää myös muita biologisia tarpeita kuten esim. vanhempien lapsiinsa kohdistaman rakkauden tarvetta. Niiden ohella perheellä on kuitenkin monia nimenomaan mielenterveydellisiä tehtäviä.....perhe suo yksityisyyttä; perhe säätelee ja estää liian rajun seksuaalisen kilpailun; perhe on ryhmä, jossa yksilö hyväksytään hänen itsensä vuoksi."

"Onks’ ketään kotona?" (eurooppalainen projekti)

Alankomaissa opin, että lapsi haetaan koulusta ja hän saapuu kotiin, jossa paikalla on joku aikuinen. Siellä huomasin, että vanhemmat ottivat omaa aikaa, yhden illan viikossa tmv. oman parisuhteen hoitamiseen. Kun saavuin Suomeen, olin lasten koulun portilla lähes ainoa vanhempi odottamassa pientä koululaistani kotiin. Muistan kerran saaneeni seuraukseni toisen äidin, joka selvästi häpeili - sanoi sen jopa ääneen - hempeyttään ja huoltaan lapsestaan "mitä muut sanovat, jos näkevät minut täällä" -hengessä. Mietin, että olemme syntyneet kummalliseen kulttuuriin, jossa huolenpito ja rakkaus lasta kohtaan, sitoutuminen perheeseen on hävettävä ominaisuus.

1960-luvulla luotu perhekäsitys ja sukupuoliroolit ovat voimakkaasti vaikuttaneet nykyisiin käsityksiimme. Sukupuolten väliset erot on haluttu häivyttää, naiset "vapauttaa" perinteisestä koti-ideologiaan perustuvista tehtävistä ja yhdenmukaistaa miesten kaltaiseksi. Uuden naisen tuli saada liikkua vapaasti toiminnasta toiseen. Kuten sosiologi Riitta Jallinoja on tähdentänyt, perinteiset naiselliset hyveet, velvollisuudentunto ja uhrimieli, muuttuivat individualistiseksi ja hedonistiseksi etsinnäksi. Kun naistyövoimalla oli kysyntää, tuki 1970-luvun valtiollistettu tasa-arvoideologia tätä suuntausta ja kannusti naisten itsenäistymistä. Naisen feministinen "vapauttaminen" alkoi perheestä. Lapsia hoivaavasta ja kotia hoitavasta äiti-naisesta tuli taantumuksen symboli, joka oli repäistävä irti naisellisuuden porvarillisista harhoista, erilaisuuteen pakotetusta sukupuoliroolista ja alistavasta kotityöstä. "Kotirouvuus" edusti vanhan, "kapitalistisen" yhteiskunnan sortoa, patriarkaatin ylivoimaa. Valtiofeminismi näkyi useissa avioliittolakiuudistusta, naisten asemaa ja lasten päivähoitoa pohtineissa komiteamietinnöistä ja lakiuudistuksissa.

Kaupunki-Suomen elämisen malli on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muodostunut työkeskeiseksi, koulutuksellista tasa-arvoa ja itsensä toteuttamista korostavaksi. Eurooppalainen projekti, vuoden 1989 jälkeinen kommunismin romahdusta seurannut "vastavallankumous" ja Suomen liittyminen Euroopan Unioniin 1990-luvulla, toivat esiin uusia ideologisia ja sosiaalisia korostuksia. Perheen ja naisten rooli, lasten hyvin- ja pahoinvointi ovat uudella tavalla nousseet yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Taloudellinen lama, raju yhteiskunnallinen rakennusmuutos ja yhä jatkuva urbanisoituminen ovat pitäneet suomalaiset liikkeessä. Epävarmuus, juurettomuus, työn vaativuus ja kilpailuhenki ovat korostuneet samalla kun usko teknologian kaikkivoipaisuuteen, "mulle heti kaikki" -asenne, materialismi ja kuluttajuus läpäisevät perheiden elämää, arkea ja elintapoja. Tässä tilanteessa yksinäisestä, omillaan koko päivän pärjäävästä ja itsenäiseksi jo leikki-ikäisenä kasvatetusta suomalaislapsesta on tullut aikamme symboli.

Globaalitalouteen sopiva lapsuus ja vanhemmuus on Suomessa on haussa. Perinne ja murros, uusi ja vanha elämisen malli hakevat 2000-luvun alussa yhä muotoaan. Katson kotiseutuni Helsingin Kruununhaan sisäpihojen ja puistojen tyhjiä hiekkalaatikoita ja kiipeilytelineitä, joita yksikään lapsi ei ole aikoihin käyttänyt. Kaupunkisuunnittelijoiden vilpittömyys ei kohtaa todellisuutta - lasten leikit ovat muuttuneet. Ne ovat siirtyneet kaduilta virtuaalitiloihin, tietokoneelle, tv:n ääreen, kännyköihin, mekaanisiin peleihin. Moni sukupolveni vanhempi haikailee aikoja, jolloin kävyt ja lasikuulat, hyppynaru ja Afrikan Tähti riittivät päivittäisleluiksi. Koti ja koulu ovat saaneet rinnalleen kilpailevia yrittäjiä, median, populaarikulttuurin, tietokone- ja televisiopelit ja viihteen eri ilmiöt. Vanhempina saamme jatkuvasti taistella "kolmatta sektoria" vastaan. Kun suomalainen kasvatusperinne on jatkuvassa liikkeessä, ja elinolosuhteet muuttuvat, ottaa kolmas sektori moraalisesti voimakkaamman otteen. Se tarjoaa valmiiksipureskeltua, konservatiivista maailmankuvaa. Silti lasten perustarpeet ja vanhemmuus eivät ole muuttuneet: avainsana on yhä rakkaus ja välittäminen.