Joulukortteja kirjoitettaessa sen taas
huomasi. Jos puhelinluettelossa nimen perässä luki Törmänniitynahde,
Sierakiventie, Ramsionsalmentie, Turveradantie, Sokinvuorenrinne tai
Lansankallionkuja saattoi olla varma, että vastaanottaja asuu Espoossa.
Espoolaisten teiden nimissä on paljon sanoja ja kirjaimia, mutta vähän
substanssia. Nimet ovat hajuttomia ja hengettömiä, vailla ilmaisvoimaa tai
tyyliä. Puhun helsinkiläisenä ja olen sokea espoolaiselle nimikikkailulle. Omat
elämäni kadut pääkaupungissa ovat Adolf Lindforsintie, Luoteisväylä, Pohjoiskaari
ja Meritullinkatu. Näissä kadunnimissä on historiaa, hahmoa, jämäkkyyttä ja
asiaa. Espoolainen nimikimara tuntuu keinotekoiselta, ne eivät välitä mitään
mielikuvaa eivätkä kerro mistään. Ne eivät elä, ne vain ovat. Tiennimet
Espoossa ovat kuin suoraan Ankkalinnasta tai Marsista. Millainen kotiseututunne
kasvaa näillä Espoon teillä ja kujilla?
Espoo on lähellä, mutta kaukana. Tunne
ei ole fyysinen vaan henkinen, ja siksi se painaa mieltäni. Tiennimistö on vain
yksi avaimenreikä siihen kompleksiseen suhteeseen, joka minua on lapsuuteni
päivistä lähtien yhdistänyt Espooseen. Identiteettini on perushelsinkiläinen.
Menneisyyteni kerrostumiin kuuluu helsinkiläistä esikaupunkiasumista,
lähiöelämää ja keskustakosketusta. Elän asfaltista, suurkaupungista ja muista
ihmisistä. Espoosta tuntuivat puuttuvan kaikki kolme. Siksi suhteeni siihen
muodostui ohueksi ja sporadiseksi, pitkään Tapiola- ja Otaniemi-painotteiseksi.
Kodissani ihailtiin teekkareita ja teekkarihuumoria. Ulkomaansukulaisia vietiin
katsomaan Tapiolaa ja Dipolia. Suurempaa asuntoa 60-luvulla käytiin katsomassa
Soukassa tai Lippajärvellä. Muutama kaukaisempi perhetuttu asui Tapiolassa ja
yksi luokkatoveri Olarissa. Siinä kaikki Espoosta. Etäisyyden päästä olen
ihaillut Espoon kasvua ja torjunut sen tunkeilevuutta. Olen hakenut siihen
kosketusta, ja kokenut voimattomuutta, kun Espoo ei puhuttele eikä avaudu
minulle. Voiko espoolaisuutta lähestyä neutraalisti, analyyttisesti ja avoimin
mielin, nimien ja identiteetin kautta?
Martinlaakson ja Olarin metsäiseen
välimaastoon on tätä kirjoittaessa suunnitteilla ja rakenteilla suuri
kauppakeskus, joka yhä on nimetön. Rakennuttaja kutsuu tulevaa ostoparatiisia,
jonka paikalla on vielä valtava kivinen ja pölyinen kuoppa, työnimellä “Iso
Omena”. Nimi viittaa sinne minne kaikki muukin suuri ja näyttävä Espoossa eli
Amerikkaan. Espoossa Ison Omenan kaltaisten nimien muokkaama todellisuus on
harhaa ja harha muodostuu pian todellisuudeksi. Jos nimi on enne, kertoo se
Espoon yrityksistä muovata todellisuutta epätosille, kaukaisille tai
epärelevanteille perustoille. Kadun- ja kaupunginosien nimet Espoossa haluavat
palautua historiaan tai sitoutua luontoon. Ne yrittävät viedä myyttiseen
menneisyyteen tai tilaan, jota enää ei ole. Tämän paradoksin kanssa espoolaiset
joutuvat elämään, ja muodostamaan identiteettinsä. Kotiseutu-utopistit ja
moderni sub-urbaani elämänmuoto eivät enää kohtaa toisiaan.
-
Espoo rakentaa kollektiivista
omankuvaansa todellisuuspakoisesti. Se on kuin Helsinkiä, maan pääkaupunkia,
Espoon vetovoimaista naapurikuntaa ja sen elinsuonta, ei olisi olemassakaan.
Espoolainen kertomus haluaa ankkuroitua eskapistisesti talonpoikaisuuteen, tai
myyttiseen metsä- ja luontokuvastoon. Murros ja modernismi, urbanisoituminen ja
futurismi, kansainvälisyys ja eurooppalaisuus eivät kuuluu espoolaisuuteen,
vaikka alue on Suomen nopeimmin kasvava taajamakokonaisuus ja merellisen
maisemansa vanki. Espoon maalaiskunnan ja (vuodesta 1963) kauppalan väkiluku
alkoi todellisen nousunsa 1960-luvulta lähtien. Kauppalassa hierottiin Suomen
suurimpia aluerakennussopimuksia, jotka toivat alueelle miljoonia uusia
kerrosneliömetrejä. Alta pyyhkiytyivät vanhat uusmaalaiset, pääosin
ruotsinkieliset kyläkokonaisuudet ja perinteinen talonpoikainen elämämuoto.
Jäljelle jäi peltoa, metsää, merta ja järviä, jotka ympäröivät uusia tiiviitä,
ylöspäin pyrkiviä kerrostaloyhdyskuntia.
Murrosaika oli otollista maaperää
suurelle kertomukselle, jolle enää ei ollut todellista vastinetta. Kaupungiksi
1972 muuttuneen Espoon virallinen historiakuva sementoitiin sellaiseen
menneisyysideologiaan, josta tuli pitkäksi aikaa espoolaisuuden mantra: “Espoo
on kaupunkina nuori mutta asuttuna alueena ikivanha.” Ei ole sattumaa, että
Espoon kaupunginmuseoksi tehtiin talonpoikainen rakennuskokonaisuus. Alueen
historiallinen dokumentointi, museologinen kotiseututyö ja kaivaukset
keskittyivät pitkäksi aikaa kartoittamaan muinaismuistoja ja -jäännöksiä,
kuvamaan kulttuurimaisemaa ja luontoa, kartanoita ja kansakulttuuria,
lasitehtaita, viinanpolttoa, nuorisoseuroja ja - vasta viime aikoina on
löytynyt ohut yhteys laajempaan kaupunkimaiseen elämäntapaan, kun esille on
kaivettu yli sadan vuoden takaiset huvila-asukkaat ja rautatie.
Espoon ongelmana on, kuten monilla
muillakin suomalaisilla paikkakunnilla, menneisyysperspektiivin kapeus. Omaa
kylää ollaan valmiita tutkimaan vaikka jääkaudelle, kunhan
kontekstuaalisuuteen, laajempien yhteyksien rakentamiseen ei tarvitse
mennä. Siksi espoolainen “kylästä
lähiöön” on kertomus, josta puuttuu moderni historiallinen jatkuvuus. Siinä ei
ole selitysyhteyttä Uudenmaan rajuun muuttumiseen ja metropolialueen
ekspansioon. Se ei hae vertailukohtaa muualta, maailmalta. Espoon kertomuksesta
puuttuu punainen lanka, espoolaisuuden ydinsanoma. Espoo ei sijoitu millekään
normaalille tilastoakselille. Sen kehittymistä ja kasvua ei voi mitata
perinteisillä väestö-, elinkeino- tai työvoimamittareilla eikä sen
rakennuskannan muutosta voi ymmärtää historiallisen orgaanisuuden perspektiivistä.
Syntyy kokoelma epäsuhtaisuuksia. Peltoa on Espoossa paljon mutta ei juuri
lainkaan maanviljelijöitä. Espoossa on runsaasti kaupunkirakennetta, muttei
yhtään korttelikaupunginosaa, katua, toria tai kansalaistoiminnan keskusta.
Espoossa on paljon luontoa, muttei Tapiolan lisäksi yhtään puutarhakaupunkia.
Espoossa on merta, muttei kalastajia; on metsää, mutta eränkävijät puuttuvat.
Miten tällaista tehopakattua pelto- ja
saaristopaikkakuntaa markkinoidaan meille ja muille? Mille arvoille ja
historiakuvalle rakentuu espoolainen identiteetti? Miten kaupunki myy itseään?
Kuinka alueita nimetään ja katuja osoitteistetaan? Kotiseututeos Espoo
kaupunki meren rannalla (1992) tasapainottelee näiden kysymysten
välimaastossa ja rakentaa espoolaiselle “suo, kuokka, Espoo” -tarinaa: “Alussa
oli maa, meri ja metsä. Sitten tuli ihminen, joka rakensi alkeelliset
asumuksensa näille rannoille jo yhdeksän vuosituhatta sitten. Hän oli
metsästäjä, kalastaja ja lopulta maanviljelijä, jonka suvusta vuosituhansien
aikana kehkeytyi Suomen heimo.” Espoon imagomuokkaajat kohtaavat saman
semioottisen ongelman kuin muutkin Suomi-kuvan rakentajat ja urbanisoituneiden
maaseututaajamien matkailuväki. Miten kertoa sivilisaatiosta, korkeasta
koulutuksesta, elintason laadukkuudesta ja teknologian edistyneisyydestä
samalla, kun esitellään koskematonta luontoa, herkkää talvimaisemaa ja auvoista
saaristomerta?
Kirjan tekijöitä vaivaa sama kysymys
kun muitakin Espooseen saapuvia: “Ihmisen kädenjälki näkyy metsissä, rannikolla
ja saaristossa, mutta missä on kaupunki?” Suomen toiseksi suurimmalle
kaupungille Espoolle luodaan uljas tuhatvuotinen historia Itämeren rannikolla,
hyvin liikenneyhteyksien varrella. Mutta missä on itse kaupunki ja sen syke,
urbaani hiki ja veri, kadun ja kapakan yö ja päivä?
“Puiden
siimeksestä pilkistävät asumusten punaiset tiilikatot tai kohoavat lähiöiden
tornitalorykelmät ikään
kuin sattuma olisi ne sijoilleen viskonut. Asfalttiset liikenneväylät
risteilevät harmaina
nauhoina maisemassa ja niitä pitkin liukuu tuntemattomaan päämääränsä
ajoneuvojen katkeamaton
virta. Jossain tässä maisemassa sykkii modernin kaupungin levoton
ja kuumeinen sydän. jonka
luonto vaivattomasti peittää katseilta.”
Tiet ja sillat muodostuvat
mainosesitteissä ja -kirjoissa Espoon kaupunkiolemuksen ja modernismin
symboleiksi. Tulevaisuus on aikaperspektiivin suunta ja teräsbetoni olemuksen
tunnus. Sillat yhdistävät saaret ja mantereet, erottavat meren maasta ja maan
merestä. Turkulainen hakee horisontista Tuomiokirkkoa, helsinkiläinen Senaatintoria
ja tamperelainen tehtaitaan, mutta espoolainen ei hae suojaa rakennuksista vaan
luonnosta. Espoon 119 järveä ja lampea, suuri ja suojaisa saaristo, “Beach
boys” -hiekkarannat sekä pohjoisen metsäalueet ovat kotiseutuidentiteetin
perusainetta. Espoo-kirjan luontoliturgia on tuttua Loma-Suomi
-esitteistä, ja sävytys on lähes teologinen:
“Kartalta
katsoen Espoo on kuin Suomi pienoiskoossa. Etelässä siintää Suomenlahden
rannaton ulappa, jonka
horisonttiin piiloutuu Viron rannikko. Rikkonaisen graniitinpunaisen
rantaviivan edustalla
levittäytyy satalukuinen saaristo. Paljailta ulkoluodoilta rannikkoa
lähestyttäessä kohoaa
esiin sinivihreä havupuusto, joka levittäytyy saarilta niemekkeille ja
edelleen ylös mantereelle.
Laajoja peltoaukeita väistellen metsävyöhyke jatkuu
silmänkantamattomiin kohti
pohjoista ja näyttää lopulta peittävän alleen kaiken olevaisen.”
Espoolaisen asumisen suuri metafora on
pesäpönttö, ja motto “monet ovat asumisemme muodot”. Pieni on kaunista ja kukin
taaplaa tyylillään, melkein kohtalon ja oman yritteliäisyyden armoilla, vailla
sidettä eilispäivään. Mennyttä edustavat kesäiset Glims ja Espoon kartano:
“Täällä me sitten elämme, asumme ja työskentelemme. Kuka suuremmissa tiloissa
kuka pienemmissä. Ennen luotettiin puuhun ja punamultaan, tämän päivän tunnus
on teräsbetoni.” Kirjassa luodaan kaupunkihistorian kolmas tie, kun puhutaan
urbaanista maaseudusta ja keskustan vihreästä viihtyisyydestä. Uutta uljasta
kaupunkikulttuuria rakennetaan ja vanhoja eurooppalaisia muotoja kyseenalaistetaan.
Disharmonia peittyy kuvin ja sanat kätkevät lopun:
“Missä on
määrätty, että kaupungilla pitää olla ruutukaava, tori keskellä sekä kirkko ja
raatihuone
sen vastakkaisilla laidoilla. Miksi suomalaisen suurkaupungin keskusta ei
voisi näyttää vihreää
viihtyisyyttään?”
“Uusi ja vanha kohtaavat
kaikkialla Espoossa, niin, että sen hallinnollisessa keskuksessakin,
jossa vuosisadan alussa
rakennettu puinen rautatieasema puolustaa reviiriään sähköjunien,
lasitornien, karkaistun teräksen
ja jännitetyn betonin keskellä.”
Espoolainen on kirjassa nuori ihminen,
opiskelija, jolla mahdollisuudet ovat avoinna. Espoolainen varttuu
nykyaikaisissa päiväkodeissa, käy koulua uusissa koulurakennuksissa, harrastaa
monitoimitaloissa, laulaa kuoroissa ja opiskelee ammattiin, mieluiten tekniikan
mieheksi. Vapaa-aikansa espoolainen viettää mieluiten veneessä, ratsailla tai
golfia pelaten, uiden, kävellen tai hölkäten. Espoolainen vaalii terveyttään ja
hänet kohtaa kesällä uimahousuissa ja vapaa-ajan vaatteissa, talvella
reippaissa ulkoiluvaatteissa. Espoolainen ei vanhene, mutta kuluttaa kulttuuria
ja osallistuu.
Espoossa urbaani on löytynyt myöhään;
muutos maalaispitäjästä kaupungiksi on tuore ilmiö. Maalla elettiin tutusti,
talojen, teiden, luonnonpiirteiden mukaan, ovet auki naapureiden tulla kylään.
Osoitteita ei tarvittu eikä kadunnimille ollut käyttöä. Vasta vuonna 1972
tapahtuneeseen kaupungiksi tuloon liittynyt juhlapäätös velvoitti antamaan kaikille
espoolaisille lähiosoitteen. Espoon vanhojen nimettömien teiden ja uusien
rakenteilla olevien väylien nimeäminen alkoi. “Suuri nimenantovuosi” oli 1974.
Tuolloin toteutetun postiuudistuksen yhteydessä tiet nimettiin ja samanlaiset
nimet poistettiin; kutakin nimeä sai olla enää vain yksi. Espoossa on kaikkiaan
54 kaupunginosaa, ja jokaisen kaupunginosan nimen halutaan ilmentävän sidettä
kulttuuriin ja paikkaan: “Jokaisen kaupunginosalla on siten syvät juuret
espoolaiseen maaperään”, todetaan kaupungin nimistötoimikunnassa. Jatkuvuutta
luodaan antamalla uudelle kaupunkiyhdyskunnalle alueen vanhan kylän tai tilan
nimi.
Ylväimpänä historian
nimistöhierarkiassa seisoo itse Espoo vaakunoineen. Nimessä näkyy luonto,
vaakunassa historia. Näin syntyi parisuhde, josta muovattiin espoolaisuuden
ydinaineista. Espoon nimi esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1431. Sen
katsotaan viittaavan joennimeen (Espå, Espåå). Joki puolestaan olisi saanut
nimensä sen varrella mahdollisesti kasvaneista haavoista (ru. vanha sana äspe).
Vaakunassa oleva hevosenkenkä viittaa kyyditysvelvollisuuteen, joka rasitti
aikoinaan kuninkaantien varrella olevaa pitäjää. Kruunu viittaa vanhaan
kuninkaankartanoon. Tämä historiallis-naturalistinen perusta sai rinnalleen
kolmannen, myyttisen ulottuvuuden, kun puutarhakaupungin rakentaminen alkoi
1950-luvulla. Uuden alueen tiet edustavat Espoon vanhinta nimikerrostumaa.
Patriarkaaliseen yhdyskuntasuunnitteluun kuului kokonaisvaltaisuus, ja nimet
olivat tämän ajattelun heijastumaa. Arkkitehti O-I. Meurmanin laatimassa
ensimmäisessä rakennussuunnitelmassa ehdotettujen teiden nimet liittyivät vielä
konventionaalisesti ja kunnioittavasti alueen vanhoihin ruotsinkielisiin nimiin
ja historiaan.
Puutarhakaupungin nimestä järjestetty
kilpailu 1953 haarukoi esiin komeita, valoisia suomalaisia nimiehdotuksia,
kuten Aurinkola, Haltiala, Hopea, Suvela, Viherlaakso, Tapiola ja Haanlehto.
Nimet kertovat mistä todella oli kyse: jälleenrakennusajan henkisestä
eskapismista ja suomalaisuusaatteen ylivoimasta. Suuri yleisö omaksui heti
voittaneen Tapiola -nimen. Tapiola, kansanperinteen “metsän kuninkaan Tapion
valtakunta”, inspiroi sittemmin muita yhdyskunnan suunnittelijoita ja
nimenantajia. Kalevalainen mytologia, metsäromatiikka, luonto ja Kalevala
toimivat nimistöihmisten innostajina. Metsän kuningas otso sai antaa
suomenkielisen nimensä Björnvik -lahdelle ja Espoon kulttuuritoimisto
näyttelytilalle, ja lepyttelynimet Kontiontie ja Nallenpolku ovat
tapiolalaisille tuttuja.
Tapiolassa ei ole katuja, mutta
sitäkin enemmän polkuja ja raitteja. Nimen ja paikan syy-yhteys luotiin
ideologisesti paneutumalla suomalaisen kansakulttuurin parhaimpaan
perinteeseen. Nimien haluttiin kuvastavan maaston ja maiseman henkeä sekä
paikan ilmettä. Keskuskadut olivat komeasti Kalevalantie, Louhentie ja
Pohjantie, ja pihatiet puolestaan kodikkaasti Päivättärenpolku,
Tuohimäki, Menninkäisentie ym. Nimiä luotiin maiseman muotoja myötäilemään,
mutkittelevasta tiestä tuli Menninkäisenpolku, suorasta Merituulentie
ja viertävästä Viertopolku. Myyttinen kalevalainen menneisyys tarjosi
samalla kertaa sievää ja jylhää, herkkää ja iskevää aineista orastavalle
suomenkieliselle tapiolalaiselle kotiseututunteelle.
Nimikilpailujen avulla ratkottiin
Tapiolan muidenkin osa-alueiden, torien, talojen ja puistojen nimeämistä. Nimistö
Tapiolan kaupunkikuvassa (1992) kertoo:
“Osa-alueiden
nimien valintakriteerinä olivat alueen ilmansuunta keskustasta katsoen
ja
jonkin alueen tunnusomainen piirre. Näin saivat nimen mm. Itäkartano
(Hagalundin
kartanon
läheisyys), Länsikorkee (korkea kallio) ja Pohjankulma.
Muutkin alueennimet perustuvat
tavallisimmin keskeisten katujensa nimiin tai johonkin muuhun leimalliseen
piirteeseen. Niitä ovat mm. Pohjankulma, Keijuniitty, Visamäki, Aarnivalkea,
Hakalehto, Hopealehto, Itämetsä,
Itäranta, Kaskenkaataja, Kaupinkallio, Länsiranta, Maarinniitty, Otsonkallio ja
Otsolahti, Tuulimäki ja Tuuliniitty. Nimet Kaupintori, Mäntytori ja Louhentori
myötäilivät kalevalais-luontopainotteista yleislinjaa. Puistojen ja niittyjen
kohdalla oltiin romanttis-historiallisempia, mihin viittaavat nimet Aurinkoranta,
Utuniemi (“nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen”), Kruunumetsä,
Tykkimäki ja Nallikallio sekä Leimuniitty ja Silkkiniitty.
Modernia suomalaista urbanismia vai
50-luvun helsinkiläisten satusetien päiväunta? Tapiola nimistöineen sitoo
asukkaansa - haluavat nämä tai eivät - myyttiseen ja epätodelliseen
suomalaiseen suurmenneisyyteen. Kalevalaiset aiheet tuntuvat naiiveilta ja
epähoukuttelevilta aikana, jolloin tämän parempien ihmisten kylän
lastenhuoneissa Roope Ankan ryöstö lienee Sammon ryöstöä tutumpi; joissa Nylon
Beat -tyttörokkarit saavat sanomansa paremmin perille kuin “Mielikki metsän
emäntä, Tapiolan tarkka vaimo” tai jossa Linus Thorvaldsia kunnioitetaan enemmän
kuin “vaka vanhaa Väinämöistä, tietäjää iänikuista”. Nykytapiolalaisille
tietokonepelien supermiehet ja nintendonaiset lievät luontevampi
seurustelukumppani kuin mytologiset haltijaolennot Ilmatar, Luonnotar, Pilvetär
ja Virvatar. Muinaissuomalaisen Ukko-jumalan sijaan puutarhakaupungissa
palvottaneen enemmän markkinoiden ja teknologian hyviä ja pahoja haltijoita.
Vuonna 2000 on mahdotonta samastua
tapiolalaisiin nimiin, joita muualla maailmassa tavataan antaa päiväkotien tenavaryhmille
ja suurkaupunkien teemapuistoille. Sivilisaation, kulttuurin ja ihmisen jälkiä
Tapiolan nimistössä on vähän. Siksi väinämöisenheiton päässä oleva Westend on
kuin toiselta planeetalta. Se on sitä, miltä se näyttääkin eli Helsingin
läntinen, paremman väen väljä asuinalue. Huvilayhdyskunnan epäsuomalainen nimi
aiheutti 1970-luvulla runsaasti nikoteltava espoolaisille
nimistösuunnittelijoille, ja asia kuitattiin yhä lyhyesti: “Nimi ei ole suomea
eikä ruotsia, ja viittaa Espoon kannalta katsoen väärään ilmansuuntaan.
Kaupunginosanimeksi nimi on valittu, koska se on vakiintunut käytössä.”
Westendin visioijaan tohtori Arne Grahniin, ja hänen harrastuksiinsa ja
aikaansaannoksiinsa viittasi Tapiolan vanhimpiin kuulunut Tennistien nimi
liitynnäisineen. Ne muutettiin myöhemmin 1960-luvulla Revontulentieksi
ja Elosalamantieksi.
Vanha Turun - Viipurin valtatie on
Espoon pelastus ja kädenojennus historiaan. Jos tätä kuninkaantieksi nimettyä
väylää ei olisi, se pitäisi keksiä. Nyt tämä historiallisesti tärkeä maantie ja
sen tuntumassa ollut asutus on nimistöihmisten runsaudensarvi. Se on Espoon
keskeisin väylä, joka sopivasti kaartaa Kustaa Vaasan kaupungin eli Helsingin
ohi. Näin historiasta löytyy yksi lisäperuste liudentaa muutenkin olematonta
Helsinki-Espoo -suhdetta. Tästä valtatiestä käsin koko historiallisen Espoon
kehitys on saanut alkunsa, ja tämä historia on Espoon omakuvaa omimmillaan.
Espoon 54 kaupunginosaa on nimetty alkujaan ruotsinkielisten historiallisten
kylien, tilojen, torppien, henkilöiden ym. mukaan. Myöhemmin 1960-luvulla
intouduttiin alkuperäisnimistön suomentamiseen, usein kömpelöin lopputuloksin.
Kuninkaantien ympärillä oli jo 1500-luvun lopulla useamman talon kyliä, kuten
Köklaks, Myntböle, Fannsby, Träskända, Källstrand, Bemböle ja Gammelgård.[1]
Vanhinta kerrostumaa edustavat myös esimerkiksi Bodomby, Esbogård, Gäddvik,
Hemtans, Kaitans, Karvasbacka, Kilo, Gunnars, Bredvik, Lahnus, Rödskog, Sökö,
Söderrike ja Vällskog.[2]
Kuninkaantien nykynimet sitoutuvat
joko luonnon ominaisuuksiin (Klappedet, Heiniemi, Fallåkrarna), kylännimiin
(Mankby, Mickels, Morby, Gloms, Jupper) tai tilannimiin (Finns, Lövkulla,
Esbogård). Vain yksi avaus Eurooppaan löytyy: Hansatie ja Erik Bassen tie.
Edellinen osoittaa espoolaisten talonpoikien hansakosketuksia, ja jälkimmäinen
on kauklahtelainen talonpoikaispurjehtija, joka 1500-luvulla kävi kauppaa
Tallinnan kanssa.
Muutoin Espoo ei henkilöidy
eikä ole henkilö. Turku on Kuningas, Helsinki on Keisari, Oulu on
Tervanpolttaja ja Tampere on Teollisuusjohtaja, mutta espoolaisuutta ei
symboloi kukaan eikä mikään. Suurmiehet ja -naiset, sotasankarit, taiteilijat,
kirjailijat, näyttelijät, tiedemiehet, patruunat ja yrittäjät, valtiomiehet ja
ministerit lähes loistavat
poissaolollaan. Vain muutama kansalainen on saanut nimensä Espoon
tiestöön. Lintuvaaran “lintuteiden” joukossa visertää yksinäinen Katri Valan
tie. Perhe Elvik ja Joel Rundt on saanut nimensä Ruukinrannan tiestöön yhdessä
tunnetumpien Gallen-Kallelan ja Ville Vallgrenin ohella. Aiemmin mainittu Erik
Bassen tie löytyy Kaukalahdesta, Ivar Ståhle Soukasta ja Birger Carlstedtin
kuja Nuottaniemestä - mutta espoolaiset
auttakaa, keitä olivat Ståhle ja Carlstedt?.
Historia piirtyy esiin nykyaikaan
nimien kautta, mutta teiden nimet Espoossa ovat kuriositeetteja usein
aineettomia yhdyssiteitä paikan ja ajan välillä. Ristiriita syntyy siitä, että
rakennettu todellisuus ja Espoon historiallinen menneisyys eivät kohtaa. Espoo
on kääntänyt selkänsä menneisyydelle, sen rakennuksille, muistomerkeille,
elämäntavalle ja ihmisille, mutta kuvittelee nimien kautta lunastavansa
perinnekerhon taivasosuuden. Lukuisia kyläkokonaisuuksia, kartanoita,
suurtiloja, talonpoikaistaloja ja huviloita purettiin betonirakennusten tieltä.
Viljelty kulttuurimaisema raiskattiin vetämällä kehä- ja moottoriteitä läpi,
poikki ja kauttakulkevaksi. Jopa alueen vanha henkinen, kulttuurinen ja
orgaaninen sydän, kirkko, seisoo vailla yhteyttä uuteen naapuriinsa, Espoon
keskukseen. Nimistöasiantuntijat huomaavat ristiriidan. Tosiasiat kätketään
kauniilla sanahelinän taakse: “Espoon keskus on Espoon kaupungin hallinnollisen
keskuksen teknillinen nimi.”
Espoossa ei teitä ole nimetty
edesmenneiden kansallisten tai kansainvälisten vaikuttajien mukaan. Henkilöt
tai yksilölliset profiilit on etäännytetty säädyiksi tai persoonattomiksi
ammattiryhmiksi, ja näille ryhmille on luotu löyhä yhteys joko alueen
perinteisiin elinkeinoihin tai esiteollisen ajan historiaan. Kuninkaisista
löytyy Herttuantie, Kuninkaistentie ja Kreivinkuja. Kilon Ritaritiellä ollaan jo
vaatimattomampia Järvenperässä
harrastetaan kartanoromantiikkaa ja asutaan Puutarhurintiellä tai Tallimestarintiellä.
Torpparit löytyvät Taivaankannen Torpparintieltä ja kalastuselinkeinon
edustajat Tiistilästä, Kalatorpasta ja Nuottaniemeltä. Katoavaa
käsityöläisyyttä löytyy
Pohjois-Leppävaaran kujilta, joita on omistettu muurareille, ajureille,
leipureille, maalareille ja timpureille.
Virkamiehistä urbaanin modernismin
airueet eli piispa, nimismies, pappi, lukkari ja koulumestari ovat saaneet oman
alueensa ja -katunsa. Sota ja sotilaallisuus on Espoossa noteerattu korkealle;
esikunta ja upseerit majailevat Leppävaarassa ja Mäkkylässä (Everstinkatu,
Upseerinkatu, Sotarovastintie jne.), kun taas nostoväki, alokkaat, reserviläiset,
sotaorvot, invalidit ja veteraanit ovat hyvin edustettuna Uusmäessä (Muskettitie,
Krenatöörinetie, Alokastie, Veteraanintie jne.).
Kun suurmiehiä ei ole, eikä
maineikkaita naisia tule, on miehet ja naiset Espoossa kätketty neutraalien ja
kollektiivisten sukupuolinimikkeiden tai etunimien taakse. Vain yksi poikkeus
löytyy, Tapiolan Heikki von Hertzenin aukio ja Heikintori.
Jälkimmäisen voisi tulkita yhdyskunnan perustajaan von Hertzeniin kohdistuneena yksilöpalvontana, elleivät Espoon
nimistöihmiset kiiruhtaisi selittämään, että nimi viittaa kauppiaiden
suojelijaan Pyhään Henrikiin ja alueella aikaisemmin vaikuttaneisiin muihin
Heikkeihin (Otsolahti v. 1629 = Heick wijken). Lintuvaarassa on Äijäntie ja Kulloonmäessä
Emännäntie. Ulla, Kirsti ja Matti ovat antaneet nimensä kokonaisille
yhdyskunnille katuineen. Matinkylässä löytyy etunimiä teiden niminä (Satu,
Leila, Leena, Mirja, Aapeli jne.). Maakunnan tunnetuimmat kantasuomalaiset,
seitsemän veljestä, löytyvät Mankkaalta, jossa sijaitsevat Eeron-, Laurin-,
Tuomaan-, Simeonin-, Timon- ja Aapontiet.
Kun jäljelle jää luonto, eläin- ja
kasvikunta, saadaan aikaan espoolaisen tiennimistön loppuhuipennos. Näin
synnytettiin luonnon kiertoon tai luonnonläheiseen elämäntapaan liittyvät
lukuisat, osin onomatopoeettiset nimet. Siten muokattiin mustanotkot, pajutiet,
kaitamäenkujat, näkinkaaret, marjarannat, jyrkännetiet, kaitalaaksot ja
päivänkakkaratiet. Tällä tekniikalla aikaansaatiin kuhakujat, pätkäkalliontiet,
hyljekoukut, keskiyöntiet, kuutamokujat, komeetanpolut ja puolukkatiet.
Merimielisiä varten luotiin aallonhuiput ja -kohinat, merivirrat ja
tyrskykujat, kun maaseutuhenkiset saivat aitamaansa, laidunmäkensä ja
erätiensä.
Jokaiselle jotain, ja vähän päälle.
Astukaa peremmälle, espoolaiset! Me
muut tulemme perässä.