1. Suomi, Helsinki ja Itämeri
Kansainvälisyys
nousi esiin vuonna 1990 monella tavalla. Helsingin yliopisto vietti näyttävästi
350-vuotisjuhliaan ja korosti eurooppalaisia juuriaan. Tiedon ja tieteen
universaalisuuden ohella Itämeri teemana ja viitekehyksenä nousi juhlavuoden
aikana esille. Yliopiston ja kaupungin välisen yhteistyön tiivistymistä osoitti
säätiöpohjainen Helsinki-instituutti, joka aloitti toimintansa vuonna 1990.
Tämä yliopiston ja kaupungin yhdessä omistama instituutti tarjosi
korkeatasoista täydennyskoulutusta kansainvälisen vuorovaikutuksen, julkisen
hallinnon tehostamisen ja ympäristönsuojelun aloilla. Kansainvälisyyttä edusti
instituutin johtaja, valtio-opin professori Raimo Väyrynen. Maailmanpolitiikan
todellista arkipäivää harjoiteltiin syyskuussa 1990, kun Helsinki Summit toi
Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidentit George Bushin ja Mihail Gorbatšovin
puolisoineen Suomeen. Presidentti ja rouva Koivisto toimivat kokouksen, jonka
tärkein aihe oli Persianlahden uhkaava tilanne, isäntäparina.
Vuodesta
1989 kansallinen ja kansainvälinen alkoivat lomittuivat politiikassa,
taloudessa ja ideologioissa tavalla, joka ennakoi kylmän sodan murtumista.
Kaupunginjohtaja Raimo Ilaskiven viimeisessä uudenvuodenpuheessa vuonna 1990
nostettiin esiin Helsingin, Suomen ja maailman nopea muuttuminen. Ilaskivi
korosti aikakauden murroksellisuutta: “Maailman poliittinen kehitys ei ole
meidän ohjattavissamme. Voimme vain toivoa, että kaikkivaltias, hän, joka
maailman kohtaloista päättää, soisi maailman kehittyä rauhassa.” Ylipormestari
tarjosi Suomelle ja Helsingille aktiivista roolia, ajopuuksi ei tullut
jättäytyä. Visioihin oli tarvetta. Suomi oli siirtynyt vuonna 1988 presidentti
Mauno Koiviston toiseen kauteen vanhaan idänpolitiikkaan nojautuen. Pariisissa
ja koko maailmassa juhlittiin vuonna 1989 näyttävästi vallankumouksen
200-vuotisjuhlaa; sen teemoja oli levitetty jo vuosia. Murrosta ennakoi
Berliinin muuri murtuminen marraskuussa 1989 ja pian Vilnassa, Riiassa ja
Tallinnassa demokratiavaatimukset
purkautuivat itsenäistymisliikkeeksi. Tässä poliittisessa liikehdinnässä
pääkaupungeilla oli keskeinen rooli. Lokakuussa 1989 Neuvostoliiton presidentti
Mihail Gorbatšov antoi tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle ja Helsingin
Finlandia-talossa muisteltiin Moskovan rauhan vuosipäivänä maaliskuussa 1990
Talvisotaa. Joulukuussa 1990 Neuvostoliitto ilmoitti, että Suomen ja Neuvostoliiton
välinen clearingkauppa lakkaisi. Vuotta myöhemmin joulukuussa 1991
Neuvostoliitto hajosi.
Vuosina
1989-1991 uusisänmaallisuus ajoi Paasikivi-Kekkosen -linjan ohi. Tammikuussa
1990 Hakaniemen rannassa paljastettiin suuren kohun saattelemana Moskovan
“Maailman rauha” -lahjamuistomerkki Helsingille. Patsas nähtiin nyt
pysähtyneisyyden ajan monumenttina, ja sen edustama aate koettiin kuolleeksi
ideologiaksi. Kokoomuksen presidenttigallupissa menestynyt Ilaskivi viittasi
isänmaallisuutta tihkuvassa uudenvuoden puheessaan uusiin ongelmiin, joista hän
nosti päällimmäiseksi pakolaiset. Ilaskivi hylkäsi virkamiesroolinsa vaatimalla
kriittistä suhtautumista elintasopakolaisiin: “Ei vieraita onnenonkijoita tule
yli omiensa nostaa”. Hän vetosi kansakunnan velvollisuuksiin omia kansalaisia
kohtaan, erityisesti sellaisia kohtaan, jotka olivat taistelleet itsenäisyyden
puolesta tai tehneet vuosikausia töitä Suomen rakentamiseksi. Ilaskiven puhetta
seurasi viikkoja jatkunut pohdinta Suomen pakolaispolitiikasta; esiin nousivat
erityisesti kotouttamisongelmia osoittaneet somalit.
2. Uusi
vuosikymmen - uudet johtajat? Kari Rahkamon (1991-1996) ja Eva-Riitta Siitosen (1996-) aika
Vuosikymmenen
vaihtumista Helsingin kaupungissa symboloivat vaihdokset korkeissa viroissa.
Lukuisia virastopäälliköitä oli jäämässä eläkkeelle vuosina 1990-1992;
puolueiden piiristä etsittiin seuraajaa kulttuuritoimen johtajalle Aino
Räty-Hämäläiselle, koulutoimen päällikölle Jouko Kauranteelle, terveysviraston
toimitusjohtaja Kurt Söderholmille ja hallintojohtaja Esko Koivulle.
Epäpoliittisten nimitysten sarjaan laskettiin kuuluvan seuraajan hakeminen
toimitusjohtaja Seppo Prihalle (Vesi- ja viemärilaitos) ja toimitusjohtaja Aimo
Puromäelle (Energialaitos), kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Lars
Hedmanille, matkailupäällikkö Mikko Nupposelle, kaupunginkanslian
rajoitusjohtaja Erkki Kokkoselle, yleisen osaston päällikkö Harri Sormaselle ja
kansliapäällikkö Pentti Mäkelälle.
Rationalisointi
oli avainsana, kun Ilaskiven johdolla toiminut Helsingin kaupunginhallituksen
asettama järjestelykomitea esitti marraskuussa 1990 apulaiskaupunginjohtajien
määrän vähentämistä neljään. Rakennustoimen apulaiskaupunginjohtajan tehtävät
haluttiin jakaa. Taustalla oli kahden suuren, kokoomuksen ja sosialidemokraattien
yhdenmukainen näkemys; molemmille ryhmille oli lisäksi tulossa oma mies/nainen
kaupungin johtoon. Ratkaisua kristisoi vasemmistoliitto ja komiteassa mukana
ollut Pekka Saarnio. Kokoomuksen valtuustoryhmä valitsi uuden sosiaali- ja
terveystoimen apulaiskaupunginjohtajan. Vahvimmin esillä oli kokeneen
kunnallispoliitikon, seutukaavajohtaja Timo Honkalan nimi. Honkala selvisi
ryhmässä voittajaksi äänin 19-7, kun vastaehdokkaaksi asettui
“naisasialiikkeen” kannattama ylihoitaja Aune Brotherus-Kettunen. Valtuusto
siunasi päätöksen tammikuussa 1991.
Keväällä
1991 kansaedustajaksi siirtyneen Tuomiojan paikka tuli hakuun. Valintaa ryhtyi
valmistelemaan sosialidemokraattien työryhmä, johon kuuluivat piirin
puheenjohtaja Paavo Lipponen ja sihteeri Esko Häsä sekä valtuustoryhmän
varapuheenjohtaja Aarne Laurila ja kaupunginhallituksen I varapuheenjohtaja
Arja Alho, joka itse vetäytyi kilpailusta. Tuomioja itsekin kartoitti
kiinnostuneita ja keräsi tukea ympäristöministeriön ylijohtaja Sirkka Hautojärvelle.
Valmisteluryhmä nosti esiin neljä ehdokasta. He olivat Työväen Taloudellisen
Tutkimuslaitoksen johtaja, valtiotieteen tohtori Pekka Korpinen, demarien
valtuustoryhmän puheenjohtaja, arkkitehti Kari Piimies, asuntohallituksen
pääjohtaja Olavi Syrjänen ja kaupunginkanslian yhteistoimintapäällikkö Matti
Väisänen. Piiritoimikunnassa Korpinen sai taakseen selvän enemmistön ennen
Piimiestä. Piirikokouksessa molemmilla oli kannatusta ja tulos selvisi vasta
ääntenlaskun jälkeen. Korpisen voittonumerot olivat 59 Piimiehen 52 ääntä
vastaan. Valtuusto siunasi toukokuussa 1999 Korpinen valinnan
kaupunkisuunnittelun ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajaksi.
Valtuustossa vaali nähtiin tärkeänä ja vaadittiin enemmän tietoa ehdokkaiden
mielipiteistä ja kaupunkipoliittisista visoista.
Kaupunginjohtajana
valinta keväällä 1991 tapahtui melko mutkattomasti. Paikka kuului
kokoomukselle. “Ilaskiven mitat” täyttäviä ehdokkaita oli etsitty
vuodenvaihteesta lähtien. Perinteen hengessä pääkaupungin johtoon haettiin
karismaattista valtakunnantason vaikuttajaa. Kevään 1991 eduskuntavaalit olivat
kokoomukselle takaisku. Holkeri ei vetoomuksista huolimatta ollut
käytettävissä. Kunnallispolitiikassakin vaikuttanut Tukon pääjohtaja Pentti
Kivinen ja Helsingissä suosittu kansanedustaja, ulkomaankauppaministeri Pertti
Salolainen kieltäytyivät, samoin sosiaali- ja terveydenhuoltotoimen
apulaiskaupunginjohtajaksi vuonna 1990 valittu Timo Honkala. Säädetyn hakuajan
kuluessa vain Suomen Kaupunkiliiton varatoimitusjohtaja, vuosina 1987-1988
pääministeri Holkerin avustajana toiminut Pekka Alanen oli jättänyt hakupaperit
kirjaamoon. Myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, diplomi-insinööri Kari
Rahkamo oli antanut suostumuksensa. Kokoomuksen vahvan miehen, muutaman
kuukauden sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkönä toimineen Heikki
S. von Hertzenin aikomuksista ei tiedetty.
Ratkaisu
tapahtui kokoomuksen valtuustoryhmän kokouksessa huhtikuussa 1991. Ryhmä
äänesti Alasen ja Rahkamon välillä. Oman lisänsä kokoukseen toi von Hertzenin kirje,
jossa hän ilmaisi lopullisen kieltäytymisensä kaupunginjohtajuudesta. von
Hertzen vetosi hieman katkerin sanoin siihen, että kannatusta ei ollut
riittävästi omassa ryhmässä vaikka sitä oli löytynyt eräissä muissa. Äänestys
Alasen ja Rahkamon välillä päättyi lukuihin 9-18 jälkimmäisen hyväksi.
Kaupunginvaltuusto siunasi kokoomuksen valinnan kokouksessaan 17. huhtikuuta.
Useimmissa puheenvuoroissa kehuttiin Rahkamon ‘stadilaisuutta’,
sovittelevuutta, demokraattisuutta ja kokemusta kunnallispolitiikasta. Samalla
tiedettiin, että valinnalla oli tietty väliaikaisuuden leima - 58 vuotiaan
Rahkamon kaupunginjohtajakausi jäisi totuttua lyhyemmäksi. Lehdistössä
kaupunginjohtajan valinta nähtiin kokoomuksen kyvyttömyytenä löytää ehdokkaita
tärkeälle paikalle. Rahkamosta puhuttiin “pappilan hätävarana” ja “värittömänä
veteraanina”, johon turvauduttiin näyttävämmän ehdokkaan puuttuessa.
Kunnallispoliittisesti
Rahkamoa kokemattoman Eva-Riitta Siitosen nousu kaupungin johtoon keväällä 1996
tapahtui huomattavasti dramaattisemmin kuin Rahkamon valinta. Pelissä oli
jälleen mukana kahden apulaiskaupunginjohtajan paikka ja kaupungin johtotyön
järjestäminen. Vihreät olivat vuoden 1992 vaalien jälkeen valtuuston
kolmanneksi suurin ryhmä, ja vaatimassa yhtä korkeaa virkaa itselleen. Pienet
puolueet nousivat ratkaisijan asemaan. Myös naiskysymys oli nousemassa esille.
Kun Rahkamon eläkeikä lähestyi, alettiin kulisseissa tehdä kovaa vaalityötä.
Esiin nousi syksyllä 1995 kaksi vahvaa ehdokasta, Uudenmaan läänin maaherra,
ekonomi Eva-Riitta Siitonen ja apulaiskaupunginjohtaja, valtiotieteen tohtori
Pekka Korpinen. Valtuusto pääsi valitsemaan uuden kaupunginjohtajan vasta
maaliskuussa 1996. Sitä ennen johtajakisaa seurattiin julkisuudessa suurella intensiteetillä.
Vaalikulttuuria oli vienyt yhä mediahakuisempaan suuntaan suora
presidentinvaali 1994. Kaupunginjohtajaehdokkaita esiteltiin tiedotusvälineissä
laveasti. Helsinkiläiset saivat vastata iltapäivälehtien “kumpi on parempi?”
-kiertokyselyihin ja ehdokkaat väittelivät keskenään eri kaupunginosissa.
Suoraa kansanvaaliakin ehdotettiin. Mediahuomiosta huolimatta vaalikampanjaa
käytiin asiaperustein.
Valtuustoryhmien
neuvottelivat kaupunginjohtajan valinnasta koko kevään. Kokoomus ja demarit
pääsivät sopuun laajennetusta johtajistotoimikunnasta. Noin viikkoa ennen
vaaleja vasemmistoliiton Pekka Saarnio paljasti nimityspaketin. “Poliittisesti
toimivaa pakettia” oli synnytetty siten, että jokainen puolue sai jotain.
Saarnio joukkoineen oli neuvotellut johtajistopaketista vihreiden ja demareiden
kanssa. Sopimuksen mukaan kolme ryhmää tukivat Korpisen valintaa
kaupunginjohtajaksi, ja vihreät saivat Korpiselta vapautuvan viran. Siihen
valittaisiin vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara. Rkp:lle ja vasemmistoliitolle
taattiin yksi virkamiespaikka johtajistoon, kun suuret ryhmät saivat kaksi
kaupunginjohtajan paikkaa. Kokonaismalli palauttaisi, kuten Saarnio korosti,
poliittisen kollektiivin. Se toisi asiat kaupunginhallitukseen poliittisesti
paremmin valmisteltuina ja siten “ryhtiä päätöksentekoon”.
Kun vaalit
lähestyivät, Korpisen leirin voitonvarmuus kasvoi ja Siitos-leirin junttatyö
kiihtyi. Televisiosta tutulla Siitosella oli helsinkiläisäänestäjien tuki
lehtien mielipidetiedusteluissa. Korpisella arveltiin olevan etulyöntiasema,
vaikka uskottiin joidenkin vihreiden äänestävän tyhjää. “Kokoomus painaa
todella kovaa päälle”, tuskaili virheiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kimmo
Helistö. Kokoomus tarvitsi Siitosen taakse Rkp:n ja pienten porvariryhmien tuen.
Vaali tapahtui lopulta “omiinkaan ei voi luottaa” -ilmapiirissä. Viime hetkellä
esiin nousi naisten huoli siitä, että punavihreiden kaavailemassa 7-jäsenisessä
johtajistossa oli tilaa vain yhdelle naiselle. Tiukassa äänestyksessä, vain
muutamien puheenvuorojen säestämänä,
valtuusto valitsi kokouksessa 13. maaliskuuta 1996 haastajana kilpaan
lähteneen Siitosen kaupunginjohtajaksi äärimmäisen tiukasti, äänin 42-41. Kaksi
äänesti tyhjää. Lehdet eivät säästelleet sanojaan kuvatessaan lippuäänestyksen
tulosta ja vihreiden epäonnistumista ensimmäisen oman suuren luokan poliittisen
sopimuksen kaitsijana: “Vasemmiston ja vihreiden maailma romahti sillä
sekunnilla. Bryggaren naama venähti. Helistö kalpeni ja politiikan vanha kettu
Saarniokin hieroi epäuskoisena partaansa”.
Pääkaupungin
1990-luvun kaupunginjohtajat Kari Rahkamo ja Eva-Riitta Siitonen korostivat
helsinkiläisyyttään. Rakennushallituksen kehittämisosaston apulaispäällikkönä
toiminut Rahkamo edusti paikallista ja pitkäaikaista osaamista. Lahdessa
syntynyt, mutta Helsinkiin sodan jälkeen muuttanut ja Norssissa koulunsa käynyt
Rahkamo oli vaikuttanut 26 vuotta kunnallispolitiikassa. Valtuustoon tämä
kolmiloikan olympiatason edustusurheilija ja Suomen kahdeksankertainen mestari
oli noussut kunnallisvaaleissa 1964. Sen jälkeen hän oli toiminut
liikennelaitoksen lautakunnassa ja palkkalautakunnassa sekä pitkään
kaupunginhallituksessa ja valtuuston puheenjohtajana. Siitosen elämänkaaressa
nähtiin poliittisen tuhkimotarinan aineksia. Kalliossa kasvaneesta
työläistytöstä kasvoi 1980-luvulla helsinkiläisten suosikkipoliitikko.
Menestymistä auttoi televisiokuuluttajana hankittu julkisuus. Siitosen
ensitutustuminen kunnallispolitiikkaan tapahtui kulttuurilautakunnan
varajäsenenä ja vuonna 1980 hänet pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi.
Valtuustossa Siitonen istui vuosina 1981-1990, ja eduskuntaan hänet valittiin
pääkaupungin ääniharavana keväällä 1983. Uudenmaan läänin maaherrana Siitonen
ehti toimia vuosina 1990-1996. Siitosta pidettiin käytännön poliitikkona,
määrätietoisena, edustava ja asiatiedot nopeasti omaksuvana.
3.
Populismin perinne, irtaantuminen politiikasta ja “uusi politiikka”
1980-luvun
populistisista liikkeistä kunnallispolitiikassa jäivät elämään vihreät. Kunnallisvaaleissa
1992 äänestysprosentti nousi hieman - vihreät menestyivät ja saivat 15
valtuutettua. Liikkeen suosio vakiintui alueilla, joissa Skdl:ää äänestäneen
työväestön tilalle oli muuttanut nuoria ja koulutettuja helsinkiläisiä.
Hitas-omistusasuntotuotantoalueilla äänestettiin vihreitä. Vaikka
oikeistopuolueet olivat vahvoja perinteisillä tukialueillaan korkean statuksen
kaupunginosissa, menetti kokoomus kuusi paikkaa ja sai 21 valtuutettua. SDP
vahvisti asemiaan matalan tai keskimääräisen statuksen kerrostalolähiöissä ja
puolue säilytti asemansa jatkaen 21 valtuutetulla. Kaksi piirrettä vahvistui
1990-luvulla. Kunnallispolitiikka ammattilaistui yhä, sillä parhaiten kaikissa
puolueissa menestyivät entiset ja istuvat kansanedustajat. Eniten ääniä
keräsivät Helsinki 2000 -liikkeen Liisa Kulhia (11 475), kokoomuksen Ben
Zyskowicz (7 477), SDP:n Arja Alho (6 057), perustuslaillisten Georg C.
Ehrnrooth (3 610) ja vasemmistoliiton Outi Ojala (3 373). Helsinki siirtyi
selvästi naisvallan aikaan. Vaaleissa naispoliitikot menestyivät hyvin, kuten
Rkp:n Eva Biaudet’n (4 603) ja vihreiden Heidi Hautalan (7 969) äänimäärät
osoittavat.
Kunnallispolitiikan
ammattilaistumisella oli kääntöpuolensa: äänestäjien politiikasta irtautuminen.
Kunnallisvaalit menettivät 1990-luvulla merkityksensä kansan- ja
protestiliikkeenä. Vuoden 1996 kunnallisvaaleissa äänestysprosentti aleni
jälleen. Se oli Helsingissä poikkeuksellisen matala (58,1%) eli yli kahdeksan
prosenttiyksikköä alhaisempi kuin edellissää vaaleissa. Äänestysinnostus palasi
historiallisille juurilleen eli kaupunginosien sosiaalisen rakenteen ja
äänestämisen välillä oli entistä selvempi korrelaatio. Parempituloisilla
alueilla, kuten Kulosaaressa ja Munkkiniemessä äänestysprosentti oli korkea.
Vähiten koulutetuilla alueilla aktiivisuus aleni jopa yli kymmeneksen. Myös
valtuutettujen asuinpaikat painottuivat kantakaupunkiin; Ullanlinna oli 12
valtuutetun kotikaupunginosa samalla kun uloimmat esikaupunkialueet olivat
huonosti edustettuina. Äänestysinnostuksen hiipumista osoitti myös se, että
valtuutettujen saama äänimäärä laski. Vain kansanedustaja Ben Zyskowicz sai yli
10 000 ääntä. Lähimmäs pääsivät vihreiden Tuija Brax (9 899) ja Osmo
Soininvaara ( 8 073) sekä nuorsuomalainen Risto Penttilä (5 869).
Äänestysaktiivisuuden
heikentyminen ja puoluekentän fragmentoituminen toi keskusteluun uuden
käsitteen, irtaantumisen politiikasta. Se nähtiin valtio-opin professori Tuomo
Martikaisen johdolla suoritetuissa tutkimuksissa pääkaupungin uuden poliittisen
kulttuurin piirteenä. Samalla kun vaihtoehtoliikkeet olivat asteittain
raivanneet tilaa poliittiselle muutokselle, tehtiin äänestämistä koskevat
valinnat entistä myöhäisemmässä vaiheessa. Liikkuminen yli puoluerajojen oli
entistä tavallisempaa. Martikaisen mukaan vuoden 1992 kunnallisvaalien jälkeen
äänestäjät olivat entistä epävarmempia kannoistaan, hylkäsivät helposti entisen
ehdokkaansa ja vaihtoivat vaivattomasti puoluetta. Tilanteesta kärsi
1990-luvulla vanhan vasemmiston lisäksi myös perinteinen oikeisto. Kansalaisten
joukkopako politiikasta näyttäytyi suomalaisena erityispiirteenä
pohjoismaisessa vertailussa. Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset olivat
politiikanvastaisia; poliittiseen järjestelmään sen sijaan oltiin suhteellisen
tyytyväisiä. Yleispuolueet koettiin samankaltaisiksi. Ero aatteen ja todellisuuden
välillä oli suuri, mikä nähtiin yhtenä politiikasta irtautumisen syynä.
Vuoden 2000
kunnallisvaaleissa äänestysprosentti yhä jatkoi putoamistaan Helsingissä, jossa
se oli 50,6 %, Vaalit vakiinnuttivat lopullisesti vihreiden kannatuksen
kantakaupungissa ja Itä-Helsingissä. Vihreät nousivat Helsingin toiseksi
suurimmaksi ryhmäksi 23,5 % kannatuksella ja viidellä uudella valtuutetulla.
“Helsinki on nyt Euroopan vihrein kaupunki”, julisti kokenut
kunnallispoliitikko Pekka Sauri puolueen vaalivalvojaisissa. Tulos oli SDP:lle
pettymys, sillä demarit menettivät kolme paikkaa. “Uusi vallanjako alkaa
Helsingistä”, arveli Helsingin Sanomat. Kokoomus säilytti asemansa
Helsingin suurimpana puolueena lisäten hieman kannatustaan. Kokoomuksen ja
demareiden yhteisrintama sai yhä hiuksenhienon enemmistön valtuustossa, 43
valtuutettua. Ruotsalainen kansanpuolueen äänimäärässä näkyi selvä laskua ja
Rkp putosi nyt pienpuolueiden joukkoon. Sen kannatus jäi alle kahdeksaan
prosenttiin. Puolueen kannattajat edustivat yhä urbaaneinta ydin- ja
lähikeskustaa. Keskusta ja kristilliset saivat yhden paikan lisää. Martikaisen
vuoden 1993 ennustukset nuorten irtaantumisesta osoittautuivat trendiksi,
vaikka lukuisia nuoria ylioppilaspolitiikassa vaikuttaneita kasvoja nousi valtuustoon.
Valtuuston keski-ikä pysyi kuitenkin 43 vuotta.
Vuoden 2000
vaalit nostivat esiin kysymyksen perinteisen puoluepolitiikan ja “uuden
politiikan” suhteesta. Martikaisen johdolla tehdyissä tutkimuksissa todettiin
erityisesti nuorten äänestysaktiivisuuden romahtaneen. Politiikan
ritualististen osallistumismuotojen, kuten äänestämisen rinnalle olivat
nousseet maailmanlaajuiset liikkeet ja muu ulkoparlamentaarinen toiminta. “Uusi
politiikka” suosi vihreiden poliittisen painoarvon kasvamista. Tuija Brax, vuoden
1996 vaalien vihreä menestyjä, muistelee, “että vaalien jälkeen moni asia
muuttui.” Braxin mukaan laajojen pakettien sopiminen alkoi jäädä vähemmälle,
“lautakunnat ja kaupunginvaltuusto todellakin kokoontuvat tekemään ratkaisuja.”
Enemmistöt synnytettiin asia kerrallaan ja vihreät onnistuivat saamaan
tavoitteitaan läpi: “Nyt on usein käynyt niin, että joukkoliikennekysymyksissä
vihreät ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa, kun taas kuntalaisten
valinnanmahdollisuuksia tukeneissa ratkaisuissa olemme muodostaneet enemmistön
yhdessä kokoomuksen ja Rkp:n kanssa.” Kaavoitus- ja tonttijakopolitiikka taipui
huonoimmin vihreiden politikointiin.
4.
Naiset ja valta - muuttuiko mikään?
Naispoliitikot
nousivat suomalaisessa julkisuudessa näkyvään asemaan 1990-luvulla.
Naiskansanedustajien ja -ministereiden määrä lisääntyi. Naisia saatiin
yliopistojen rehtoreiksi, kansliapäälliköiksi ja sanomalehtien
päätoimittajiksi. Vuoden 1994 presidentinvaalien ehdokkaaksi nousi Rkp:n
Elisabeth Rehn ja vuonna 2000 kokenut helsinkiläinen kunnallispoliitikko Tarja
Halonen (sd) valittiin presidentiksi. Naispolitiikan läpimurto näkyi
pääkaupungissa, kun kunnallispolitiikka siirtyi kokeneiden naispoliitikkojen
käsiin. Jo Kari Rahkamon aikana
johtavat luottamusmiehet olivat naisia. SDP:n Arja Alho ja Rakel Hiltunen,
kokoomuksen Ritva Laurila ja Suvi Rihtniemi ja
Rkp:n Ulla Gyllenberg olivat ryhmiensä neuvottelijoina,
kaupunginhallituksen tai -valtuuston puheenjohtajistossa. Vuoden 1996 kunnallisvaalien
jälkeen, kaupunginjohtaja Eva-Riitta Siitosen aikana, kunnallisten
vallankäyttäjien kapula siirtyi miehille. Toimiva neuvotteluyhteys syntyi
valtuustoryhmiensä puheenjohtajien, kokoomuksen Harry Bogomoloffin ja SDP:n
Arto Bryggaren välille. Vuodesta 1997 tuli kunnallispoliittisen naisvallan
merkkivuosi: kaupunginjohtaja (Eva-Riitta Siitonen), kaupunginhallituksen
puheenjohtaja (Rakel Hiltunen) ja valtuuston kaikki puheenjohtajat (Suvi
Rihtniemi, Tuula Haatainen ja Ulla Gyllenberg) olivat naisia. Naiskauteen oli
aiemmin siirrytty Vantaalla, kun Pirjo Ala-Kapee oli valittu
kaupunginjohtajaksi. Espoossa naisvaltaan siirryttiin 1997, kun Marketta
Kokkonen valittiin kaupunginjohtajaksi.
Kunnallispolitiikan
naisistuminen oli pitkä prosessi, jonka juuret ulottuivat 1950-luvulle. Eräs
kulminaatio saavutettiin vuonna 1995. Tuolloin tuli voimaan laki naisten ja
miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain muuttamisesta, joka määritteli
jäseniksi kunnallisiin toimielimiin - valtuustoa lukuunottamatta - miehiä ja
naisia vähintään 40 %. Tasa-arvon ohella eräät muut tekijät vapauttivat tilaa
naispoliitikoille. Paikallisen vallankäytön vanhat toimijat ja areenat olivat
1990-luvulla muutosten edessä, kuten Suomen Kuntaliiton tutkijat Kaija Majonen
ja Eva Hänninen-Salmelin toteavat, ja samalla kansalaisten usko demokratiaan
horjui. Usko siihen, että päättäjät ajavat edustamiensa äänestäjien asioita on
murtunut samalla kun kunnallisen toiminnan kenttä on muuttumassa ja
laajentumassa. Keskustelu edustuksellisen demokratian kriisiytymisestä liittyi
1990-lukuun. Kun naisten osuus poliittisessa päätöksenteossa kasvoi yli 40 %,
nousi esiin kysymys siitä, olivatko politiikan sisältö ja toimintapa
muuttuneet. Kysymys sisältää toiveen siitä, että naiset voivat sukupuolensa ja
yleisen pätevyytensä ansiosta tuoda jotain olennaisesti uutta paikallisen
politiikan toimintaympäristöön.
Naisten
näkyvyyden lisääntymistä politiikassa ja hallinnossa on tulkittu monella
tavalla. On väitetty, että naisille avautuu paikkoja samalla kun valta katoaa
organisaatiosta, kilpailu paikoista heikkenee tai kun niiden suhteellinen asema
valtarakenteessa heikentyy. Kun naiset pääsevät vallan keskeispaikoille, on
samanaikaisesti muodostunut uusia politiikan ja talouden sisäpiirejä ja
verkostoja, joihin naiset harvoin kuuluvat. Helsingin kunnallispolitiikan
naisistumisesta ei ole tutkittua tietoa, mutta eräät haastattelut vahvistavat,
että naispoliitikot sopeutuivat hyvin paikallispolitiikan perinteiseen
toimintaympäristöön. Majosen ja Hänninen-Salmelinin tutkimuksessä, johon
Helsingistä vastasivat valtuuston puheenjohtaja Suvi Rihtniemi ja
kaupunginvaltuutettu Outi Ojala (vas), nostettiin esiin naispäättäjien
johtajaominaisuuksia. Naisjohtajille oli ominaista ihmissuhdelähtöisyys.
Päätöksenteossa erottuivat neuvottelijan, välittäjän ja asianajajan roolit.
Informaatioulottuvuus korosti Naispäättäjät olivat tiedon kokoajia ja
välittäjiä sekä verkoston rakentajia.
Helsingin
kunnalliset naispäättäjät olivat profiililtaan erilaisia. Hiltunen edusti
perinteistä SDP:n sosiaalista ajattelua. Alho ja Laurila olivat
yleispoliitikkoja, nopeaan päätöksentekoon pystyviä “hyviä jätkiä”. Kuva sai
kolhun, kun Alhon johtaman Helsinki-viikon säätiön budjetinylityksiä pohdittiin
julkisuudessa vuonna 1995. Gyllenbergin erityisaloina olivat terveys-,
kulttuuri- ja koulutussektorit. Diplomi-insinööri Rihtniemi osaamisalueet
olivat kiinteistö- ja kaavoituskysymykset sekä ympäristönsuojelu. Siitonen
kieltäytyi heti vaalin jälkeen korostamasta naisjohtajuutta; hän puhui
itsestään yhteistyöjohtajana. Maaherrana Siitonen tuli tunnetuksi “tehokkaana
saneeraajana” ja pidättyväisenä johtajatyyppinä. Kaupunginjohtajana Siitonen
omaksui Helsingin ominaisen talousajattelun ja hän paneutui budjetin tekoon.
Naisten mukaantulo ei juurikaan muuttanut Helsingin kunnallispoliittista
päätöksentekoperinnettä. Rahkamon aikana ryhmien johtajat eli “tyttökullat”
(Laurila, Alho, Hiltunen ja Rihtniemi) tapasivat säännöllisesti joka toinen
viikko. “Oltiin vaan aamukahvilla, ja pohdittiin avoimesti kaikki kysymykset.
Se oli kiva porukka - minä olin ainoa mies. Kaikki olivat ystäviä keskenään ja
pohdittiin avoimesti kaikki kysymykset. Koskaan ei kukaan pettänyt toisiaan.
Jos me joskus jostain jotain sovimme, niin kaikki tekivät sen eteen työtä.”
5.
Lamavuodet 1991-1994 ja politiikan muutos
Taloudellinen
lama avasi kunnallisille naispäättäjille ovet. Lama mullisti
kunnallispolitiikkaa,. Idänkaupan äkkipysäys vei Suomen, joka 1980-luvulla oli
saanut lempinimen Pohjolan Japani, nopeaan talouden lamaan. Talouden taantuma
kosketti elinkeinoelämän ja julkishallinnon kaikkia tasoja. Murros oli raju ja
nopea; 1990-luvulla se tuntui voimakkaasti myös Helsingissä. Taloudellisen tilanteen muutosta ennakoi
kansantaloustieteen dosentti, kaupunginjohtaja Ilaskivi jo vuonna 1990:
“Pitkään jatkunut kansantalouden kasvu pysähtyi vuonna 1990. Myös Helsingin
seudun selvästi ylikuumentunut talous jäähtyi, mikä johti vuoden lopulla mm.
työvoimapulan hellittämiseen ja työttömyyden lisääntymiseen. -- Maamme talouden
lähiajan näkymät ovat synkät.” Ilaskivi viittasi julkisen talouden kasvun
pysäyttämiseen ja uuden palvelustrategian omaksumiseen. Vaikka kaupungin talous
oli kunnossa, oli tarkkaan harkittava, mitä kaikkea kaupunki tuotti itse ja
miltä osin tuotanto ostettaisiin tehokkaammalla toimittajalta. Muutoksen
ennakoiminen oli vaikeaa. Vuosien 1991-1995 kuntasuunnitelman neljä strategista
toiminta-aluetta, vakaa talous, palvelujen täydellistäminen,
ympäristöystävällisyys ja kansainvälistyminen, olivat sidoksissa 1980-luvun tasaiseen
ja tuottoisaan kehitysideologiaan.
Laman
ensimmäinen merkki oli työttömyys. Sen tuloa ei osattu ennakoida. Vuonna 1990
kunnissa laadittiin kasvuun perustuvia budjetteja, verotulojen lisäyksen varaan. Tuolloin vallitsi tutkija
Seppo Monténin mukaan Helsingin nykyhistorian paras työllisyystilanne, sillä
työttömyysaste oli vain 1,2 prosenttia. Jo seuraavana vuonna työttömien määrä
lisääntyi yli tuhannen hengen kuukausivauhtia, saavuttaen huippunsa alkuvuonna
1994. Tuolloin työttömyysaste oli noussut 18 prosenttiin ja pääkaupungissa oli
lähes 50 000 työtöntä. Ankarimmin lama kohteli rakennusalaa sekä kauppaa ja
majoitustoimintaa. Lama vei Helsingistä yli 70 000 työpaikkaa, mikä oli yli
viidennes kaupungin työpaikoista. Helsingin ongelmaksi muodostuivat 1990-luvulla
pitkäaikaistyöttömät. Pääkaupunkierityisyys nousi jälleen siitä, että
valtakunnanpolitiikassa ei tiedostettu Helsingin vaikeaa tilannetta.
Työllisyysmäärärahat oli kohdistettu maaseutupainotteisesti; Uusimaa sai vain
murto-osan siitä mitä Lapin ja Kainuun työvoimapiirit saivat.
Vuonna 1991
Helsingin verotulot jäivät 15 % pienemmiksi kuin talousarviossa oli ennakoitu.
Yhteisöjen verotulot romahtivat peräti 38,6 %. Kaupunginvaltuusto hyväksyi
keväällä 1991 kahden prosentin miinusmerkkisen lisätalousarvion säästöjen
aikaansaamiseksi. Lisäksi kaupunki joutui ottamaan lainaa 800 miljoonaan
markkaa eli kaksi kertaa niin paljon kuin talousarvioon oli merkitty.
Vakavaraisuus heikkeni selvästi. Kaupunginjohtaja Rahkamo kirjasi muitakin
laman vaikutuksia kunnalliskertomukseen: rakennuslupia haettiin tuhat vähemmän
kuin edellisenä vuonna, veden kulutus pieneni kaksi prosenttia, sataman
tavaraliikenne supistui, kirjastojen käyttö lisääntyi ja toimeentulotuen
saajien määrä kasvoi 37 %. Joka kymmenes helsinkiläinen ruokakunta kuului tuen
piiriin. Kaupungin omilla toimilla lievennettiin laman vaikutuksia. Kaupungin
asuntotuotantotoimiston rakennuttamia asuntoja valmistui 2 302 eli enemmän kuin
koskaan aikaisemmin. Kehityskaari jatkui seuraavana vuonna samansuuntaisena eli
Rahkamon mukaan “Helsingin talousalueen ahdinko paheni edelleen vuoden 1992
loppua kohden.
Lamasta
huolimatta Helsingin kaupungin väkiluku kasvoi, mikä enteili sosiaalista
murrosta. Syksyllä 1992 kaivattu puolen miljoonan asukkaan raja ylittyi ensi
kertaa sitten vuoden 1975. Muuttajia tuli sekä muualta Suomesta että maan
rajojen ulkopuolelta. Suomeen saapui runsaasti uusmuuttajia, pakolaisia ja
inkeriläisiä paluumuuttajia aiemman siirtolaisuus- ja paluumuuton rinnalle.
Vuosina 1990-1992 ulkomailta tulleiden lukumäärä kaksinkertaistui ja rakenne
oli täysin toisentyyppinen kuin edellisellä vuosikymmenellä. Muuttajia tuli nyt
myös Euroopan ulkopuolelta, Afrikasta ja Aasiasta. Suurimman ryhmän muodostivat
nuoret aikuiset, perheet ja lapset. Ongelmia alkoi ilmetä, kun
työllisyystilanne heikkeni. Ankarimman lamavuoden 1992 lopussa työikäisistä
tulijoista noin 40 % oli työmarkkinoiden ulkopuolella, kolmannes työttömiä ja
viidenneksellä oli työpaikka. Työttömyys ja pienituloisuus vaikuttivat siihen,
että muuttajien elämän alku asuntomarkkinoilla oli vaikeaa. Monikulttuurisuuden
haaste ajankohtaistui Suomessakin pitkälti Helsingin kokemuksen kautta.
Lama
seurauksineen muutti pääkaupungin katukuvaa, arkea ja elämää. Helsingin
kaupungin tietokeskuksen lamatutkimuksessa vuonna 1994 arveltiin, että “melkein
poikkeuksetta ihmisillä on aiempaa vähemmän rahaa käytettävissä”. Kuluttajat
siirtyivät halvempiin elintarvikkeisiin ja heräteostosten määrä väheni.
Katukuvassa lama näkyi selvästi, kun monet kaupat, pankit, liiketilat ja
-kiinteistöt tyhjenivät. Kuten tietokeskuksen tutkimuspäällikkö Antti Karisto totesi, tyhjäksi jääneet kaupat ja
palveluliikkeet ovat konkreettinen muistutus taloudellisen aktiviteetin
laskusta. Syksyllä 1993 tyhjää toimitilaa oli yhteensä 653 000 neliötä.
Vaihtoehtoisten markkinatalous synnytti lähes jokaiseen kaupunginosaan
kirpputorimyymälöitä ja käytetyn tavaran kauppoja. Kahviloita ja
keskiolutpaikkoja perustettiin. Seksibaarit muuttuivat avoimiksi. Taustalla oli
yhteyksien parantuminen Viroon, Pietariin ja Viipuriin. Suuret matkustajalaivat
Tallinnan ja Helsingin välillä toivat mukanaan uudenlaista turismia ja
naapuruutta. Etelästä ja idästä saapui Helsinkiin myös sellaista
“katuhauskuutta” ja -yrittäjyyttä, jota ei katsottu pelkästään hyvällä.
Venäläisiä ja virolaisia ilotyttöjä, viinaa tupakkaa sai katukaupasta.
Rinnakkaisilmiönä helsinkiläiset innostuivat pyöräilystä ja kalastamisesta. He
siirtyivät pitämään urbaania piknikkiä puistoihin ja viheralueille ja keskustan
julkisiin tiloihin.
Asuntojen
hinnat normalisoituivat laman aikana 1980-luvun ylikuumentumisen vuosista.
Samalla vuokra-asuntojen tarjonta lisääntyi, mikä sai Rahkamon toteamaan, että
“Helsingissä on ensi kertaa sotien jälkeen jokseenkin toimivat yksityiset
vuokramarkkinat”. Helsingin kaupungin henkilöstön määrä, joka vuonna 1990 oli
ollut 40 000 työntekijää, kääntyi laskuun. Vuonna 1993 henkilöstön määrä väheni
lähes viidellä prosentilla. Väheneminen koski ennen kaikkea määräaikaista
henkilöstöä, sillä vakinaista henkilöstöä ei irtisanottu. Kun uutta väkeä
otettiin rajoitetusti, oli seurauksena kaupungin henkilöstön keski-iän
nouseminen, “akkaantuminen ja ukkoontuminen”. Lama vaikutti myös virastojen
henkeen ja toimintaan, kuten rakennusviraston Ruutiset -lehdessä huokailtiin
keväällä 1992: “Elämme ankeita aikoja. Jatkuvasti meille hoetaan, että on
säästettävä markkoja ja tehostettava toimintaa.”
Kunnallispolitiikan
kenttä rauhoittui selvästi laman aikana. Helsingin kaupungin päättäjät
valitsivat konsensuspolitiikan laman voittamiseksi. Talouskriisi lisäsi
virkamiesten, kunnallisten henkilöstöjärjestöjen ja päätöksentekijöiden
hitsautumista yhteen. Rahkamo sai arvovaltansa sovittelevuutensa ja luottamusta
rakentavan otteensa vuoksi. “Ikävät päätökset oli tehtävä yhdessä”, analysoi
Rahkamo ristiriitoja välttelevää linjaansa. Kaupunginhallituksen marraskuussa
1993 asettama organisaatiokomitea osoitti miten “luotiin edellytykset kaupungin
toiminnan ja talouden sopeuttamiselle käytettävissä olevin voimavaroin”.
Komiteassa ryhmien johtavat kunnallispoliitikot, virkamiehet ja asiantuntijat
kävivät läpi ajankohtaisia hallinnon kehittämiseen suuntia, kuten
nettobudjetointia, tilaaja-tuottaja -mallia, markkinaohjausta ja
organisaatioiden madaltamista. Helsingissä hallinnon perusrakenteeseen ei
koskettu. pidettiin samana. Kustannuksia kevennettiin tasaisesti joka puolelta
ilman rakenteellisia muutoksia. Juustohöylästrategia edusti toisenlaista
ajattelua kuin mihin valtio oli päätynyt ottaessaan new public management
-linjan käyttöön ajaessaan alas monia perustoimintojaan tai Tampere
toteuttaessaan hallinnon kahtiajakoa tilaaja ja tuottaja -mallin pohjalta.
1. Uusi
elinkeinopolitiikka ja yleiskaava 1992
Kaupunginhallituksen
vuoden 1995 organisaatiokomitea suositti strategisen suunnittelun vahvistamista
ja kaupunginhallituksen roolin kehittämistä kaupungin kokonaiskehitystä
ohjaavaan suuntaan. Taustalla näkyi pitkä, jo 1980-luvulla alkanut paradigman
muutos kunnallishallinnollisessa ja -poliittisessa ajattelussa. Tarkastelunäkökulmaan
vaikutti maan sisäinen muuttoliike, Euroopan poliittinen kehitys ja
taloudellinen integraatio. “Euroopan yhdentyessä Suomi tarvitsee vahvan
pääkaupungin”, julisti Ilaskivi kaupungin järjestämässä Aikajana -seminaarissa
jo keväällä 1989 ja sai selustatukea pääministeri Harri Holkerilta. Jo vuosia
ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin Helsingille alettiin hahmotella
roolia eurooppalaisena suurkaupunkina ja suomalaisen kansantalouden
näyteikkunana maailmalle. Poliittinen ja taloudellinen yhdentyminen, työvoiman,
pääoman, palvelusten ja tavaroiden liikkuvuus edistivät kilpailua ja
keskittymistä sekä suosivat metropolialueita. Kansallisen ajattelun rinnalle
nousi nyt Eurooppa- ja elinkeinonäkökulma. Helsingille alettiin tehdä omaa kaupunki- ja ulkopolitiikkaa, kuten
1980-luvun lopun elinkeino-ohjelmista näkyy. Nähtiin, että alueelliseen
kehitykseen vaikutti yritysverkostojen ja verkostotalouden muodostuminen
yhdessä elinkeinoelämän laadullisten muutosten kanssa.
Kun
menestyksen avaimet siirtyivät omiin käsiin, otettiin muutosvoimat haltuun
kaupungin aikajanaseminaareissa, elinkeinopoliittisilla päivillä ja
virkamiesvetoisissa työryhmissä. Rahoitusjohtaja Erkki Kokkonen teki keväällä
1990 ehdotuksen työryhmän kokoamiseksi selvittämään Länsi-Euroopan
taloudellisen yhdentymisen vaikutuksia Helsingin kaupungin kannalta. Syntyi
Eurooppa-ryhmäksi itsensä ristinyt virkamiesvetoinen työryhmä. Ryhmää ei
virallistesti asetettu, mutta se kokoontui tietokeskuksen johtaja Eero
Holstilan kutsusta useita kertoja. Ryhmän istunnoista kootussa Eurooppa
muuttuu - muuttuuko Helsinki -raportissa vuonna 1991 kiteytyi uuden suunnan
ydin. Holstila oli ollut mukana jo aiemmin Ilaskiven ja Kokkosen asettamassa
tulevaisuusklubissa hahmottamassa kaupungin tulevaisuuden toimintaympäristöä.
Kahdessa vuodessa eurooppalainen murros näkyi voimakkaammin. Raportti on uuden
ajattelun tärkein dokumentti aikana, jolloin kukaan ei tiennyt mitä lama ja
Euroopan kehitys toivat mukanaan. Holstilan mukaan lähtökohtana oli kuitenkin
oletus: “Mitäs jos Suomesta tulee EU:n jäsen.”
Eurooppa-ryhmä
laati kolme skenaariota Euroopan ja Helsingin suhteiden perustaksi. Asiat
haluttiin nähdä laajemmissa yhteyksissä. Tulevaisuuteen vaikuttivat “kaupungin
omat päätökset, valtakunnalliset ratkaisut ja maailman meno”. Ryhmä laati
ehdotuksia välittömiksi toimenpiteiksi ja pitemmän aikavälin linjauksiksi:
pääkaupunkifunktion heiketessä Helsinki oli nostettava Pohjois-Euroopan
johtavaksi talousalueeksi, joka toimi itsenäisesti suhteessa valtiovaltaan. Oli
luotava toimiva logistiikka ja tehokkaat liikenneyhteydet. Kaupungin imagoon,
arkiviihtyvyyteen, asumisen tasoon ja sosiaaliseen ympäristöön oli
panostettava. Helsingin uusi kansainvälinen asema edellytti omaa ulko- ja kaupunkipolitiikkaa,
vahvaa infrastruktuuria, koulutus- ja tietopohjaa, kulttuuriosaamista,
ympäristön vahvistamista ja kommunikaatioyhteyksien luomista. Päättäjien tiedon
tasoa oli nostettava kansainvälisistä kysymyksissä, vuorovaikutustaitoja ja
yhteistyöverkostoja parannettava ja maahanmuuttajat otettava entistä paremmin
huomioon. Ryhmässä uskottiin, että pääkaupungin imu ei vähene - siksi
laadullinen kasvu oli otettava tavoitteeksi.
Vahva usko
metropolialueen taloudelliseen kasvuun siirsi painopistettä
elinkeinopolitiikkaan, taloudellis-teknologisen osaamiseen ja kansainvälisen
kilpailukykyyn. Kaupunginjohtajan vetämällä elinkeinoneuvottelukunnalla, jossa
mukana oli johtavia kunnallispoliitikkoja, ja sen keväällä 1991 asettamalla
kansainvälistämisjaostolla oli keskeinen asema uuden suunnan määrittäjänä.
Jaoston puheenjohtajana toimi apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen.
Tulevaisuuskuva kiteytyi vuosina 1991-1994 kahden vahvan eurooppalaisen
megatrendin, kansainvälistymisen ja teknologian kehittymisen ympärille.
Euroopan poliittinen ja alueellinen muutos määritti Helsingille asema
eurooppalaisena kaupunkiseutuna. Kun kenttänä oli koko Eurooppa, oli periferian
ja ytimen merkitys arvioitava uudelleen. Visioissa nähtiin, että kaupunkiseudut
liikkuivat ja toimivat kansallisvaltioista riippumatta, ne kilpailivat
keskenään, etsivät uutta roolia, kehittivät uusia yhteyksiä ja verkostoja.
Virkamiesten virittämä uusi rooli Helsingille perustui sijaintiin osana
suurkaupunkien verkostoa, Itämeren ja Suomenlahden piiriä.
Elinkeinoneuvottelukunta hyväksyi elinkeinopoliittisen muistion ponsineen
14.1.1992 ja lähetti sen kaupunginhallituksen käsiteltäväksi.
Teollisuusvisiot
merkitsivät jäähyväisiä vanhalle. Vuodelta 1955 oleva edellinen
teollisuuspoliittinen kannanotto, joka oli edellyttänyt pidättyvyyttä luovuttaa
uusia tontteja suurteollisuutta varten, hylättiin. Teollistamistyöryhmä ajoi
Helsingille vahvaa ja aktiivista yritys- ja elinkeinopolitiikkaa, kun kaupunki
oli vuosien ajan pitänyt matalaa profiilia elinkeinopolitiikassaan myötäillen
yleisvaltiollisia ja aluepoliittisia linjauksia. Uusi elinkeinoimago tuli
näkyviin kaupungin uudessa yleiskaava 1992:ssa. Siinä otettiin tavoitteeksi
kaupungin kehittäminen ja elinkelpoisuuden turvaaminen parantamalla kansainvälistä
kilpailukykyä. Monissa maakäytön yksityiskohdissa puollettiin
teollisuusalueiden säilyttämistä ja elinkeinotoimintojen tukemista. Yleiskaava
merkitsi myös suuria rakenteellisia muutoksia maankäyttöön, joilla oli
logistinen, itämerellinen ulottuvuutensa. Tärkein koski tavaratoimintojen
keskittämistä Vuosaaren uuteen nykyaikaiseen satamaan. Samalla kantakaupungista
vapautettiin alueita Helsingin keskusta-asumista tukevien merikaupunginosien
rakentamiselle.
2.
Kansainvälisyys, Euroopan Unioni, verkostot ja monikulttuurisuus
Helsingissä
tiedostettiin riippuvuus yleiseurooppalaisesta kehityksestä. Tietokeskuksen
julkaisuissa Kvartti 2/93 analysoitiin Helsingin rakennemuutosta. Lehti
osoittaa, miten kansainväliset esikuvat jalostuivat paikallisen pohdinnan raaka-aineeksi. Helsingin tilanne nähtiin samanlaisena kuin
monien Länsi-Euroopan vanhat teollisuus- ja satamakaupunkien 1970-luvun
kehitys. Eräät kaupunkitutkijat, kuten Peter Hall, korostivat liikenne- ja
tietoliikenneyhteyksien merkitystä menestystekijöinä, kun kaupungit olivat
ryhtyneet luomaan selviytymisstrategioita ja markkinoimaan itseään. Se oli
tapahtunut kokoamalla yhteen paikallisia voimia. Barcelonan olympiakisat ja
Sevillan maailmannäyttely olivat tällaisia kaupunkikampanjoita. Helsingissä tunnettiin
hyvin myös Torinon, Dortmundin, Manchesterin, Birminghamin, Lillen ja Glasgow’n
markkinointiponnistelut. Uskoa vahvistivat muutamat Euroopan yhteisön raportit,
jotka osoittivat taloudellisen toiminnan siirtymät ydinalueilta Euroopan
reunoille, esimerkiksi Itämeren alueelle.
Elinkeinojen
kehittäminen ja kansainvälisyys, high
tech ja korkean jalostusasteen sektorit nousivat lopullisesti strategioiden
selkärangaksi lamavuosina 1992-1994, kun kolmas vapaamuotoinen, virkamiehistä,
tutkijoista ja talouselämän edustajista muodostettu Helsinki 2000
-tulevaisuustyöryhmä pohti kehystä keskusteluilleen. Vaikka “vallalla oli
epätoivon mieliala, -- kansantalous oli kuilun partaalla” alkoivat. toivon
strategiat puristua esiin, kuten ryhmän vuonna 1994 julkaisemasta Kaupunki
käännekohdassa -kirjasesta ilmenee.
Kirjan toimittajat Eero Holstila ja rakennusvalvontaviraston virastopäällikkö
Kaarin Taipale viitoittivat esipuheessa suunnaksi kansainvälisyyden. Se nähtiin
nyt selkeämmin kuin koskaan kaiken kattavana periaatteena, jonka varassa
Helsingin tulevaisuus oli. Uutta oli, että kaupungin omasta ulkopolitiikasta
tuli tehdä keskeisin urbaani selviytymisstrategia. .
Suomi-skenaariot,
strategia-ajattelu ja tulevaisuuskuvat syrjäyttivät 1990-luvulla pitkän
tähtäyksen suunnittelun kunnallispoliittisena tavoitteenasetteluna.
Kaupunginhallitus perusti kesäkuussa 1993 Helsingin kansainvälistymistä ja
elinkeinoelämän rakennemuutosta tukevan yhtiön Helsinki City International
Service Oy:n (vuodesta 1994 Helsinki Metropolitan Development
Corporation). Sen tehtävänä oli metropolialueen markkinointi, yritysten
kansainvälinen palvelutoiminta ja kaupungin kansainvälistämistehtävät.
Kaupunginvaltuusto vahvisti syyskuussa 1994 Helsingin
kansainvälisyysstrategian. Eri alojen kehittämishankkeet sidottiin yhtenäiseksi
ja pitkäjänteiseksi toiminnaksi tavoitteena elinkeinojen elpyminen,
työttömyyden voittaminen ja kaupunkilaisten viihtyvyyden parantaminen. Jo
aiemmin maaliskuussa 1994 valtuusto oli hyväksynyt teollisuuspoliittisen kannanoton
Uusi suunta 90-luvulla. Sen oli laatinut kaupungin johtajistotoimikunnan
huhtikuussa 1994 asettama teollistamistyöryhmä. Kolme tavoitetta nousi esiin:
Helsingistä oli tehtävä yritys- ja teollisuusystävällinen kaupunki, sen
osaamiskeskusroolia oli vahvistettava ja asemaa idän ja lännen porttina
hyödynnettävä laajasti.
Kansainvälisyyttä
saatiin 1990-luvulla sisäsyntyisestikin. Kun kolmannes Suomessa asuvista
ulkomaan kansalaisista asui Helsingissä, nousi etninen monikulttuurisuus osaksi
visioita ja strategioita. Helsingin omaa ulkomaalaispolitiikkaa ryhdyttiin
muotoilemaan vuonna 1991. Tavoitteeksi asetettiin ulkomaalaisten
integroitumista edistävä politiikka. Toimintaa ryhtyi koordinoimaan
kaupunginhallituksen keväällä 1992 asettama ulkomaalaisasian neuvottelukunta.
Sen suosituksesta sosiaalivirastoon sijoitettiin lokakuussa 1992
ulkomaalaisyksikkö. Viraston erääksi tulostavoitteeksi asetettiin
ulkomaalaisten palveluun liittyvä toimintapolitiikan luominen.
Kaupunginvaltuusto hyväksyi Helsingin ulkomaalaispolitiikan syksyllä 1995.
Tavoitteena oli muuttaa kaupunki kansainväliseksi ja monikulttuuriseksi siten,
että ulkomaalaisilla oli tasavertaiset
oikeudet kunnan palveluihin ja oman kieli- ja kulttuuritaustaansa vaalimiseen.
Kulttuurisesta integraatiosta huolehti maaliskuussa 1996 avattu kansainvälinen
kulttuurikeskus Caisa. Maahanmuuttajien kotouttamisohjelma valmistui 1999,
samaan aikaan kun valtakunnantasolla valmistui hallituksen maahanmuutto- ja
pakolaispoliittinen ohjelma.
Kansainvälisyysstrategian
tärkein elementti oli oman ulkopolitiikan luominen jo ennekuin Suomi vuonna
1994 teki päätöksen liittymisestä Euroopan Unionin jäseneksi. Lokakuussa 1994
järjestetyssä kansanäänestyksessä 73,5 prosenttia helsinkiläisistä ilmoitti
kannattavansa jäsenyyttä. Suomen pääkaupunki oli tilanteeseen hyvin
valmistautunut, kuten kansliapäällikkö Pentti Vanteen johdolla toimineen
EU-työryhmän raportti joulukuulta 1994 osoitti. EU-valmennus kaupungin
henkilöstön piirissä aloitettiin heti äänestystuloksen selviämisen jälkeen.
Työryhmä kartoitti EU:n rahoitusmahdollisuuksia ja -instrumentteja Helsingin
kannalta, esitti kaupungin toimiston perustamista Brysseliin, EU-päällikön
vakanssin perustamista omaan hallintoon ja kannusti lähtemään mukaan unionin
projektivetoiseen toimintaan. Innostus uudesta tilanteesta näkyi Rahkamon
sanoissa: “EU jäsenyys on avannut Suomen ja Helsingin ikkunat kohti
manner-Euroopaa.” Helsingin edustaja saatiin vuoden 1995 alusta mukaan EU:n
toimielimiin ja neljä kaupunginvaltuuston jäsentä valittiin Euroopan
parlamenttiin. Ylipormestari Rahkamo valittiin EU:n alueiden komiteaan.
Toinen
puoli kansainvälisyysajattelua oli kiinnittyminen kansainvälisiin
kaupunkiverkostoihin. Verkostoajatteluun lähdettiin Holstilan mukaan “puhtaalta
pöydältä, Helsingillä ei ollut painolastinaan ystävyyskaupunkitoimintaa. Me
lähdimme aika systemaattisesti tutkimaan, että ‘mitäs tämmöisiä kansainvälisiä
kaupunkijärjestöjä täällä onkaan?’ ja sitten löytyi dynaamisin ja uusin, tämä
Eurocities”. Kyseessä oli noin sadan suuren ja keskisuuren eurooppalaisen
kaupungin yhteenliittymä, markkinoimisjärjestö, jonka tavoitteena oli vaikuttaa
Euroopan Unionin kaupunkipolitiikan muotoutumiseen. Helsinki hyväksyttiin
Eurocities -järjestön liitännäisjäseneksi lokakuussa 1993 ja täysjäsenyys
saatiin vuonna 1995. “Helsinkiä ajatellen kyseessä oli oikea kokoluokka, jossa
oltiin valmistautumassa uuteen alueitten Europpaan”, analysoi Holstila, “ja
strategioihin kirjattiin, että pyritään johtavaan asemaan. Meillä oli edessä
kova homma lähteä mukaan ja tehdä itseämme tunnetuksi aktiivisena kaupunkina.”
Eurocities oli kaupunginjohtaja- ja virkamiesvetoinen; Helsingistä toimintaan
osallistuivat aktiivisesti apulaiskaupunginjohtaja Korpinen, kaupunginjohtaja
Siitonen ja tietokeskuksen johtaja Holstila.
Alueitten komitea muodostui Helsingin ensimmäiseksi toimintafoorumiksi.
Menestys oli niini hyvä, että Siitonen valittiin järjestön vuosikokouksessa
1998 Lillessä hallitukseen ja varapuheenjohtajaksi. Vuonna 2000 Eurocities piti
vuosikokouksen Helsingissä ja Siitonen valittiin puheenjohtajaksi.
Kansainvälisyysstrategian
kolmas ulottuvuus koski lähialueyhteystyötä.
Perinteisen pohjoismaisuussuuntauksen rinnalle nostettiin 1990-luvulla
yhteistyö Pietarin ja Tallinnan kanssa. Suuntaus tuki strategiaa, jonka
tavoitteena oli nostaa Helsinki pohjoisen Euroopan liiketoiminnan ja
kommunikaation keskukseksi. Kaupunginhallitus solmi kesäkuussa 1993
yhteistyösopimuksen Pietarin, Moskovan ja Kiovan kaupunkien kanssa. Uskottiin,
että kaupungin omat yhteistyösuhteet voitiin valjastaa yritysten liikesuhteiden
rakentamiseen. Samana vuonna perustettiin erityinen Viro-projekti edistämään
yhteistyötä Viron pääkaupungin kanssa. Pekka Korpisen johdolla toiminut
lähialueyhteistyöryhmä on koordinoinut toimintaa. Kaupungin Itämeren
-strategian keskeinen ajatus Helsingistä idän ja lännen välisenä porttina,
gatewayna, jäi sen sijaan toteutumatta. Helsingistä ei tullut uuden
Pohjois-Euroopan liikekeskusta, josta käsin kansainväliset liikeyrityksen
operoivat Venäjällä tai Baltiassa - yrityksen menivät näihin maihin suoraan.
Sen sijaan kaupungin perustama Helsinki-talo Moskovassa toimi alkuvaiheessa
suomalaisyritysten astinlautana Venäjälle.
3.
Kulttuuri strategiana ja eurooppalainen kulttuuripääkaupunki vuonna 2000
Lokakuussa
1994 suuri joukko pääkaupungin kulttuuritoimijoita oli kokoontunut
Helsinki-instituuttiin pohtimaan “yhteistä tavoitetta”. Oli kulunut puoli
vuotta siitä, kun kaupunginvaltuusto oli päättänyt hakea Helsingille Euroopan
kulttuuripääkaupungin asemaa vuodeksi 2000. Kolme kuukautta aikaisemmin oli
allekirjoitettu Suomen liittymissopimus Euroopan Unioniin. Kaupunginvaltuuston
päätös osui kansalliseen murroskohtaan ja Suomen Eurooppa-politiikan
muotoutumisvaiheeseen. Kulttuuri-innostus oli osa kaupungin 1990-luvun
paradigman muutosta, johon vaikuttivat aiemmin kuvatut sisäsyntyiset ja
kansalliset, yleiset ja eurooppalaiset tekijät. Kulttuurinen ulottuvuus oli
saanut jo 1990-luvun alussa elinkeinoneuvottelukunnan kaupunkipoliittisissa
kaavailuissa merkittävän roolin. Helsingin ehdokkuus Euroopan
kulttuuripääkaupungiksi oli ensimmäistä kertaa tullut esille Suomen
Itsenäisyyden 75-vuotisjuhlatoimikunnan loppukokouksessaan. Sivistystoimen
apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikan mukaan “Helsingin kaupungille ajatus
sopi erittäin hyvin”; Viinikasta tuli kulttuurikaupunkihankeen hallinnollinen
isähahmo. Eurooppalaiseen päätöksentekoon ryhdyttiin vaikuttamaan heti vuonna
1994. Kaupungin ylimmän johdon tukena oli Helsingin yliopiston historian
professori Matti Klinge.
Kulttuurin
ja omaleimaisuuden avulla Helsingistä oltiin tekemässä kilpailukykyistä ja
kansainvälistä Eurooppa-aluetta. Kulttuuri sai näin instrumentaalisen,
identiteettiä ja yhteisöllisyyttä luovan arvon. Kulttuuri yhdistettiin
kaupunkien kilpailukykyyn, voimavaroihin, imagoon ja vetovoimaisuuteen. Se oli
myös keino taistella sosiaalista eriarvoistumista vastaan. Englannista oli jo
1980-luvulla lähtenyt liikkeelle analyysit taiteen ja kulttuurin
taloudellisista vaikutuksista, ja tälle keskustelulle oli Helsingissä
kaikupohjaa. Kulttuurisektorista alettiin puhua aluetalouksien voimavarana. Se
edellytti uudenlaista suunnittelua eri tahojen yhteistyömallien ja uusien
luovien ratkaisujen löytämiseksi. Kulttuurituotantoa ryhdyttiin kehittämään
taloudellisena toimintana; käsite kulttuuriteollisuus vakiintui
yhteiskunnalliseen tavoitteenasetteluun myös Suomessa. Retorinen käänne oli
selvä: taidetta ja luovaa toimintaa ei enää tuettu “puhtaan” taiteellisen tai
esteettisen ulottuvuuden takia. Taiteeseen investoitiin, koska sen voitiin
koota erilaisia toimijoita yhteisen päämäärän hyväksi.
Instrumentaalinen
rooli liittyi talouden rakennemuutoksen ja laman seurauksiin, kuten Helsingin
kaupungin tietokeskuksen vuosina 1993-1996 julkaistuissa tutkimuksissa ja
keskustelualoitteissa pohdittiin. Kulttuuri, uusurbanismi, kuluttajuus ja
kulutusyhteiskunnan tarpeet yhdistyivät. Lama ja suurtyöttömyys olivat
nostaneet esille vapaa-ajan ja kulttuurin kuluttamisen merkityksen.
Uusurbanismia oli lisääntyvä
yksilöityminen; kaupunkikulttuuri jalostui massatilaisuuksiksi lisäämään
yhteisöllisyyttä. Tutkimukset osoittivat vakuuttavasti, että kulttuuritoiminnot
vaikuttivat positiivisesti yksilöihin ja alueisiin saattamalla ihmisiä yhteen,
elävöittämällä alueita, lisäämällä asumismukavuutta ja ihmisten
arkiviihtymistä. Monivaikutteinen, verkottunut ja hyvin järjestetty
kulttuuritarjonta ehkäisi työttömyyden kielteisiä vaikutuksia. Siten se edisti
sosiaali- ja terveyspoliittisia päämääriä.
Vuodesta
1989 järjestetty elokuinen talkoohenkinen ja maksuton Taiteiden yö
-tapahtuma toimi kaupunkikulttuurin ja
-yhteisöllisyyden uudistajana. Monet eri toimijat löysivät toisensa sattumalta,
impulsiivisesti ja lyhyessä ajassa; Akateemisen Kirjakaupan “Kirjojen yö”,
Helsingin Juhlaviikkojen halu uudistua ja nykytaiteen museota ajavan Porkkana
ry:n suunnitelma esitellä eri taiteen alueita uudella tavalla ja laajasti
kohtasivat 1980-luvun lopulla. Avainhenkilö oli Helsingin Juhlaviikkojen
kuvataidesihteeri Helka Ketonen, joka oli myös Porkkana ry:n johtaja.
Ensimmäinen Taiteiden yö päätettiin pitää elokuun viimeisenä torstaina -
sittemmin ajankohdasta on tullut perinne. Ketonen hoiti juhlien järjestelyn ja
hoiti yhteyksiä yllämainittujen toimijoiden kesken. Ensimmäisiä järjestelyjä
koetteli lupaviidakko, ja tiedottaminen oli vielä vaatimatonta. Yleisömenestys
osoittautui odotettua paremmaksi. Liikkeelle lähtivät niin nuoret kuin vanhat,
perheet ja yksinäiset. Yhdistävänä tekijänä oli kiinnostus uuteen, kaupunkiin
ja taiteeseen. 1990-luvulla vastuu Taiteiden yöstä on ollut Helsingin
Juhlaviikoilla ja Akateemisella Kirjakaupalla.
Vireä
kulttuurinen toimeliaisuus oli keino kilpailla tietoyhteiskunnan osaajista.
Helsingissä kulttuuristrategioita kehitettiin kahtaalla. Kaupunginhallituksen
keväällä 1989 asettama, valtuutettu Jörn Donnerin johdolla toiminut
kulttuurisuunnitelmakomitea hahmotti kymmenen vuoden päähän ulottuvia
kulttuurivisioita. Keskeisellä sijalla olivat kulttuurin rakennukset. Komitea
suunnitteli rakennusinvestointien aikatauluja siten, että ensin toteutettaisiin
Kanneltalo, Malmitalo ja Maunulan monitoimitalo (1990-1994), sitten
uudistettaisiin Kaapelitehdasta ja
panostettaisiin Herttoniemen monitoimitaloon. Lopulta Lasi- ja Tennispalatsit
entisöitäisiin ja valjastettaisiin kulttuurikäyttöön (1996-1999). Komitea ajoi
myös Helsinkiin kansainvälisyyden sillanpääasemaa eli Maailma-taloa ja
Töölönlahden kulttuurirakennusten pikaista toteuttamista. Hallinnollinen
tavoite oli kulttuuri- ja kirjastolautakuntien yhdistäminen,
kulttuuritiedotuksen parantaminen yli kuntarajojen ja kulttuurin saatavuuden
parantaminen.
Komitean
mukaan 1990-luku tuli Helsingissä olemaan kulttuurin vuosikymmen. Helsingin
sisällöllistä kulttuuristrategiaa hiottiin englantilaisvoimin. Comedia
Consultancy Ltd, ja sen konsultit Charles Landry ja Owen Kelly laativat
tietokeskuksen tilauksesta esityksen Helsingin kulttuurisista vahvuuksista ja
heikkouksista. Helsinki as a living work of art -raportti julkaistiin
syksyllä 1994. “Taiteen elävä teos” oli kutsuhuuto kaikille helsinkiläisille
kulttuuritoimijoille. Se antoi päämäärän ja keinot luoda Helsingille muutama
sen imagoon soveltuva avainidea. Ehdokkuus Euroopan Kulttuuripääkaupungiksi oli
osa tätä prosessia. Sen tehtävänä oli toimia katalysaattorina ja laukaista
julkinen keskustelu kulttuurin roolista. Brittikonsultit korostivat luovaa
lähestymistapaa hallinnon ja politiikan kaikilla tasoilla. Partnership- eli
kumppanuusajattelu kulttuurissa oli eri intressipiirejä ja hallinnonaloja
yhdistävä toimintaperiaate. Kulttuuri määriteltiin eurooppalaisittain laajasti.
Kulttuuria oli kaupungin turvallisuus ja toimiva infrastruktuuri, siisteys ja
luonnonläheisyys. Kulttuuria oli kaikki muotoilusta jääkiekkoon,
katukahviloista pimeän ajan taidetapahtumiin. Landryn ja Kellyn mukaan
Helsingin tuli kansainvälistyä omia suomalaisia vahvuuksiaan jalostaen.
Kulttuuri
liittyi kansainvälisyysstrategiaan. Se oli keino tuoda “jossain siellä kaukana”
Euroopan periferiassa sijaitseva Helsinki lähemmäs mantereen
maailmankaupunkeja. Euroopan Kulttuuripääkaupunki tarjosi ideologisen
viitekehyksen aikana, jolloin Helsinki avautui pätevöitymään eurooppalaisena
keskisuurena pääkaupunkina. Kreikan edesmenneen kulttuuriministeri Melina
Mercourin ehdotus johti siihen, että kulttuuripääkaupunki-titteli
institutionalisoitiin vuonna 1985. Siitä lähtien Euroopan yhteisön
kulttuuriministereiden muodostama ministerineuvosto on vuosittain nimennyt
jonkun eurooppalaisen kaupungin kulttuuripääkaupungiksi. Lamasta toipuvan
Helsingin kannalta ideologisesti läheisin oli vuoden 1990 kulttuuripääkaupunki
Skotlannin Glasgow, jossa kulttuuri antoi sysäyksen ympäristön ja
kaupunkirakenteen uudistumisprosessille. Sen avulla oli uudistettu kaupungin
imagoa, piristetty turismia ja kaupankäyntiä, houkuteltu uusia investointeja ja
ammattitaitoisia osaajia. Glasgow’n menestyi, koska kaupunki kehitti
yhteistyökumppanuuksia julkisen ja yksityisen sektorin, eri taideryhmien,
elinkeinoelämän sekä valtion viranomaisten välille. Kulttuurinen näkökulma oli
vahva, kun kaupungin keskustaa muutettiin “rumat rakennukset on revitty,
kauneimmat 150 rakennusta on uudistettu” -ohjelman avulla.
Helsinki
ryhtyi toteuttamaan uutta kulttuuristrategiaa marraskuussa 1995, kun
kulttuuriministerien neuvosto valitsi vuoden 2000 kulttuuripääkaupungiksi
kaikki yhdeksän hakijakaupunkia, Helsinki muiden mukana. Valtuusto hyväksyi
nimityksen ja perusti kulttuurikaupunkisäätiön joulukuussa 1996.
Liikkeellelähtö osui samaan ajankohtaan, kun Suomessa virisi keskustelua
urbanismin, kaupunkikulttuuriin ja urbaanin elämänmuodon sisällöstä. Hyvän
kaupungin esikuvatilaksi nousi eurooppalainen katu- ja tori, ja kaupunkilaisen
itsensätoteuttamisen tilaksi kahvila ja ravintola. Lukuisissa seminaareissa
pohdittiin kaupunkilaisena olemisen perusteita. “Kaupungin ydin on ihmisten
kohtaamista”, analysoi virastopäällikkö Kaarin Taipale HELKA:n syksyllä 1996
järjestämässä Suomalaista kaupunkipolitiikkaa etsimässä -seminaarissa.
Kaupunkilaisten osallistuminen ja osallisuus nousivat esiin uudella tavalla,
samoin kohtaaminen ja vuorovaikutus.
4.
Helsingin seutu tietokeskittymänä
Tietointensiivinen
luovuus painottui 1990-luvun tulevaisuusstrategioissa, kun tavoitteena oli
kehittää Helsinkiä Pohjois-Euroopan tiede- ja tietokaupungiksi. 1980-luvulla
kertaalleen hiipunut keskustelu tietoyhteiskunnasta virisi uudelleen
strategiassa, jolla Suomen pääkaupunkia muutettiin eurooppalaiseksi
tietokaupungiksi. Paradigman muutos oli selvä: kaupungit eivät enää kilpailleet
sijainnilla, statuksella ja teollisella tuotannolla vaan yliopistoilla ja
korkeakouluilla, tiedolla ja
tutkimustuloksilla. Oli panostettava koulutukseen, tutkimukseen ja
kehitystyöhön sekä tuotava ja vietävä teknologiaa maailmalta Suomeen ja
Suomesta maailmalle. Tietokaupungista tuli menestysstrategian ydinainesta.
Helsingillä oli edellytyksiä pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, kuten
kaupungin johto osasi ylpeillä: “Täällä on Suomen koulutetuin väestö, Suomen
kansainvälisesti merkittävimmät korkeakoulut, Helsingin yliopisto ja
Teknillisen korkeakoulu, muita julkisia ja yksityisiä tutkimuslaitoksia, Suomen
oloissa älyllisesti stimuloivin ja eniten oppimismahdollisuuksia tarjoava
ympäristö.”
“Tiedon
merkitys korostuu” -strategia avasi tietä pääkaupunkiseudun kuntien,
elinkinoelämän ja korkeakoulujen uusille todellisille yhteistyömuodoille ja
yhteishankkeille. Liikkeelle lähdettiin tiivistämällä kaupungin ja alueen
korkeakoulujen ja elinkeinoelämän välistä yhteistyötä. Teknillisen korkeakoulun
rehtori, Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri ja johtavat kaupunkitutkijat
olivat näkyvästi mukana kaupungin elinkeinopäivillä ja seminaareissa. Helsingin
kaupungin ja Helsingin yliopiston muodostama neuvottelukunta hioi yhteistyötä
pari kolme kertaa vuodessa; tapaamissa 1990-luvun alussa esiin nousivat
Helsinki-instituutin toiminta, osaamiskeskusasia, Latokartanon alue ja Viikin
tiedepuisto, metropolialueen tiedeväylä, joka ulottui Otaniemestä Meilahden ja
Kumpulan kautta Arabianrantaan, Viikkiin ja Tikkurilaan, Euroopan
kulttuuripääkaupunkihanke, Biomedicum ja yliopiston näkyvyys kaupunkikuvassa.
Lamavuosina
Helsingin seudun rooliksi kirkastui osaamiseen perustuvan high tech
-tuotannon jalostaminen. Tietoväylän ja osaamiskeskusstrategian toimivuutta
voitiin ryhtyä kokeilemaan käytännössä, kun vuoden 1994 alussa astui voimaan
valtakunnallinen aluekehittämislaki ja -asetus. Se oli seurausta nuoren
kansallisen kaupunkipolitiikan 1990-luvun uusista EU-henkisistä linjauksista.
Alueiden kehittämistoimia johdettiin nyt maakunnallisten tavoiteohjelmien
avulla ja vuonna 1994 aloitettiin ensimmäinen valtakunnallinen
osaamiskeskusohjelman. Esikuvana oli Oulun seutu, joka oli lähtenyt nopeaan
yliopisto- ja teknologiavetoiseen kasvuun. Holstilan mukaan
“osaamiskeskusohjelma kohdistui nimenomaan kaupunkien piilevien
mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Lama oli yksi selitys siihen, että se ohjelma
saatiin hyvin liikkeelle. Oli todella hätätila. Piti saada talouteen jotain
moottoreita. Tämä kasvukeskuspolitiikka tuli Suomeen niin kuin eurooppalaista tietä.”
Osaamiskeskusohjelman
ajatuksena oli siirtää Oulun kokemus muualle Suomeen ja taistella yhteisvoimin laman
vaikutuksia vastaan. Uudenmaan osaamiskeskuksen osaamisalueena oli “yleiset
toimintaedellytykset, erityisesti kansainvälistyminen”. Yhteisenä
toimintaideana oli yritysten, yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten
tietotaidon verkottaminen ja valjastaminen kaupalliseksi liiketoiminnaksi.
Vuonna 1995 syntyi osaamiskeskusohjelmaa toteuttamaan Culminatum Oy , jonka
osakkaina olivat pääkaupunkiseudun kaupungit ja yliopistot, elinkeinoelämä ja
Uudenmaan liitto. Tavoitteena oli edistää kilpailukykyisten ja erikoistuneiden
yritysten ja työpaikkojen syntymistä ja siirtää tutkimus- ja kehitystietoa
yliopistoilta yrityksiin. Viidessä vuodessa yrityksiä syntyi runsaasti;
esimerkiksi biotekniikan alalle muodostui runsaasti tutkimuslähtöistä korkean
teknologian yritystoimintaa.
Ylipormestari
Eva-Riitta Siitosen johdolla syksyllä 1997 toiminut Helsinki klubi
muodostui foorumiksi, jossa hiottiin
metropolialueen yhteisiä menestystekijöitä ja seudullisia strategioita sekä
edistettiin seutuistumista kumppanuuden ja yhteistyön hengessä. Helsingin
seudun kehittämisohjelmia oli 1990-luvulla laadittu aiemminkin, mutta klubi
kiteytti kolme ydinvisiota yhteiseksi tavoitteeksi. Helsingin seutu nähtiin
luovana tieto-, teknologia- ja kulttuurikeskuksena, Pohjois-Euroopan
liiketoiminnan ja logistiikan ydinalueena. Helsingin seutu määriteltiin
turvalliseksi, viihtyisäksi ja houkuttelevaksi elinympäristöksi. Klubiin
kuuluivat Helsingin, Vantaan ja Espoon kaupunginjohtajien lisäksi
elinkeinoelämän, julkisen hallinnon, tieteen, median ja kulttuurielämän
vaikuttajia. Käytännössä metropolialueen tärkeäksi foorumiksi Siitosen ajalla
muodostui epävirallinen Espoon, Vantaan, Helsingin ja Kauniaisten
kaupunginjohtajien kuukausittainen kokous.
Vuosikymmenen
virkamies: Eero Holstila
Uuden
suunnan strategioiden, tutkimuksen ja asiantuntijuuden kannalta keskeiseksi
virastoksi muodostui Helsingin kaupungin tietokeskus. Se oli perustettu
kesäkuussa 1990 yhdistämällä kaupunginarkisto ja tilastokeskus kaupungin
tietohallintoa ohjaavaksi yksiköksi. Vanha tilastokeskus muuttui
kaupunkikeskustelun herättäjäksi ja kaupunkipolitiikan hahmottajaksi. Keskus
suuntasi vuodesta 1991 voimavarojaan tutkimuslaitosroolinsa uudistamiseen, kun
kaupunki sai oman tutkimusohjelman. Helsingin yliopistosta tulivat
tietokeskuksen 1990-luvun tutkimuspäälliköt, valtiotieteen tohtori Heikki
Loikkanen, valtiotieteen maisteri (väit.) Antti Karisto ja filosofian tohtori
Harry Schulman. Tutkimuksen laatu ja substanssi muuttuivat Kariston aikana,
joka varsinaisesti loi kaupunkitutkimuksen konseptin. Lukuisat tietokeskuksen
omat ja monet yliopistotutkijat julkaisivat tutkimuksiaan tietokeskuksen
julkaisusarjoissa tai Kvartti -neljännesvuosijulkaisussa. Kaupungin
imagoa nosti myös Helsingin vuoden 1945 jälkeisen historian kirjoittaminen. Se
työllisti useita historiantutkijoita vuosina 1995-2001. Yhteistyö yliopiston ja
kaupungin välillä konkretisoitui viiden
määräaikaisen kaupunkitutkimusprofessuurin perustamiseen vuosina 1999-2001.
4.
Syrjäytyminen, sosiaalinen segregaatio ja strategiat
5.
“Kaupunki on prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi” - Helsinki metropoliksi
Miten
Helsingin 1990-luvun paradigman muutos konkretisoitui rakentamisessa ja
kaupunkisuunnittelussa. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen nousi sekä
virkansa puolesta että visionäärinä 1990-luvun kaupunkinäkemyksen edustajaksi.
Jo keväällä 1989 Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen esimiehenä Korpinen
esitteli näyttävästi kaupunkivisioitaan. “Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki”,
julisti Korpinen ja asettui vahvan Helsingin, tiiviin kaupunkirakentamisen ja
metropolialueen selkeän kasvu- ja kehittämispolitiikan ajajaksi. Puheenvuoro
visioi uutta suuntaa ajankohtana, jolloin Ilaskiven asuntoesitys (s. ) oli juuri luovutettu hallitukselle.
Korpisen mukaan Ilaskiven näkemys edusti vanhaa “kasvun rajoittaminen, tasainen
kehitys kaikkialla” -ajattelua. Euroopan ja Yhdysvaltojen kaupungeista,
erityisesti Roomasta inspiraationsa hakevan Korpisen urbaani radikalismi lähti
siitä, että ydinkeskustan asema oli palautettava arvoonsa. Kaupunkia oli
katsottava uudella tavalla; Korpisen mukaan rannoilta, satama- ja rata-alueilta
löytyisi “tavattoman hienoja paikkoja” rakentamiselle, ja tuhansille uusille
asunnoille.
Paikallistalouden
kehittämisstrategioiden tavoitteet heijastuivat rakentamiseen. Vuoden 1998
kansainvälistymisstrategian pääkohdat kertautuvat kaupunkisuunnittelussa.
Helsinki oli saatava kukoistavaksi kun tähtäimessä olivat Euroopan Unionin
huippukokous Suomessa (1999) ja juhlavuosi 2000. Elämisen laadun metropolia
ja vihreää ja puhdasta kaupunkia edustivat kulttuurista ja
historiallista kerroksisuutta ja merellisyyttä painottavat parannustyöt.
Urbaaneja luontoarvoja nostivat esiin Pohjoisrannan, Katajanokan kanavan ja
siltojen peruskorjaus, Kaivopuiston ja Esplanadinpuiston sekä useiden
leikkipuistojen ja puistojen perusparannukset (Maila Talvion puisto,
Alppipuisto, Tervasaari, Vuorimiehenpuistikko, Josafatinpuisto jne). Kaksi
maisema-arkkitehtuurikilpailua vuosina 1998-2001 (Töölönlahden puisto ja Kaisaniemen
puisto) toi esiin kaupunkipuiston mahdollisuudet. Pohjois-Esplanadin
uudistaminen, Mikonkadun kävelyalue, Kaisaniemenkadun järjestäminen, Kiasman
edusta ja Malmin ja Meri-Rastilan torit ilmentävät uudenlaista suhtautumista
katuun kaupunkilaisten jalankulkutilana ja toriin kohtaamispaikkana. Taustalla
näkyi strategia-ajattelun ydin: toimiva fyysinen ja toiminnallinen rakenne
lisäävät kaupunkielämän laatua ja viihtyisyyttä.
Strategioissa
keskusta nähtiin kaupunkilaisten olohuoneena, kaupungin käyntikorttina ja
imagonluojana. Keskustan elinvoimaisuuden vahvistaminen ja viihtyvyyden
kehittäminen näkyivät useiden historiallisten rakennusten peruskorjaustöissä;
sen sijaan harvojen kaupunkipuutalojen suojelussa ei päästy eteenpäin. Urbaanin
rakennusperinnön helmiä edustivat Kallion kirjaston peruskorjaus (1990),
Kaisaniemen puutalot (1992), Sederholmin talon (1994), Stadionin ja
uimastadionin (1994-95) sekä Yrjönkadun uimahallin (2000) peruskorjaukset.
Vanhan linja-autoaseman
perusparantamiseen päädyttiin vuonna 1994. Lasipalatsin ja Tennispalatsin
uudelleensynty 1990-luvun lopulla ja nykytaiteen museon Kiasman rakentaminen
konkretisoi monia tietoyhteiskuntakonseptiin liittyviä ilmiöitä. Lasipalatsin
korjaussuunnittelu perustui ideaan elokuvan, mediataiteen ja tietotekniikan
yhteensovittamisesta. Hanke kytkeytyi Helsingin teemaan “Tieto, teknologia ja
tulevaisuus” Euroopan
kulttuurikaupunkina. Tennispalatsissa
toteutui vapaa-aikayhteisöllisyys, kun saman katon alle tuotiin museotoimintaa
ja -kauppoja, elokuvateattereita, kahviloita ja ravintoloita.
Helsingin
yleiskaava 92:ssa asuntorakentaminen oli erityiskohteena, mikä vauhditti
metropolikehitystä. Asuntoja Helsingissä rakennettiin noin 40 000 eli yli 2,5
milj. kerrosneliömetriä. Kaupunki peruskorjasi 15 000 asuntoa. Kaksi suuntaa
vahvistui: meren hyödyntäminen ja kantakaupungin täydennysrakentaminen. Ranta-alueita otettiin asumiskäyttöön
Pikku Huopalahdessa (aloitusvuosi 1989), Meri-Rastilassa (1990), Talinrannassa
(1990), Kallahdessa (1991), Ruoholahdessa (1991) ja Herttoniemenrannassa
(1993), Aurinkolahdella (2000) ja Arabianrannassa (2000). Useat näistä alueista
muistuttavat rakennustavoiltaan kantakaupunkia. Näkemys tiiviistä, urbaanista
kaupunkirakentamisesta heijasti kansainvälisiä lähiökielteistä asenneilmapiiriä.
1990-luvun uusissa kaupunginosissa urbaanisuutta tavoiteltiin rakentamalla
aukioita, puistoja ja tiivistä katutilaa palvelu- ja työtiloineen. Erilaisia
talotyyppejä, monipuolista väestörakennetta ja toimintoja suosittiin
rinnakkain. Orgaanisuus nousi Pikku Huopalahdessa arvoksi ja Ruoholahdessa
palattiin takaisin korttelirakentamiseen. Herttoniemenrannassa tavoiteltiin
tiivistä, urbaania kaupunkikuvaa ja Arabianrannassa haettiin yhteyttä alueen
historiallisiin kerrostumiin. Ajan ilmiöihin kuului vanhojen keskusta-asuntojen
kysynnän huima kasvu ja hintojen nousu
Kokonaisen
uuden kaupunginosan suunnitteluun päästiin Viikki-Latokartanossa. Alueella
näkyi myös yliopiston ja kaupungin sekä kaupungin ja asukasjärjestöjen välinen
yhteistyö. Ajatus Viikin tutkimuskeskuksesta ja “tiedepuistosta” Kalifornian
Piilaakson malliin oli esitetty yliopistossa jo 1980-luvulla. Toteutukseen
päästiin seuraavan vuosikymmenen puolessa välissä kun hankkeelle oli saatu
Helsingin kaupungin ja valtioneuvoston tuki. Viikkiin nousi Biotekniikan
instituutti. Sinne siirtyivät kokonaisuudessaan biologispohjaiset perustieteet,
maatalous-metsätieteellinen tiedekunta ja eläinlääketieteellinen tiedekunta.
Biotekniikkayritykset ja yrityshautomoyksiköt, Helsingin kaupungin talvipuutarha
ja vihertietokeskus sekä monipuolinen kirjastokokonaisuus heijastivat
tietokaupunkistrategian konkreettista toteutumista. Kaupunki hyödynsi Viikin ja
Latokartanon alueen asuntotuotannossa kokeilevia ekologisia asumistapoja ja
puun hyväksikäyttöä kerrostalorakentamisessa. Viikki myötäili Helsingin
yliopiston 1990-luvun linjauksia keskittää yliopiston toiminnot neljälle
alueelle: Viikin lisäksi keskustaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Pikku
Huopalahteen.
Luovan ja
elinvoimaisen kaupunkistrategian mukaisesti kaupunki panosti 1990-luvulla
arkiviihtyvyyteen, kulttuurin ja palveluihin. Nykytaiteen museo Kiasma avattiin
keväällä 1998, ja Kaapelitehtaan museokeskus 1999. Finlandia-talon huonokuntoisten marmorilaattojen vaihtamiseen
liittynyttä pitkittynyttä päätöksentekoa seurattiin julkisuudessa.
Vuosikymmenen aikana rakennettiin 52 päiväkotia, parikymmentä koulurakennusta
ja useita kulttuurin, opetus- ja sosiaalitoimen monitoimi- ja palvelutaloja.
Kallahden ja Vallilan korttelitalot ja Kotinummen palvelutalo valmistuivat
vuonna 1991-1992, Kannelmäen monitoimitalo vuonna 1992, Munkkiniemen
palvelutalo vuona 1992, korttelitalo Meri-Rasti ja Itä-keskuksen uimahalli
vuonna 1993, Malmitalo vuonna 1994 ja Pikku Huopalahden korttelitalo vuonna
1997. Neljä uutta metroasemaa otettiin liikenteelle, Mellunmäki (1989),
Ruoholahti (1993), Kaisaniemi (199 ) ja Vuosaari (1998). Valaistuksen avulla
keskustan kaupunkitilaan tuotiin uutta ilmettä juhlavuoden 2000 lähestyessä.
Paikallistalouden
kehittäminen - dynaaminen kaupunki -strategia toteutui laman vuoksi oletettua hitaammin. Jo vuonna
1991 kaupungin kunnalliskertomuksessa todettiin, että “ensimmäisen kerran
vuosikymmeniin teollisuustontteja oli tarjolla kysyntää enemmän”.
Toimitilarakentaminen oli Helsingissä vuosina 1992-1995 vähäistä; parissa
vuodessa palattiin 1970-luvun keskimääräisiin lukuihin. Innovatiivisen
yritystoiminnan tukeminen lähti liikkeelle kaupunginvaltuuston hyväksymästä
teollisuuspoliittisesta kannanotosta vuonna 1994. Lama edisti suunnanmuutosta; Holstilan mukaan “jokainen ymmärsi,
että kun työttömyys alkaa olla 20 % niin oli pakko tehdä jotain - piti olla
nöyrä. Elinkeinopolitiikassa piti palvella.” Elinkeinopoliittinen rakennemuutos
tuli Helsingissä näkyviin Pitäjänmäellä. Vanha teollisuuskaupunginosa muuttui
1990-luvulla moderniksi tietotekniikkakaupungiksi. Alueelle tuli jo laman
aikana ICL:n iso konttori. Sitä seurasivat Novo Group, Nokia ja eräät muut
tietotekniikan pienemmät ja suuremmat kärkiyritykset. Alueesta kehittyi
Helsingin “Silicon Hill”, 20 000 ihmisen työpaikkakeskittymä ja Suomen suurin
it-yritysten klusterikaupunginosa. Alueella on kokeiltu uutta
toimistoarkkitehtuuria sekä urbaanin asumisen ja työteon yhdistämistä.
Pitäjänmäelle Strömbergin alueelle ja Talinlehtoon on noussut runsaasti
asuintaloja.
Uudisrakentaminen
vilkastui Helsingissä vuosina 1996-1997. Valtuusto hyväksyi elokuussa 1997
kiinteistöjen myynnissä noudatettavien periaatteiden uudistamisen. Päätös tuki
kiinteistötoimen harjoittamaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa. Tietotekniikan
ylivoima alkoi vuosikymmenen lopulla näkyä Ruoholahdessa, jonne tonttien
myynnin ja vuokrauksen seurauksena oli muodostumassa merkittävä high tech
-keskittymä. Se lähti liikkeelle, kun kaupunki teki vuonna 1999 merkittävän
esisopimuksen Nokia kanssa Elmun tontin vapautuessa. Alueen seuraava
yrittäjävetoinen ja tiivis high tech -keskittymä nousi vuosina 2000-2001
Kaapelitehtaan taakse. Viikin biotekniikkakeskuksen ja tiedepuiston lisäksi
kaupungin osaamiskeskusten sarjaan liittyi Arabiarannan Art & Design
-kaupunginosa. Vanhat teollisuusrakennukset muutettiin kulttuurin ja
koulutuksen tarpeisiin sekä toimistotiloiksi. Alueelle haviteltiin työpaikkoja
5 000 hengelle ja sinne muuttivat Taideteollinen korkeakoulu, pop ja jazz
-opisto sekä Helsingin Teknillisen korkeakoulun kulttuuri- ja palveluyksikkö.
Täydennysrakentaminen
ja olemassaolevaan kaupunkirakenteeseen tiivistäminen ei tapahtunut
1990-luvulla vailla soraääniä. Tutkimukset osoittivat, että puhe
kaupunkipolitiikasta korvasi 1990-luvulla puheen kaupunkisuunnittelusta;
strategiasuunnittelu ohitti painoarvoltaan pitkän tähtäyksen suunnittelun
samalla kun markkinavetoisuus oli nousussa 1990-luvun puolessa välissä.
Pistemäinen suunnittelu, hankekaavoitukset ja kaupunkisuunnittelun
“yksityistäminen”, sääntelyn purkaminen loivat Suomessa maaperää keskustelulle
rakentamisen ja suunnittelun tavoitteista ja menetelmistä. Lama nopeutti
Helsingissä muutoshalukkuutta. Kun kassaan piti saada rahaa, siirtyi kaupunki
omistamiensa maiden vuokrauksesta niiden myymiseen. Siirtymä korosti
kiinteistöviraston ja -lautakunnan roolia maanomistajana ja maankäytön
suunnittelijana. Kaupunkisuunnittelun näkemysriidat henkilöityivät, kun
apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen ja virastopäällikkö Paavo Perkkiö
kaupunkisuunnitteluvirastosta astuivat julkisuuteen ajamaan näkemyksiään.
Vuoden 2000
kunnallisvaaleissa keskusteltiin Valtion rautateiden Töölönlahden alueella
omistamien historiallisten, mutta tyhjiksi jääneiden makasiinirakennusten
säilyttämisestä tai purkamisesta. Makasiineille oli kaupungin tukemana syntynyt
vilkasta kansalaistoimintaa, joka huipentui vuoden 2000 lukuisiin tapahtumiin
alueella. Pro Makasiini -liike asettui näkyvästi puolustamaan rakennusten
säilyttämistä. Kunnallispoliittinen ja julkinen keskustelu nivoutui
vuosikymmenen tärkeimpään suunnittelukysymykseen, Töölönlahden tulevaisuuteen.
Puheenvuoroja käyttivät niin alueen suunnittelijat, päättäjät, poliitikot ja
virkamiehet kuin kaupunkikulttuurin harrastajat, kansalaisjärjestöt,
valistuneet kansalaiset ja suuret lehdet, erityisesti Helsingin Sanomat.
Kamppi-Töölönlahden kaavoitusprosessi sekä konkreettiset rakennuskohteet,
Kiasma, Sanomatalo, eduskunnan lisärakennus, musiikkitalo ja keskustan
tunnelihanke toimivat julkisen keskustelun laukaisijoina. Monet vahvat linjat
kohtasivat, kun kyseessä oli alueen tarkoituksenmukainen kehittäminen.
Laajemmin kyseessä oli sekä suunnitteluparadigman murros että kahden
kaupunkinäkemyksen välinen ristiveto. Korpinen edusti eurooppalaista linjaa,
joka oli “kallellaan innovaatioita ja komplekseja prosesseja suosivaan
suuntaan”. Vastapuolelle ryhmittyi kaupunkisuunnittelun modernistiseen
perinteeseen ja kokonaisvaltaiseen asiantuntijuuteen vetoava ryhmittymät.
6. Helsinki-konserni ja tulosjohtaminen
Edelläkuvatun
valossa 1990-luku näyttäytyy historiallisena murrosvuosikymmenenä. Käynnissä oli useita eri suuntaan
vaikuttavia uudistumisprosesseja. Virikkeet tulivat sekä kunnallisen
järjestelmän sisältä että hallintorakenteen ulkopuolelta. Siirtyminen
teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan, talouden globalisoitumisen,
alueellistuminen ja kysynnän erilaistuminen antoivat ensimmäisen sykäyksen
uudelle ajattelulle. Kun tekniset, taloudelliset ja mentaaliset haasteet
muuttuivat yhä moninaisimmiksi, oli rakenteet sopeutettava joustaviksi ja
verkostomaisiksi. Tiensä päähän olivat tulleet kunnallishallinnon kaksi
perinnettä, legalistinen ajattelu ja keskitetty, byrokraattinen
organisaatiomalli. Kun Suomessa 1980-luvun lopulla ryhdyttiin hallinnon
uudistuksiin, avainsanoiksi nousivat “hajauttaminen”, “verkostot”, “joustavuus”
ja “sitoutuminen”. Kehitys noudatti eurooppalaisia linjauksia arvojen, mallien
ja tavoitteidenkin osalta.
Lama jäi
taakse vuonna 1985, kuten Helsingin kaupungin tilinpäätös ja kunnalliskertomus
kiteyttää: “Helsinki on astunut takaisin kasvun aikaan. Vuosi 1995 antoi uskoa
sekä aineen että hengen voimien paluulle”. Kaupunginjohtaja Kari Rahkamo uskoi kasvustrategioihin.
Voimaa saatiin uudesta linjauksesta, jossa liikkeenjohdollista tietoa alettiin
yhdistää itsehallintoon ja palveluiden järjestämiseen. Rahkamon varovaisen
muotoilun taakse kätkeytyi merkittävä kunnallishallinnollinen murros.
Kaupunginvaltuuston päätöksellä syyskuussa 1994 kaupungin neljä suurinta
liikelaitosta, energialaitos, vesi- ja viemärilaitos, satamalaitos ja
liikennelaitos muutettiin vuoden 1995 alusta uuden kunnallislain mukaisiksi
liikelaitoksiksi. Budjetointi ja kirjanpitokäytäntö muutettiin liikekirjapidon
mukaiseksi; määrärahabudjetoinnin sijasta kaupungin talousarviossa asetettiin
tulostavoite. Muutos näkyi uusien liikelaitosten toiminnallisissa nimissä.
Helsingin Energia, Helsingin Vesi, Helsingin Satama ja HKL nousivat kaupungin
liiketoiminnan lippulaivoiksi. Vuosikymmenen lopulla perustettiin lisäksi
Helsinki Catering (ent. ruokapalvelukeskus) ja Helsinki Tekstiilipalvelu (ent.
keskuspesula).
Markkinointivetoisuus
vietiin askel pidemmälle vuoden 1997 alussa, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi
konserniohjauksen periaatteet Helsingin kaupungin organisaatioperustaksi uuden
kuntalain mukaisesti. Kaupungin talousarvio- ja kirjanpitokäytäntö muuttui
siten, että tilikauden tulos laskettiin nyt kirjanpitolainsäännösten
mukaisesti. Kansalaiselle muutos näkyi
terminologiassa; Helsingin kaupungin organisaation tilalle tuli Helsinki-konserni.
Se määriteltiin omistus- ja hallintorakenteeksi, jonka tarkoituksena oli
mahdollistaa siihen kuuluvien yksiköiden välinen yhteensopivuus ja yhteistyö.
Konserniin kuului kolmenlaisia osia. Helsingin kaupunki muodosti emoyhteisön.
Tytäryhteisöt muodostuivat niistä säätiöistä ja yhteisöistä, joissa kaupungilla
oli määräysvalta. Vuonna 1997 tytäryhteisöjä oli kaikkiaan 182. Niistä 122 oli
kaupungin omistamia asuntolainotettuja vuokra-asunto- tai muita
vapaarahoitteisia asuntoyhtiöitä. Erilaisia toimitilojen hallintaa, vuokrausta
yms. toimintaa harjoittavia yhtiöitä oli 28 kappaletta. Kolmannen tason
muodostivat osakkuusyhteisöt, eli ne kuntayhtymät, säätiöt ja yhteisöt, joissa
kaupungilla oli 20-50 prosentin omistusosuus tai muu huomattava vaikutusvalta.
Osakkuusyhteisöjä oli yhteensä 47 kappaletta, joista valtaosa liittyi
kiinteistöhuoltotoimintaan, asumiseen tai pysäköintiin.
Helsingin
muutokset heijastivat 1980-luvun puolessa välissä alkanutta “kehittämistyön harppausta”. Sen tavoitteena
oli markkinointisuuntautuneisuuden lisääminen ja yritysjohtamisen mallien
siirtäminen julkiseen hallintoon. Tulosjohtamisen uudistusideologia, kuten
tutkija Sakari Möttönen toteaa, nousi hallintokulttuurin ajanmukaistamisen
avainilmiöksi. Kunnallishallinnon demokratia-arvoa joutui väistymään
tehokkuusarvon tieltä. Taloudelliset syyt, palvelukyky, hallinnon hajautus ja
laman aikana koko julkisen sektorin koon pienentäminen korostuivat. Keinoiksi
otettiin raskaiden suunnittelujärjestelmien purkaminen, normiohjauksen
vähentäminen ja markkinaohjaukseen nojautuminen. Liikelaitosuudistus oli osa
tätä prosessia, johon kuului myös valtionosuus- ja tulosjohtamisuudistukset.
Valtion ja kuntien suhteen uudistamiseen pyrittiin vapaakuntahankkeella, jolla
pyrittiin edistämään kunnan sisäistä kehittämistä ja vahvistamaan
itsehallintoa. Sama tavoite oli vuoden 1993 alussa voimaan tulleella
valtionosuusuudistuksella, joka muutti sektoripohjaisen valtionosuuksien eli
valtionavun maksamisen asukaslukupohjaiseksi.
Loppusanat
Tämä
tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa kunnallisen hallintakulttuurin sopivuus
1900-luvun yhteiskuntahistorian tutkimuskohteeksi. Peruskysymys liittyi siihen,
miten Helsinki on selvinnyt suurkaupungistumisestaan eri kaupunginjohtajien
aikana. Kysymyksellä on alueellinen, kansallinen ja eurooppalainen
ulottuvuutensa. Suomen pääkaupungin kunnallinen hallintakulttuuri ja
-politiikka ovat sopeutuneet hyvin muutosvaatimuksiin vuodesta 1875 alkaen.
Nykyisenkaltainen kunnallinen hallintamalli ja kunnallispolitiikka ovat
kehittyneet vuoden 1917 äänioikeusreformin ja vuoden 1927 kunnallislain
uudistamisen seurauksena. Helsingissä porvarilliset ja sosialistiset puolueet
joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kun suurista periaatteellisista
kysymyksistä oli sovittava ennen lopullista päätöksentekoa, muodostui poliittinen
yhteistoiminta jo 1920-luvulla kahden kokoomuksen, Ruotsalaisen kansanpuolueen
ja sosialidemokraattien välille. Tämä yhdistelmä on eri variaatioin ollut
vaikutusvaltainen lähes koko vuoden 1945 jälkeisen ajanjakson.
Helsingin
erityispiirre on puolueiden ja poliittisten liikkeiden runsaus.
Yliopistokaupungille tunnusomaista on ollut koulutetun keskiluokan
puoluemuodostelmien rooli. Niin Isänmaallinen kansanliike, Suomen kansanpuolue,
Kansallinen edistyspuolue, Vapaamielisten liitto, Liberaalinen kansanpuolue,
vihreät ja nuorsuomalaiset ovat saaneet valtuustoon yksittäisiä, ja osin
merkittäviä vaikuttajia. Näistä ryhmistä vain vihreät ovat onnistuneet
nousemaan määrältään merkittävään asemaan 1980-luvulta lähtien. Helsinkiläiseen
kunnallispolitiikkaan kuuluvat myös yksittäiset protestiliikkeet.
Protestitunnuksin liikkeelle lähtivät sekä Suomen maaseudun puolue että
keskustapuolue. Molemmilla oli keskeinen rooli 1980-luvun metroepäselvyyksien
käsittelyn aikana.
Suomen poliittisessa
historiassa kunnallispolitiikkaa on tutkittu suhteellisen vähän, vaikka
1900-luvun jälkipuoli näyttäytyy kunnallisen hallintatavan nousukautena. Yhä
2000-luvun alussa merkittävin osa ihmisten arkea koskevista asioista päätetään
kunnallisella tasolla. Se koskee maankäyttöä ja rakentamista, asumista ja
liikkumista, koulutusta ja terveydenhoitoa, kulttuuria ja vapaa-aikaa. Helsinki
sopeutui melko vaivattomasti tutkimusajankohdan yhteiskunnallisiin muutoksiin:
suureen alueliitokseen, suunnittelujärjestelmien ja hyvinvointipalveluiden
luomiseen sekä eurooppalaisen pienoismetropolin synnyttämiseen. Pitkään
jouduttiin toimimaan tilanteessa, jossa yhteiskunnallinen ilmapiiri oli
Helsinki-vihamielinen. Pääkaupunki joutui suuruutensa ja sosiaalisen
monitasoisuutensa vuoksi luomaan erityisratkaisuja aiemmin kuin kansallinen
lainsäädäntö edellytti. Monet näistä kunnallishallinnallisista toimenpiteistä
ovat sittemmin olleet kansallisesti suuntaanäyttäviä. Helsinki on koko
tutkimusajankohdan ollut tietoinen pääkaupunkiasemastaan. Sen tärkeimmän viite-
ja vertailuryhmän ovat muodostaneet muut pohjoismaiset pääkaupungit.
Helsingissä
asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä.
Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia
nopeasti ja tehokkaasti. Ratkaisevaa on ollut kaupunginjohtajakollegion
yhteistoiminta. Sitä on parhaimmillaan tukenut virastopäälliköiden ja
apulaiskaupunginjohtajien hyvä yhteistyö. Kun kunnallinen hallintatapa on
perustunut siihen, että asiat päätetään enemmistössä, on monet raskaat hankkeet
on viety läpi korkeiden virkamiesten ja valtuustoryhmien johtajien yhteisen
tahtotilan, konsensuksen, avulla. Politiikka on neuvottelua ja se on
Helsingissä eri aikoina kiteytynyt melko pienen ryhmän johdettavaksi.
Helsingissä on säilynyt koko tutkimusajankohdan vahva virkamieshenki ja
toimintakulttuuri. Suuruuteensa nähden on Helsingin hallintakulttuurissa
säilynyt, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, varsin korkea virkamiesmoraali.
Sitä on tukenut monitasoinen tarkastus- ja revisiotoiminta. Kaupungin suuruuden
vuoksi lautakuntiin on saatu myös hyvä poliittinen asiantuntemus. Ratkaisevaa
hallintakulttuurin menestymiselle on ollut julkisuuden rooli,
tiedotusvälineiden suhtautuminen.