“Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki!”

Menestyksen avaimet omissa käsissä

 

                                                                                      

I Pääkaupunkiasema, kansallinen murros ja lama

 

 

1.  Suomi, Helsinki ja Itämeri

 

 

Kansainvälisyys nousi esiin vuonna 1990 monella tavalla. Helsingin yliopisto vietti näyttävästi 350-vuotisjuhliaan ja korosti eurooppalaisia juuriaan. Tiedon ja tieteen universaalisuuden ohella Itämeri teemana ja viitekehyksenä nousi juhlavuoden aikana esille. Yliopiston ja kaupungin välisen yhteistyön tiivistymistä osoitti säätiöpohjainen Helsinki-instituutti, joka aloitti toimintansa vuonna 1990. Tämä yliopiston ja kaupungin yhdessä omistama instituutti tarjosi korkeatasoista täydennyskoulutusta kansainvälisen vuorovaikutuksen, julkisen hallinnon tehostamisen ja ympäristönsuojelun aloilla. Kansainvälisyyttä edusti instituutin johtaja, valtio-opin professori Raimo Väyrynen. Maailmanpolitiikan todellista arkipäivää harjoiteltiin syyskuussa 1990, kun Helsinki Summit toi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidentit George Bushin ja Mihail Gorbatšovin puolisoineen Suomeen. Presidentti ja rouva Koivisto toimivat kokouksen, jonka tärkein aihe oli Persianlahden uhkaava tilanne, isäntäparina.

 

Vuodesta 1989 kansallinen ja kansainvälinen alkoivat lomittuivat politiikassa, taloudessa ja ideologioissa tavalla, joka ennakoi kylmän sodan murtumista. Kaupunginjohtaja Raimo Ilaskiven viimeisessä uudenvuodenpuheessa vuonna 1990 nostettiin esiin Helsingin, Suomen ja maailman nopea muuttuminen. Ilaskivi korosti aikakauden murroksellisuutta: “Maailman poliittinen kehitys ei ole meidän ohjattavissamme. Voimme vain toivoa, että kaikkivaltias, hän, joka maailman kohtaloista päättää, soisi maailman kehittyä rauhassa.” Ylipormestari tarjosi Suomelle ja Helsingille aktiivista roolia, ajopuuksi ei tullut jättäytyä. Visioihin oli tarvetta. Suomi oli siirtynyt vuonna 1988 presidentti Mauno Koiviston toiseen kauteen vanhaan idänpolitiikkaan nojautuen. Pariisissa ja koko maailmassa juhlittiin vuonna 1989 näyttävästi vallankumouksen 200-vuotisjuhlaa; sen teemoja oli levitetty jo vuosia. Murrosta ennakoi Berliinin muuri murtuminen marraskuussa 1989 ja pian Vilnassa, Riiassa ja Tallinnassa   demokratiavaatimukset purkautuivat itsenäistymisliikkeeksi. Tässä poliittisessa liikehdinnässä pääkaupungeilla oli keskeinen rooli. Lokakuussa 1989 Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov antoi tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle ja Helsingin Finlandia-talossa muisteltiin Moskovan rauhan vuosipäivänä maaliskuussa 1990 Talvisotaa. Joulukuussa 1990 Neuvostoliitto ilmoitti, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearingkauppa lakkaisi. Vuotta myöhemmin joulukuussa 1991 Neuvostoliitto hajosi.

 

Vuosina 1989-1991 uusisänmaallisuus ajoi Paasikivi-Kekkosen -linjan ohi. Tammikuussa 1990 Hakaniemen rannassa paljastettiin suuren kohun saattelemana Moskovan “Maailman rauha” -lahjamuistomerkki Helsingille. Patsas nähtiin nyt pysähtyneisyyden ajan monumenttina, ja sen edustama aate koettiin kuolleeksi ideologiaksi. Kokoomuksen presidenttigallupissa menestynyt Ilaskivi viittasi isänmaallisuutta tihkuvassa uudenvuoden puheessaan uusiin ongelmiin, joista hän nosti päällimmäiseksi pakolaiset. Ilaskivi hylkäsi virkamiesroolinsa vaatimalla kriittistä suhtautumista elintasopakolaisiin: “Ei vieraita onnenonkijoita tule yli omiensa nostaa”. Hän vetosi kansakunnan velvollisuuksiin omia kansalaisia kohtaan, erityisesti sellaisia kohtaan, jotka olivat taistelleet itsenäisyyden puolesta tai tehneet vuosikausia töitä Suomen rakentamiseksi. Ilaskiven puhetta seurasi viikkoja jatkunut pohdinta Suomen pakolaispolitiikasta; esiin nousivat erityisesti kotouttamisongelmia osoittaneet somalit.

 

 

2. Uusi vuosikymmen - uudet johtajat? Kari Rahkamon (1991-1996)  ja Eva-Riitta Siitosen (1996-) aika

 

Vuosikymmenen vaihtumista Helsingin kaupungissa symboloivat vaihdokset korkeissa viroissa. Lukuisia virastopäälliköitä oli jäämässä eläkkeelle vuosina 1990-1992; puolueiden piiristä etsittiin seuraajaa kulttuuritoimen johtajalle Aino Räty-Hämäläiselle, koulutoimen päällikölle Jouko Kauranteelle, terveysviraston toimitusjohtaja Kurt Söderholmille ja hallintojohtaja Esko Koivulle. Epäpoliittisten nimitysten sarjaan laskettiin kuuluvan seuraajan hakeminen toimitusjohtaja Seppo Prihalle (Vesi- ja viemärilaitos) ja toimitusjohtaja Aimo Puromäelle (Energialaitos), kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Lars Hedmanille, matkailupäällikkö Mikko Nupposelle, kaupunginkanslian rajoitusjohtaja Erkki Kokkoselle, yleisen osaston päällikkö Harri Sormaselle ja kansliapäällikkö Pentti Mäkelälle.

 

Rationalisointi oli avainsana, kun Ilaskiven johdolla toiminut Helsingin kaupunginhallituksen asettama järjestelykomitea esitti marraskuussa 1990 apulaiskaupunginjohtajien määrän vähentämistä neljään. Rakennustoimen apulaiskaupunginjohtajan tehtävät haluttiin jakaa. Taustalla oli kahden suuren, kokoomuksen ja sosialidemokraattien yhdenmukainen näkemys; molemmille ryhmille oli lisäksi tulossa oma mies/nainen kaupungin johtoon. Ratkaisua kristisoi vasemmistoliitto ja komiteassa mukana ollut Pekka Saarnio. Kokoomuksen valtuustoryhmä valitsi uuden sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajan. Vahvimmin esillä oli kokeneen kunnallispoliitikon, seutukaavajohtaja Timo Honkalan nimi. Honkala selvisi ryhmässä voittajaksi äänin 19-7, kun vastaehdokkaaksi asettui “naisasialiikkeen” kannattama ylihoitaja Aune Brotherus-Kettunen. Valtuusto siunasi päätöksen tammikuussa 1991.

 

Keväällä 1991 kansaedustajaksi siirtyneen Tuomiojan paikka tuli hakuun. Valintaa ryhtyi valmistelemaan sosialidemokraattien työryhmä, johon kuuluivat piirin puheenjohtaja Paavo Lipponen ja sihteeri Esko Häsä sekä valtuustoryhmän varapuheenjohtaja Aarne Laurila ja kaupunginhallituksen I varapuheenjohtaja Arja Alho, joka itse vetäytyi kilpailusta. Tuomioja itsekin kartoitti kiinnostuneita ja keräsi tukea ympäristöministeriön ylijohtaja Sirkka Hautojärvelle. Valmisteluryhmä nosti esiin neljä ehdokasta. He olivat Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen johtaja, valtiotieteen tohtori Pekka Korpinen, demarien valtuustoryhmän puheenjohtaja, arkkitehti Kari Piimies, asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Syrjänen ja kaupunginkanslian yhteistoimintapäällikkö Matti Väisänen. Piiritoimikunnassa Korpinen sai taakseen selvän enemmistön ennen Piimiestä. Piirikokouksessa molemmilla oli kannatusta ja tulos selvisi vasta ääntenlaskun jälkeen. Korpisen voittonumerot olivat 59 Piimiehen 52 ääntä vastaan. Valtuusto siunasi toukokuussa 1999 Korpinen valinnan kaupunkisuunnittelun ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Valtuustossa vaali nähtiin tärkeänä ja vaadittiin enemmän tietoa ehdokkaiden mielipiteistä ja kaupunkipoliittisista visoista.

 

Kaupunginjohtajana valinta keväällä 1991 tapahtui melko mutkattomasti. Paikka kuului kokoomukselle. “Ilaskiven mitat” täyttäviä ehdokkaita oli etsitty vuodenvaihteesta lähtien. Perinteen hengessä pääkaupungin johtoon haettiin karismaattista valtakunnantason vaikuttajaa. Kevään 1991 eduskuntavaalit olivat kokoomukselle takaisku. Holkeri ei vetoomuksista huolimatta ollut käytettävissä. Kunnallispolitiikassakin vaikuttanut Tukon pääjohtaja Pentti Kivinen ja Helsingissä suosittu kansanedustaja, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen kieltäytyivät, samoin sosiaali- ja terveydenhuoltotoimen apulaiskaupunginjohtajaksi vuonna 1990 valittu Timo Honkala. Säädetyn hakuajan kuluessa vain Suomen Kaupunkiliiton varatoimitusjohtaja, vuosina 1987-1988 pääministeri Holkerin avustajana toiminut Pekka Alanen oli jättänyt hakupaperit kirjaamoon. Myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, diplomi-insinööri Kari Rahkamo oli antanut suostumuksensa. Kokoomuksen vahvan miehen, muutaman kuukauden sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkönä toimineen Heikki S. von Hertzenin aikomuksista ei tiedetty.

 

Ratkaisu tapahtui kokoomuksen valtuustoryhmän kokouksessa huhtikuussa 1991. Ryhmä äänesti Alasen ja Rahkamon välillä. Oman lisänsä kokoukseen toi von Hertzenin kirje, jossa hän ilmaisi lopullisen kieltäytymisensä kaupunginjohtajuudesta. von Hertzen vetosi hieman katkerin sanoin siihen, että kannatusta ei ollut riittävästi omassa ryhmässä vaikka sitä oli löytynyt eräissä muissa. Äänestys Alasen ja Rahkamon välillä päättyi lukuihin 9-18 jälkimmäisen hyväksi. Kaupunginvaltuusto siunasi kokoomuksen valinnan kokouksessaan 17. huhtikuuta. Useimmissa puheenvuoroissa kehuttiin Rahkamon ‘stadilaisuutta’, sovittelevuutta, demokraattisuutta ja kokemusta kunnallispolitiikasta. Samalla tiedettiin, että valinnalla oli tietty väliaikaisuuden leima - 58 vuotiaan Rahkamon kaupunginjohtajakausi jäisi totuttua lyhyemmäksi. Lehdistössä kaupunginjohtajan valinta nähtiin kokoomuksen kyvyttömyytenä löytää ehdokkaita tärkeälle paikalle. Rahkamosta puhuttiin “pappilan hätävarana” ja “värittömänä veteraanina”, johon turvauduttiin näyttävämmän ehdokkaan puuttuessa.

 

Kunnallispoliittisesti Rahkamoa kokemattoman Eva-Riitta Siitosen nousu kaupungin johtoon keväällä 1996 tapahtui huomattavasti dramaattisemmin kuin Rahkamon valinta. Pelissä oli jälleen mukana kahden apulaiskaupunginjohtajan paikka ja kaupungin johtotyön järjestäminen. Vihreät olivat vuoden 1992 vaalien jälkeen valtuuston kolmanneksi suurin ryhmä, ja vaatimassa yhtä korkeaa virkaa itselleen. Pienet puolueet nousivat ratkaisijan asemaan. Myös naiskysymys oli nousemassa esille. Kun Rahkamon eläkeikä lähestyi, alettiin kulisseissa tehdä kovaa vaalityötä. Esiin nousi syksyllä 1995 kaksi vahvaa ehdokasta, Uudenmaan läänin maaherra, ekonomi Eva-Riitta Siitonen ja apulaiskaupunginjohtaja, valtiotieteen tohtori Pekka Korpinen. Valtuusto pääsi valitsemaan uuden kaupunginjohtajan vasta maaliskuussa 1996. Sitä ennen johtajakisaa seurattiin julkisuudessa suurella intensiteetillä. Vaalikulttuuria oli vienyt yhä mediahakuisempaan suuntaan suora presidentinvaali 1994. Kaupunginjohtajaehdokkaita esiteltiin tiedotusvälineissä laveasti. Helsinkiläiset saivat vastata iltapäivälehtien “kumpi on parempi?” -kiertokyselyihin ja ehdokkaat väittelivät keskenään eri kaupunginosissa. Suoraa kansanvaaliakin ehdotettiin. Mediahuomiosta huolimatta vaalikampanjaa käytiin asiaperustein.

 

Valtuustoryhmien neuvottelivat kaupunginjohtajan valinnasta koko kevään. Kokoomus ja demarit pääsivät sopuun laajennetusta johtajistotoimikunnasta. Noin viikkoa ennen vaaleja vasemmistoliiton Pekka Saarnio paljasti nimityspaketin. “Poliittisesti toimivaa pakettia” oli synnytetty siten, että jokainen puolue sai jotain. Saarnio joukkoineen oli neuvotellut johtajistopaketista vihreiden ja demareiden kanssa. Sopimuksen mukaan kolme ryhmää tukivat Korpisen valintaa kaupunginjohtajaksi, ja vihreät saivat Korpiselta vapautuvan viran. Siihen valittaisiin vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara. Rkp:lle ja vasemmistoliitolle taattiin yksi virkamiespaikka johtajistoon, kun suuret ryhmät saivat kaksi kaupunginjohtajan paikkaa. Kokonaismalli palauttaisi, kuten Saarnio korosti, poliittisen kollektiivin. Se toisi asiat kaupunginhallitukseen poliittisesti paremmin valmisteltuina ja siten “ryhtiä päätöksentekoon”.

 

Kun vaalit lähestyivät, Korpisen leirin voitonvarmuus kasvoi ja Siitos-leirin junttatyö kiihtyi. Televisiosta tutulla Siitosella oli helsinkiläisäänestäjien tuki lehtien mielipidetiedusteluissa. Korpisella arveltiin olevan etulyöntiasema, vaikka uskottiin joidenkin vihreiden äänestävän tyhjää. “Kokoomus painaa todella kovaa päälle”, tuskaili virheiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kimmo Helistö. Kokoomus tarvitsi Siitosen taakse Rkp:n ja pienten porvariryhmien tuen. Vaali tapahtui lopulta “omiinkaan ei voi luottaa” -ilmapiirissä. Viime hetkellä esiin nousi naisten huoli siitä, että punavihreiden kaavailemassa 7-jäsenisessä johtajistossa oli tilaa vain yhdelle naiselle. Tiukassa äänestyksessä, vain muutamien puheenvuorojen säestämänä,  valtuusto valitsi kokouksessa 13. maaliskuuta 1996 haastajana kilpaan lähteneen Siitosen kaupunginjohtajaksi äärimmäisen tiukasti, äänin 42-41. Kaksi äänesti tyhjää. Lehdet eivät säästelleet sanojaan kuvatessaan lippuäänestyksen tulosta ja vihreiden epäonnistumista ensimmäisen oman suuren luokan poliittisen sopimuksen kaitsijana: “Vasemmiston ja vihreiden maailma romahti sillä sekunnilla. Bryggaren naama venähti. Helistö kalpeni ja politiikan vanha kettu Saarniokin hieroi epäuskoisena partaansa”.    

 

Pääkaupungin 1990-luvun kaupunginjohtajat Kari Rahkamo ja Eva-Riitta Siitonen korostivat helsinkiläisyyttään. Rakennushallituksen kehittämisosaston apulaispäällikkönä toiminut Rahkamo edusti paikallista ja pitkäaikaista osaamista. Lahdessa syntynyt, mutta Helsinkiin sodan jälkeen muuttanut ja Norssissa koulunsa käynyt Rahkamo oli vaikuttanut 26 vuotta kunnallispolitiikassa. Valtuustoon tämä kolmiloikan olympiatason edustusurheilija ja Suomen kahdeksankertainen mestari oli noussut kunnallisvaaleissa 1964. Sen jälkeen hän oli toiminut liikennelaitoksen lautakunnassa ja palkkalautakunnassa sekä pitkään kaupunginhallituksessa ja valtuuston puheenjohtajana. Siitosen elämänkaaressa nähtiin poliittisen tuhkimotarinan aineksia. Kalliossa kasvaneesta työläistytöstä kasvoi 1980-luvulla helsinkiläisten suosikkipoliitikko. Menestymistä auttoi televisiokuuluttajana hankittu julkisuus. Siitosen ensitutustuminen kunnallispolitiikkaan tapahtui kulttuurilautakunnan varajäsenenä ja vuonna 1980 hänet pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Valtuustossa Siitonen istui vuosina 1981-1990, ja eduskuntaan hänet valittiin pääkaupungin ääniharavana keväällä 1983. Uudenmaan läänin maaherrana Siitonen ehti toimia vuosina 1990-1996. Siitosta pidettiin käytännön poliitikkona, määrätietoisena, edustava ja asiatiedot nopeasti omaksuvana.

 

 

3. Populismin perinne, irtaantuminen politiikasta ja “uusi politiikka”

 

1980-luvun populistisista liikkeistä kunnallispolitiikassa jäivät elämään vihreät. Kunnallisvaaleissa 1992 äänestysprosentti nousi hieman - vihreät menestyivät ja saivat 15 valtuutettua. Liikkeen suosio vakiintui alueilla, joissa Skdl:ää äänestäneen työväestön tilalle oli muuttanut nuoria ja koulutettuja helsinkiläisiä. Hitas-omistusasuntotuotantoalueilla äänestettiin vihreitä. Vaikka oikeistopuolueet olivat vahvoja perinteisillä tukialueillaan korkean statuksen kaupunginosissa, menetti kokoomus kuusi paikkaa ja sai 21 valtuutettua. SDP vahvisti asemiaan matalan tai keskimääräisen statuksen kerrostalolähiöissä ja puolue säilytti asemansa jatkaen 21 valtuutetulla. Kaksi piirrettä vahvistui 1990-luvulla. Kunnallispolitiikka ammattilaistui yhä, sillä parhaiten kaikissa puolueissa menestyivät entiset ja istuvat kansanedustajat. Eniten ääniä keräsivät Helsinki 2000 -liikkeen Liisa Kulhia (11 475), kokoomuksen Ben Zyskowicz (7 477), SDP:n Arja Alho (6 057), perustuslaillisten Georg C. Ehrnrooth (3 610) ja vasemmistoliiton Outi Ojala (3 373). Helsinki siirtyi selvästi naisvallan aikaan. Vaaleissa naispoliitikot menestyivät hyvin, kuten Rkp:n Eva Biaudet’n (4 603) ja vihreiden Heidi Hautalan (7 969) äänimäärät osoittavat.

 

Kunnallispolitiikan ammattilaistumisella oli kääntöpuolensa: äänestäjien politiikasta irtautuminen. Kunnallisvaalit menettivät 1990-luvulla merkityksensä kansan- ja protestiliikkeenä. Vuoden 1996 kunnallisvaaleissa äänestysprosentti aleni jälleen. Se oli Helsingissä poikkeuksellisen matala (58,1%) eli yli kahdeksan prosenttiyksikköä alhaisempi kuin edellissää vaaleissa. Äänestysinnostus palasi historiallisille juurilleen eli kaupunginosien sosiaalisen rakenteen ja äänestämisen välillä oli entistä selvempi korrelaatio. Parempituloisilla alueilla, kuten Kulosaaressa ja Munkkiniemessä äänestysprosentti oli korkea. Vähiten koulutetuilla alueilla aktiivisuus aleni jopa yli kymmeneksen. Myös valtuutettujen asuinpaikat painottuivat kantakaupunkiin; Ullanlinna oli 12 valtuutetun kotikaupunginosa samalla kun uloimmat esikaupunkialueet olivat huonosti edustettuina. Äänestysinnostuksen hiipumista osoitti myös se, että valtuutettujen saama äänimäärä laski. Vain kansanedustaja Ben Zyskowicz sai yli 10 000 ääntä. Lähimmäs pääsivät vihreiden Tuija Brax (9 899) ja Osmo Soininvaara ( 8 073) sekä nuorsuomalainen Risto Penttilä (5 869).

 

Äänestysaktiivisuuden heikentyminen ja puoluekentän fragmentoituminen toi keskusteluun uuden käsitteen, irtaantumisen politiikasta. Se nähtiin valtio-opin professori Tuomo Martikaisen johdolla suoritetuissa tutkimuksissa pääkaupungin uuden poliittisen kulttuurin piirteenä. Samalla kun vaihtoehtoliikkeet olivat asteittain raivanneet tilaa poliittiselle muutokselle, tehtiin äänestämistä koskevat valinnat entistä myöhäisemmässä vaiheessa. Liikkuminen yli puoluerajojen oli entistä tavallisempaa. Martikaisen mukaan vuoden 1992 kunnallisvaalien jälkeen äänestäjät olivat entistä epävarmempia kannoistaan, hylkäsivät helposti entisen ehdokkaansa ja vaihtoivat vaivattomasti puoluetta. Tilanteesta kärsi 1990-luvulla vanhan vasemmiston lisäksi myös perinteinen oikeisto. Kansalaisten joukkopako politiikasta näyttäytyi suomalaisena erityispiirteenä pohjoismaisessa vertailussa. Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset olivat politiikanvastaisia; poliittiseen järjestelmään sen sijaan oltiin suhteellisen tyytyväisiä. Yleispuolueet koettiin samankaltaisiksi. Ero aatteen ja todellisuuden välillä oli suuri, mikä nähtiin yhtenä politiikasta irtautumisen syynä.

 

Vuoden 2000 kunnallisvaaleissa äänestysprosentti yhä jatkoi putoamistaan Helsingissä, jossa se oli 50,6 %, Vaalit vakiinnuttivat lopullisesti vihreiden kannatuksen kantakaupungissa ja Itä-Helsingissä. Vihreät nousivat Helsingin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi 23,5 % kannatuksella ja viidellä uudella valtuutetulla. “Helsinki on nyt Euroopan vihrein kaupunki”, julisti kokenut kunnallispoliitikko Pekka Sauri puolueen vaalivalvojaisissa. Tulos oli SDP:lle pettymys, sillä demarit menettivät kolme paikkaa. “Uusi vallanjako alkaa Helsingistä”, arveli Helsingin Sanomat. Kokoomus säilytti asemansa Helsingin suurimpana puolueena lisäten hieman kannatustaan. Kokoomuksen ja demareiden yhteisrintama sai yhä hiuksenhienon enemmistön valtuustossa, 43 valtuutettua. Ruotsalainen kansanpuolueen äänimäärässä näkyi selvä laskua ja Rkp putosi nyt pienpuolueiden joukkoon. Sen kannatus jäi alle kahdeksaan prosenttiin. Puolueen kannattajat edustivat yhä urbaaneinta ydin- ja lähikeskustaa. Keskusta ja kristilliset saivat yhden paikan lisää. Martikaisen vuoden 1993 ennustukset nuorten irtaantumisesta osoittautuivat trendiksi, vaikka lukuisia nuoria ylioppilaspolitiikassa vaikuttaneita kasvoja nousi valtuustoon. Valtuuston keski-ikä pysyi kuitenkin 43 vuotta.

 

Vuoden 2000 vaalit nostivat esiin kysymyksen perinteisen puoluepolitiikan ja “uuden politiikan” suhteesta. Martikaisen johdolla tehdyissä tutkimuksissa todettiin erityisesti nuorten äänestysaktiivisuuden romahtaneen. Politiikan ritualististen osallistumismuotojen, kuten äänestämisen rinnalle olivat nousseet maailmanlaajuiset liikkeet ja muu ulkoparlamentaarinen toiminta. “Uusi politiikka” suosi vihreiden poliittisen painoarvon kasvamista. Tuija Brax, vuoden 1996 vaalien vihreä menestyjä, muistelee, “että vaalien jälkeen moni asia muuttui.” Braxin mukaan laajojen pakettien sopiminen alkoi jäädä vähemmälle, “lautakunnat ja kaupunginvaltuusto todellakin kokoontuvat tekemään ratkaisuja.” Enemmistöt synnytettiin asia kerrallaan ja vihreät onnistuivat saamaan tavoitteitaan läpi: “Nyt on usein käynyt niin, että joukkoliikennekysymyksissä vihreät ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa, kun taas kuntalaisten valinnanmahdollisuuksia tukeneissa ratkaisuissa olemme muodostaneet enemmistön yhdessä kokoomuksen ja Rkp:n kanssa.” Kaavoitus- ja tonttijakopolitiikka taipui huonoimmin vihreiden politikointiin.

 

 

4. Naiset ja valta - muuttuiko mikään?

 

Naispoliitikot nousivat suomalaisessa julkisuudessa näkyvään asemaan 1990-luvulla. Naiskansanedustajien ja -ministereiden määrä lisääntyi. Naisia saatiin yliopistojen rehtoreiksi, kansliapäälliköiksi ja sanomalehtien päätoimittajiksi. Vuoden 1994 presidentinvaalien ehdokkaaksi nousi Rkp:n Elisabeth Rehn ja vuonna 2000 kokenut helsinkiläinen kunnallispoliitikko Tarja Halonen (sd) valittiin presidentiksi. Naispolitiikan läpimurto näkyi pääkaupungissa, kun kunnallispolitiikka siirtyi kokeneiden naispoliitikkojen käsiin. Jo Kari  Rahkamon aikana johtavat luottamusmiehet olivat naisia. SDP:n Arja Alho ja Rakel Hiltunen, kokoomuksen Ritva Laurila ja Suvi Rihtniemi ja  Rkp:n Ulla Gyllenberg olivat ryhmiensä neuvottelijoina, kaupunginhallituksen tai -valtuuston puheenjohtajistossa. Vuoden 1996 kunnallisvaalien jälkeen, kaupunginjohtaja Eva-Riitta Siitosen aikana, kunnallisten vallankäyttäjien kapula siirtyi miehille. Toimiva neuvotteluyhteys syntyi valtuustoryhmiensä puheenjohtajien, kokoomuksen Harry Bogomoloffin ja SDP:n Arto Bryggaren välille. Vuodesta 1997 tuli kunnallispoliittisen naisvallan merkkivuosi: kaupunginjohtaja (Eva-Riitta Siitonen), kaupunginhallituksen puheenjohtaja (Rakel Hiltunen) ja valtuuston kaikki puheenjohtajat (Suvi Rihtniemi, Tuula Haatainen ja Ulla Gyllenberg) olivat naisia. Naiskauteen oli aiemmin siirrytty Vantaalla, kun Pirjo Ala-Kapee oli valittu kaupunginjohtajaksi. Espoossa naisvaltaan siirryttiin 1997, kun Marketta Kokkonen valittiin kaupunginjohtajaksi.

 

Kunnallispolitiikan naisistuminen oli pitkä prosessi, jonka juuret ulottuivat 1950-luvulle. Eräs kulminaatio saavutettiin vuonna 1995. Tuolloin tuli voimaan laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain muuttamisesta, joka määritteli jäseniksi kunnallisiin toimielimiin - valtuustoa lukuunottamatta - miehiä ja naisia vähintään 40 %. Tasa-arvon ohella eräät muut tekijät vapauttivat tilaa naispoliitikoille. Paikallisen vallankäytön vanhat toimijat ja areenat olivat 1990-luvulla muutosten edessä, kuten Suomen Kuntaliiton tutkijat Kaija Majonen ja Eva Hänninen-Salmelin toteavat, ja samalla kansalaisten usko demokratiaan horjui. Usko siihen, että päättäjät ajavat edustamiensa äänestäjien asioita on murtunut samalla kun kunnallisen toiminnan kenttä on muuttumassa ja laajentumassa. Keskustelu edustuksellisen demokratian kriisiytymisestä liittyi 1990-lukuun. Kun naisten osuus poliittisessa päätöksenteossa kasvoi yli 40 %, nousi esiin kysymys siitä, olivatko politiikan sisältö ja toimintapa muuttuneet. Kysymys sisältää toiveen siitä, että naiset voivat sukupuolensa ja yleisen pätevyytensä ansiosta tuoda jotain olennaisesti uutta paikallisen politiikan toimintaympäristöön.

 

Naisten näkyvyyden lisääntymistä politiikassa ja hallinnossa on tulkittu monella tavalla. On väitetty, että naisille avautuu paikkoja samalla kun valta katoaa organisaatiosta, kilpailu paikoista heikkenee tai kun niiden suhteellinen asema valtarakenteessa heikentyy. Kun naiset pääsevät vallan keskeispaikoille, on samanaikaisesti muodostunut uusia politiikan ja talouden sisäpiirejä ja verkostoja, joihin naiset harvoin kuuluvat. Helsingin kunnallispolitiikan naisistumisesta ei ole tutkittua tietoa, mutta eräät haastattelut vahvistavat, että naispoliitikot sopeutuivat hyvin paikallispolitiikan perinteiseen toimintaympäristöön. Majosen ja Hänninen-Salmelinin tutkimuksessä, johon Helsingistä vastasivat valtuuston puheenjohtaja Suvi Rihtniemi ja kaupunginvaltuutettu Outi Ojala (vas), nostettiin esiin naispäättäjien johtajaominaisuuksia. Naisjohtajille oli ominaista ihmissuhdelähtöisyys. Päätöksenteossa erottuivat neuvottelijan, välittäjän ja asianajajan roolit. Informaatioulottuvuus korosti Naispäättäjät olivat tiedon kokoajia ja välittäjiä sekä verkoston rakentajia.

 

Helsingin kunnalliset naispäättäjät olivat profiililtaan erilaisia. Hiltunen edusti perinteistä SDP:n sosiaalista ajattelua. Alho ja Laurila olivat yleispoliitikkoja, nopeaan päätöksentekoon pystyviä “hyviä jätkiä”. Kuva sai kolhun, kun Alhon johtaman Helsinki-viikon säätiön budjetinylityksiä pohdittiin julkisuudessa vuonna 1995. Gyllenbergin erityisaloina olivat terveys-, kulttuuri- ja koulutussektorit. Diplomi-insinööri Rihtniemi osaamisalueet olivat kiinteistö- ja kaavoituskysymykset sekä ympäristönsuojelu. Siitonen kieltäytyi heti vaalin jälkeen korostamasta naisjohtajuutta; hän puhui itsestään yhteistyöjohtajana. Maaherrana Siitonen tuli tunnetuksi “tehokkaana saneeraajana” ja pidättyväisenä johtajatyyppinä. Kaupunginjohtajana Siitonen omaksui Helsingin ominaisen talousajattelun ja hän paneutui budjetin tekoon. Naisten mukaantulo ei juurikaan muuttanut Helsingin kunnallispoliittista päätöksentekoperinnettä. Rahkamon aikana ryhmien johtajat eli “tyttökullat” (Laurila, Alho, Hiltunen ja Rihtniemi) tapasivat säännöllisesti joka toinen viikko. “Oltiin vaan aamukahvilla, ja pohdittiin avoimesti kaikki kysymykset. Se oli kiva porukka - minä olin ainoa mies. Kaikki olivat ystäviä keskenään ja pohdittiin avoimesti kaikki kysymykset. Koskaan ei kukaan pettänyt toisiaan. Jos me joskus jostain jotain sovimme, niin kaikki tekivät sen eteen työtä.”

 

 

5. Lamavuodet 1991-1994 ja politiikan muutos

 

Taloudellinen lama avasi kunnallisille naispäättäjille ovet. Lama mullisti kunnallispolitiikkaa,. Idänkaupan äkkipysäys vei Suomen, joka 1980-luvulla oli saanut lempinimen Pohjolan Japani, nopeaan talouden lamaan. Talouden taantuma kosketti elinkeinoelämän ja julkishallinnon kaikkia tasoja. Murros oli raju ja nopea; 1990-luvulla se tuntui voimakkaasti myös Helsingissä.  Taloudellisen tilanteen muutosta ennakoi kansantaloustieteen dosentti, kaupunginjohtaja Ilaskivi jo vuonna 1990: “Pitkään jatkunut kansantalouden kasvu pysähtyi vuonna 1990. Myös Helsingin seudun selvästi ylikuumentunut talous jäähtyi, mikä johti vuoden lopulla mm. työvoimapulan hellittämiseen ja työttömyyden lisääntymiseen. -- Maamme talouden lähiajan näkymät ovat synkät.” Ilaskivi viittasi julkisen talouden kasvun pysäyttämiseen ja uuden palvelustrategian omaksumiseen. Vaikka kaupungin talous oli kunnossa, oli tarkkaan harkittava, mitä kaikkea kaupunki tuotti itse ja miltä osin tuotanto ostettaisiin tehokkaammalla toimittajalta. Muutoksen ennakoiminen oli vaikeaa. Vuosien 1991-1995 kuntasuunnitelman neljä strategista toiminta-aluetta, vakaa talous, palvelujen täydellistäminen, ympäristöystävällisyys ja kansainvälistyminen, olivat sidoksissa 1980-luvun tasaiseen ja tuottoisaan kehitysideologiaan.

 

Laman ensimmäinen merkki oli työttömyys. Sen tuloa ei osattu ennakoida. Vuonna 1990 kunnissa laadittiin kasvuun perustuvia budjetteja, verotulojen  lisäyksen varaan. Tuolloin vallitsi tutkija Seppo Monténin mukaan Helsingin nykyhistorian paras työllisyystilanne, sillä työttömyysaste oli vain 1,2 prosenttia. Jo seuraavana vuonna työttömien määrä lisääntyi yli tuhannen hengen kuukausivauhtia, saavuttaen huippunsa alkuvuonna 1994. Tuolloin työttömyysaste oli noussut 18 prosenttiin ja pääkaupungissa oli lähes 50 000 työtöntä. Ankarimmin lama kohteli rakennusalaa sekä kauppaa ja majoitustoimintaa. Lama vei Helsingistä yli 70 000 työpaikkaa, mikä oli yli viidennes kaupungin työpaikoista. Helsingin ongelmaksi muodostuivat 1990-luvulla pitkäaikaistyöttömät. Pääkaupunkierityisyys nousi jälleen siitä, että valtakunnanpolitiikassa ei tiedostettu Helsingin vaikeaa tilannetta. Työllisyysmäärärahat oli kohdistettu maaseutupainotteisesti; Uusimaa sai vain murto-osan siitä mitä Lapin ja Kainuun työvoimapiirit saivat.

 

Vuonna 1991 Helsingin verotulot jäivät 15 % pienemmiksi kuin talousarviossa oli ennakoitu. Yhteisöjen verotulot romahtivat peräti 38,6 %. Kaupunginvaltuusto hyväksyi keväällä 1991 kahden prosentin miinusmerkkisen lisätalousarvion säästöjen aikaansaamiseksi. Lisäksi kaupunki joutui ottamaan lainaa 800 miljoonaan markkaa eli kaksi kertaa niin paljon kuin talousarvioon oli merkitty. Vakavaraisuus heikkeni selvästi. Kaupunginjohtaja Rahkamo kirjasi muitakin laman vaikutuksia kunnalliskertomukseen: rakennuslupia haettiin tuhat vähemmän kuin edellisenä vuonna, veden kulutus pieneni kaksi prosenttia, sataman tavaraliikenne supistui, kirjastojen käyttö lisääntyi ja toimeentulotuen saajien määrä kasvoi 37 %. Joka kymmenes helsinkiläinen ruokakunta kuului tuen piiriin. Kaupungin omilla toimilla lievennettiin laman vaikutuksia. Kaupungin asuntotuotantotoimiston rakennuttamia asuntoja valmistui 2 302 eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kehityskaari jatkui seuraavana vuonna samansuuntaisena eli Rahkamon mukaan “Helsingin talousalueen ahdinko paheni edelleen vuoden 1992 loppua kohden.

 

Lamasta huolimatta Helsingin kaupungin väkiluku kasvoi, mikä enteili sosiaalista murrosta. Syksyllä 1992 kaivattu puolen miljoonan asukkaan raja ylittyi ensi kertaa sitten vuoden 1975. Muuttajia tuli sekä muualta Suomesta että maan rajojen ulkopuolelta. Suomeen saapui runsaasti uusmuuttajia, pakolaisia ja inkeriläisiä paluumuuttajia aiemman siirtolaisuus- ja paluumuuton rinnalle. Vuosina 1990-1992 ulkomailta tulleiden lukumäärä kaksinkertaistui ja rakenne oli täysin toisentyyppinen kuin edellisellä vuosikymmenellä. Muuttajia tuli nyt myös Euroopan ulkopuolelta, Afrikasta ja Aasiasta. Suurimman ryhmän muodostivat nuoret aikuiset, perheet ja lapset. Ongelmia alkoi ilmetä, kun työllisyystilanne heikkeni. Ankarimman lamavuoden 1992 lopussa työikäisistä tulijoista noin 40 % oli työmarkkinoiden ulkopuolella, kolmannes työttömiä ja viidenneksellä oli työpaikka. Työttömyys ja pienituloisuus vaikuttivat siihen, että muuttajien elämän alku asuntomarkkinoilla oli vaikeaa. Monikulttuurisuuden haaste ajankohtaistui Suomessakin pitkälti Helsingin kokemuksen kautta.

 

Lama seurauksineen muutti pääkaupungin katukuvaa, arkea ja elämää. Helsingin kaupungin tietokeskuksen lamatutkimuksessa vuonna 1994 arveltiin, että “melkein poikkeuksetta ihmisillä on aiempaa vähemmän rahaa käytettävissä”. Kuluttajat siirtyivät halvempiin elintarvikkeisiin ja heräteostosten määrä väheni. Katukuvassa lama näkyi selvästi, kun monet kaupat, pankit, liiketilat ja -kiinteistöt tyhjenivät. Kuten tietokeskuksen tutkimuspäällikkö Antti  Karisto totesi, tyhjäksi jääneet kaupat ja palveluliikkeet ovat konkreettinen muistutus taloudellisen aktiviteetin laskusta. Syksyllä 1993 tyhjää toimitilaa oli yhteensä 653 000 neliötä. Vaihtoehtoisten markkinatalous synnytti lähes jokaiseen kaupunginosaan kirpputorimyymälöitä ja käytetyn tavaran kauppoja. Kahviloita ja keskiolutpaikkoja perustettiin. Seksibaarit muuttuivat avoimiksi. Taustalla oli yhteyksien parantuminen Viroon, Pietariin ja Viipuriin. Suuret matkustajalaivat Tallinnan ja Helsingin välillä toivat mukanaan uudenlaista turismia ja naapuruutta. Etelästä ja idästä saapui Helsinkiin myös sellaista “katuhauskuutta” ja -yrittäjyyttä, jota ei katsottu pelkästään hyvällä. Venäläisiä ja virolaisia ilotyttöjä, viinaa tupakkaa sai katukaupasta. Rinnakkaisilmiönä helsinkiläiset innostuivat pyöräilystä ja kalastamisesta. He siirtyivät pitämään urbaania piknikkiä puistoihin ja viheralueille ja keskustan julkisiin tiloihin.

 

Asuntojen hinnat normalisoituivat laman aikana 1980-luvun ylikuumentumisen vuosista. Samalla vuokra-asuntojen tarjonta lisääntyi, mikä sai Rahkamon toteamaan, että “Helsingissä on ensi kertaa sotien jälkeen jokseenkin toimivat yksityiset vuokramarkkinat”. Helsingin kaupungin henkilöstön määrä, joka vuonna 1990 oli ollut 40 000 työntekijää, kääntyi laskuun. Vuonna 1993 henkilöstön määrä väheni lähes viidellä prosentilla. Väheneminen koski ennen kaikkea määräaikaista henkilöstöä, sillä vakinaista henkilöstöä ei irtisanottu. Kun uutta väkeä otettiin rajoitetusti, oli seurauksena kaupungin henkilöstön keski-iän nouseminen, “akkaantuminen ja ukkoontuminen”. Lama vaikutti myös virastojen henkeen ja toimintaan, kuten rakennusviraston Ruutiset -lehdessä huokailtiin keväällä 1992: “Elämme ankeita aikoja. Jatkuvasti meille hoetaan, että on säästettävä markkoja ja tehostettava toimintaa.”

 

Kunnallispolitiikan kenttä rauhoittui selvästi laman aikana. Helsingin kaupungin päättäjät valitsivat konsensuspolitiikan laman voittamiseksi. Talouskriisi lisäsi virkamiesten, kunnallisten henkilöstöjärjestöjen ja päätöksentekijöiden hitsautumista yhteen. Rahkamo sai arvovaltansa sovittelevuutensa ja luottamusta rakentavan otteensa vuoksi. “Ikävät päätökset oli tehtävä yhdessä”, analysoi Rahkamo ristiriitoja välttelevää linjaansa. Kaupunginhallituksen marraskuussa 1993 asettama organisaatiokomitea osoitti miten “luotiin edellytykset kaupungin toiminnan ja talouden sopeuttamiselle käytettävissä olevin voimavaroin”. Komiteassa ryhmien johtavat kunnallispoliitikot, virkamiehet ja asiantuntijat kävivät läpi ajankohtaisia hallinnon kehittämiseen suuntia, kuten nettobudjetointia, tilaaja-tuottaja -mallia, markkinaohjausta ja organisaatioiden madaltamista. Helsingissä hallinnon perusrakenteeseen ei koskettu. pidettiin samana. Kustannuksia kevennettiin tasaisesti joka puolelta ilman rakenteellisia muutoksia. Juustohöylästrategia edusti toisenlaista ajattelua kuin mihin valtio oli päätynyt ottaessaan new public management -linjan käyttöön ajaessaan alas monia perustoimintojaan tai Tampere toteuttaessaan hallinnon kahtiajakoa tilaaja ja tuottaja -mallin pohjalta.

 

 

II Helsinki Eurooppa-alueena ja toivon strategiat

 

1. Uusi elinkeinopolitiikka ja yleiskaava 1992

 

Kaupunginhallituksen vuoden 1995 organisaatiokomitea suositti strategisen suunnittelun vahvistamista ja kaupunginhallituksen roolin kehittämistä kaupungin kokonaiskehitystä ohjaavaan suuntaan. Taustalla näkyi pitkä, jo 1980-luvulla alkanut paradigman muutos kunnallishallinnollisessa ja -poliittisessa ajattelussa. Tarkastelunäkökulmaan vaikutti maan sisäinen muuttoliike, Euroopan poliittinen kehitys ja taloudellinen integraatio. “Euroopan yhdentyessä Suomi tarvitsee vahvan pääkaupungin”, julisti Ilaskivi kaupungin järjestämässä Aikajana -seminaarissa jo keväällä 1989 ja sai selustatukea pääministeri Harri Holkerilta. Jo vuosia ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin Helsingille alettiin hahmotella roolia eurooppalaisena suurkaupunkina ja suomalaisen kansantalouden näyteikkunana maailmalle. Poliittinen ja taloudellinen yhdentyminen, työvoiman, pääoman, palvelusten ja tavaroiden liikkuvuus edistivät kilpailua ja keskittymistä sekä suosivat metropolialueita. Kansallisen ajattelun rinnalle nousi nyt Eurooppa- ja elinkeinonäkökulma. Helsingille alettiin tehdä omaa  kaupunki- ja ulkopolitiikkaa, kuten 1980-luvun lopun elinkeino-ohjelmista näkyy. Nähtiin, että alueelliseen kehitykseen vaikutti yritysverkostojen ja verkostotalouden muodostuminen yhdessä elinkeinoelämän laadullisten muutosten kanssa.

 

Kun menestyksen avaimet siirtyivät omiin käsiin, otettiin muutosvoimat haltuun kaupungin aikajanaseminaareissa, elinkeinopoliittisilla päivillä ja virkamiesvetoisissa työryhmissä. Rahoitusjohtaja Erkki Kokkonen teki keväällä 1990 ehdotuksen työryhmän kokoamiseksi selvittämään Länsi-Euroopan taloudellisen yhdentymisen vaikutuksia Helsingin kaupungin kannalta. Syntyi Eurooppa-ryhmäksi itsensä ristinyt virkamiesvetoinen työryhmä. Ryhmää ei virallistesti asetettu, mutta se kokoontui tietokeskuksen johtaja Eero Holstilan kutsusta useita kertoja. Ryhmän istunnoista kootussa Eurooppa muuttuu - muuttuuko Helsinki -raportissa vuonna 1991 kiteytyi uuden suunnan ydin. Holstila oli ollut mukana jo aiemmin Ilaskiven ja Kokkosen asettamassa tulevaisuusklubissa hahmottamassa kaupungin tulevaisuuden toimintaympäristöä. Kahdessa vuodessa eurooppalainen murros näkyi voimakkaammin. Raportti on uuden ajattelun tärkein dokumentti aikana, jolloin kukaan ei tiennyt mitä lama ja Euroopan kehitys toivat mukanaan. Holstilan mukaan lähtökohtana oli kuitenkin oletus: “Mitäs jos Suomesta tulee EU:n jäsen.”

 

Eurooppa-ryhmä laati kolme skenaariota Euroopan ja Helsingin suhteiden perustaksi. Asiat haluttiin nähdä laajemmissa yhteyksissä. Tulevaisuuteen vaikuttivat “kaupungin omat päätökset, valtakunnalliset ratkaisut ja maailman meno”. Ryhmä laati ehdotuksia välittömiksi toimenpiteiksi ja pitemmän aikavälin linjauksiksi: pääkaupunkifunktion heiketessä Helsinki oli nostettava Pohjois-Euroopan johtavaksi talousalueeksi, joka toimi itsenäisesti suhteessa valtiovaltaan. Oli luotava toimiva logistiikka ja tehokkaat liikenneyhteydet. Kaupungin imagoon, arkiviihtyvyyteen, asumisen tasoon ja sosiaaliseen ympäristöön oli panostettava. Helsingin uusi kansainvälinen asema edellytti omaa ulko- ja kaupunkipolitiikkaa, vahvaa infrastruktuuria, koulutus- ja tietopohjaa, kulttuuriosaamista, ympäristön vahvistamista ja kommunikaatioyhteyksien luomista. Päättäjien tiedon tasoa oli nostettava kansainvälisistä kysymyksissä, vuorovaikutustaitoja ja yhteistyöverkostoja parannettava ja maahanmuuttajat otettava entistä paremmin huomioon. Ryhmässä uskottiin, että pääkaupungin imu ei vähene - siksi laadullinen kasvu oli otettava tavoitteeksi.

 

Vahva usko metropolialueen taloudelliseen kasvuun siirsi painopistettä elinkeinopolitiikkaan, taloudellis-teknologisen osaamiseen ja kansainvälisen kilpailukykyyn. Kaupunginjohtajan vetämällä elinkeinoneuvottelukunnalla, jossa mukana oli johtavia kunnallispoliitikkoja, ja sen keväällä 1991 asettamalla kansainvälistämisjaostolla oli keskeinen asema uuden suunnan määrittäjänä. Jaoston puheenjohtajana toimi apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Tulevaisuuskuva kiteytyi vuosina 1991-1994 kahden vahvan eurooppalaisen megatrendin, kansainvälistymisen ja teknologian kehittymisen ympärille. Euroopan poliittinen ja alueellinen muutos määritti Helsingille asema eurooppalaisena kaupunkiseutuna. Kun kenttänä oli koko Eurooppa, oli periferian ja ytimen merkitys arvioitava uudelleen. Visioissa nähtiin, että kaupunkiseudut liikkuivat ja toimivat kansallisvaltioista riippumatta, ne kilpailivat keskenään, etsivät uutta roolia, kehittivät uusia yhteyksiä ja verkostoja. Virkamiesten virittämä uusi rooli Helsingille perustui sijaintiin osana suurkaupunkien verkostoa, Itämeren ja Suomenlahden piiriä. Elinkeinoneuvottelukunta hyväksyi elinkeinopoliittisen muistion ponsineen 14.1.1992 ja lähetti sen kaupunginhallituksen käsiteltäväksi.

 

Teollisuusvisiot merkitsivät jäähyväisiä vanhalle. Vuodelta 1955 oleva edellinen teollisuuspoliittinen kannanotto, joka oli edellyttänyt pidättyvyyttä luovuttaa uusia tontteja suurteollisuutta varten, hylättiin. Teollistamistyöryhmä ajoi Helsingille vahvaa ja aktiivista yritys- ja elinkeinopolitiikkaa, kun kaupunki oli vuosien ajan pitänyt matalaa profiilia elinkeinopolitiikassaan myötäillen yleisvaltiollisia ja aluepoliittisia linjauksia. Uusi elinkeinoimago tuli näkyviin kaupungin uudessa yleiskaava 1992:ssa. Siinä otettiin tavoitteeksi kaupungin kehittäminen ja elinkelpoisuuden turvaaminen parantamalla kansainvälistä kilpailukykyä. Monissa maakäytön yksityiskohdissa puollettiin teollisuusalueiden säilyttämistä ja elinkeinotoimintojen tukemista. Yleiskaava merkitsi myös suuria rakenteellisia muutoksia maankäyttöön, joilla oli logistinen, itämerellinen ulottuvuutensa. Tärkein koski tavaratoimintojen keskittämistä Vuosaaren uuteen nykyaikaiseen satamaan. Samalla kantakaupungista vapautettiin alueita Helsingin keskusta-asumista tukevien merikaupunginosien rakentamiselle.

 

 

2. Kansainvälisyys, Euroopan Unioni, verkostot ja monikulttuurisuus

 

Helsingissä tiedostettiin riippuvuus yleiseurooppalaisesta kehityksestä. Tietokeskuksen julkaisuissa Kvartti 2/93 analysoitiin Helsingin rakennemuutosta. Lehti osoittaa, miten kansainväliset esikuvat jalostuivat paikallisen pohdinnan raaka-aineeksi.  Helsingin tilanne nähtiin samanlaisena kuin monien Länsi-Euroopan vanhat teollisuus- ja satamakaupunkien 1970-luvun kehitys. Eräät kaupunkitutkijat, kuten Peter Hall, korostivat liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien merkitystä menestystekijöinä, kun kaupungit olivat ryhtyneet luomaan selviytymisstrategioita ja markkinoimaan itseään. Se oli tapahtunut kokoamalla yhteen paikallisia voimia. Barcelonan olympiakisat ja Sevillan maailmannäyttely olivat tällaisia kaupunkikampanjoita. Helsingissä tunnettiin hyvin myös Torinon, Dortmundin, Manchesterin, Birminghamin, Lillen ja Glasgow’n markkinointiponnistelut. Uskoa vahvistivat muutamat Euroopan yhteisön raportit, jotka osoittivat taloudellisen toiminnan siirtymät ydinalueilta Euroopan reunoille, esimerkiksi Itämeren alueelle.

 

Elinkeinojen kehittäminen ja kansainvälisyys,  high tech ja korkean jalostusasteen sektorit nousivat lopullisesti strategioiden selkärangaksi lamavuosina 1992-1994, kun kolmas vapaamuotoinen, virkamiehistä, tutkijoista ja talouselämän edustajista muodostettu Helsinki 2000 -tulevaisuustyöryhmä pohti kehystä keskusteluilleen. Vaikka “vallalla oli epätoivon mieliala, -- kansantalous oli kuilun partaalla” alkoivat. toivon strategiat puristua esiin, kuten ryhmän vuonna 1994 julkaisemasta Kaupunki käännekohdassa  -kirjasesta ilmenee. Kirjan toimittajat Eero Holstila ja rakennusvalvontaviraston virastopäällikkö Kaarin Taipale viitoittivat esipuheessa suunnaksi kansainvälisyyden. Se nähtiin nyt selkeämmin kuin koskaan kaiken kattavana periaatteena, jonka varassa Helsingin tulevaisuus oli. Uutta oli, että kaupungin omasta ulkopolitiikasta tuli tehdä keskeisin urbaani selviytymisstrategia.   .

 

Suomi-skenaariot, strategia-ajattelu ja tulevaisuuskuvat syrjäyttivät 1990-luvulla pitkän tähtäyksen suunnittelun kunnallispoliittisena tavoitteenasetteluna. Kaupunginhallitus perusti kesäkuussa 1993 Helsingin kansainvälistymistä ja elinkeinoelämän rakennemuutosta tukevan yhtiön Helsinki City International Service Oy:n (vuodesta 1994 Helsinki Metropolitan Development Corporation). Sen tehtävänä oli metropolialueen markkinointi, yritysten kansainvälinen palvelutoiminta ja kaupungin kansainvälistämistehtävät. Kaupunginvaltuusto vahvisti syyskuussa 1994 Helsingin kansainvälisyysstrategian. Eri alojen kehittämishankkeet sidottiin yhtenäiseksi ja pitkäjänteiseksi toiminnaksi tavoitteena elinkeinojen elpyminen, työttömyyden voittaminen ja kaupunkilaisten viihtyvyyden parantaminen. Jo aiemmin maaliskuussa 1994 valtuusto oli hyväksynyt teollisuuspoliittisen kannanoton Uusi suunta 90-luvulla. Sen oli laatinut kaupungin johtajistotoimikunnan huhtikuussa 1994 asettama teollistamistyöryhmä. Kolme tavoitetta nousi esiin: Helsingistä oli tehtävä yritys- ja teollisuusystävällinen kaupunki, sen osaamiskeskusroolia oli vahvistettava ja asemaa idän ja lännen porttina hyödynnettävä laajasti.

 

Kansainvälisyyttä saatiin 1990-luvulla sisäsyntyisestikin. Kun kolmannes Suomessa asuvista ulkomaan kansalaisista asui Helsingissä, nousi etninen monikulttuurisuus osaksi visioita ja strategioita. Helsingin omaa ulkomaalaispolitiikkaa ryhdyttiin muotoilemaan vuonna 1991. Tavoitteeksi asetettiin ulkomaalaisten integroitumista edistävä politiikka. Toimintaa ryhtyi koordinoimaan kaupunginhallituksen keväällä 1992 asettama ulkomaalaisasian neuvottelukunta. Sen suosituksesta sosiaalivirastoon sijoitettiin lokakuussa 1992 ulkomaalaisyksikkö. Viraston erääksi tulostavoitteeksi asetettiin ulkomaalaisten palveluun liittyvä toimintapolitiikan luominen. Kaupunginvaltuusto hyväksyi Helsingin ulkomaalaispolitiikan syksyllä 1995. Tavoitteena oli muuttaa kaupunki kansainväliseksi ja monikulttuuriseksi siten, että  ulkomaalaisilla oli tasavertaiset oikeudet kunnan palveluihin ja oman kieli- ja kulttuuritaustaansa vaalimiseen. Kulttuurisesta integraatiosta huolehti maaliskuussa 1996 avattu kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa. Maahanmuuttajien kotouttamisohjelma valmistui 1999, samaan aikaan kun valtakunnantasolla valmistui hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen ohjelma.

 

Kansainvälisyysstrategian tärkein elementti oli oman ulkopolitiikan luominen jo ennekuin Suomi vuonna 1994 teki päätöksen liittymisestä Euroopan Unionin jäseneksi. Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä 73,5 prosenttia helsinkiläisistä ilmoitti kannattavansa jäsenyyttä. Suomen pääkaupunki oli tilanteeseen hyvin valmistautunut, kuten kansliapäällikkö Pentti Vanteen johdolla toimineen EU-työryhmän raportti joulukuulta 1994 osoitti. EU-valmennus kaupungin henkilöstön piirissä aloitettiin heti äänestystuloksen selviämisen jälkeen. Työryhmä kartoitti EU:n rahoitusmahdollisuuksia ja -instrumentteja Helsingin kannalta, esitti kaupungin toimiston perustamista Brysseliin, EU-päällikön vakanssin perustamista omaan hallintoon ja kannusti lähtemään mukaan unionin projektivetoiseen toimintaan. Innostus uudesta tilanteesta näkyi Rahkamon sanoissa: “EU jäsenyys on avannut Suomen ja Helsingin ikkunat kohti manner-Euroopaa.” Helsingin edustaja saatiin vuoden 1995 alusta mukaan EU:n toimielimiin ja neljä kaupunginvaltuuston jäsentä valittiin Euroopan parlamenttiin. Ylipormestari Rahkamo valittiin EU:n alueiden komiteaan.  

 

Toinen puoli kansainvälisyysajattelua oli kiinnittyminen kansainvälisiin kaupunkiverkostoihin. Verkostoajatteluun lähdettiin Holstilan mukaan “puhtaalta pöydältä, Helsingillä ei ollut painolastinaan ystävyyskaupunkitoimintaa. Me lähdimme aika systemaattisesti tutkimaan, että ‘mitäs tämmöisiä kansainvälisiä kaupunkijärjestöjä täällä onkaan?’ ja sitten löytyi dynaamisin ja uusin, tämä Eurocities”. Kyseessä oli noin sadan suuren ja keskisuuren eurooppalaisen kaupungin yhteenliittymä, markkinoimisjärjestö, jonka tavoitteena oli vaikuttaa Euroopan Unionin kaupunkipolitiikan muotoutumiseen. Helsinki hyväksyttiin Eurocities -järjestön liitännäisjäseneksi lokakuussa 1993 ja täysjäsenyys saatiin vuonna 1995. “Helsinkiä ajatellen kyseessä oli oikea kokoluokka, jossa oltiin valmistautumassa uuteen alueitten Europpaan”, analysoi Holstila, “ja strategioihin kirjattiin, että pyritään johtavaan asemaan. Meillä oli edessä kova homma lähteä mukaan ja tehdä itseämme tunnetuksi aktiivisena kaupunkina.” Eurocities oli kaupunginjohtaja- ja virkamiesvetoinen; Helsingistä toimintaan osallistuivat aktiivisesti apulaiskaupunginjohtaja Korpinen, kaupunginjohtaja Siitonen ja tietokeskuksen johtaja Holstila.  Alueitten komitea muodostui Helsingin ensimmäiseksi toimintafoorumiksi. Menestys oli niini hyvä, että Siitonen valittiin järjestön vuosikokouksessa 1998 Lillessä hallitukseen ja varapuheenjohtajaksi. Vuonna 2000 Eurocities piti vuosikokouksen Helsingissä ja Siitonen valittiin puheenjohtajaksi.

 

Kansainvälisyysstrategian kolmas ulottuvuus koski lähialueyhteystyötä.  Perinteisen pohjoismaisuussuuntauksen rinnalle nostettiin 1990-luvulla yhteistyö Pietarin ja Tallinnan kanssa. Suuntaus tuki strategiaa, jonka tavoitteena oli nostaa Helsinki pohjoisen Euroopan liiketoiminnan ja kommunikaation keskukseksi. Kaupunginhallitus solmi kesäkuussa 1993 yhteistyösopimuksen Pietarin, Moskovan ja Kiovan kaupunkien kanssa. Uskottiin, että kaupungin omat yhteistyösuhteet voitiin valjastaa yritysten liikesuhteiden rakentamiseen. Samana vuonna perustettiin erityinen Viro-projekti edistämään yhteistyötä Viron pääkaupungin kanssa. Pekka Korpisen johdolla toiminut lähialueyhteistyöryhmä on koordinoinut toimintaa. Kaupungin Itämeren -strategian keskeinen ajatus Helsingistä idän ja lännen välisenä porttina, gatewayna, jäi sen sijaan toteutumatta. Helsingistä ei tullut uuden Pohjois-Euroopan liikekeskusta, josta käsin kansainväliset liikeyrityksen operoivat Venäjällä tai Baltiassa - yrityksen menivät näihin maihin suoraan. Sen sijaan kaupungin perustama Helsinki-talo Moskovassa toimi alkuvaiheessa suomalaisyritysten astinlautana Venäjälle.

 

 

3. Kulttuuri strategiana ja eurooppalainen kulttuuripääkaupunki vuonna 2000

 

Lokakuussa 1994 suuri joukko pääkaupungin kulttuuritoimijoita oli kokoontunut Helsinki-instituuttiin pohtimaan “yhteistä tavoitetta”. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun kaupunginvaltuusto oli päättänyt hakea Helsingille Euroopan kulttuuripääkaupungin asemaa vuodeksi 2000. Kolme kuukautta aikaisemmin oli allekirjoitettu Suomen liittymissopimus Euroopan Unioniin. Kaupunginvaltuuston päätös osui kansalliseen murroskohtaan ja Suomen Eurooppa-politiikan muotoutumisvaiheeseen. Kulttuuri-innostus oli osa kaupungin 1990-luvun paradigman muutosta, johon vaikuttivat aiemmin kuvatut sisäsyntyiset ja kansalliset, yleiset ja eurooppalaiset tekijät. Kulttuurinen ulottuvuus oli saanut jo 1990-luvun alussa elinkeinoneuvottelukunnan kaupunkipoliittisissa kaavailuissa merkittävän roolin. Helsingin ehdokkuus Euroopan kulttuuripääkaupungiksi oli ensimmäistä kertaa tullut esille Suomen Itsenäisyyden 75-vuotisjuhlatoimikunnan loppukokouksessaan. Sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikan mukaan “Helsingin kaupungille ajatus sopi erittäin hyvin”; Viinikasta tuli kulttuurikaupunkihankeen hallinnollinen isähahmo. Eurooppalaiseen päätöksentekoon ryhdyttiin vaikuttamaan heti vuonna 1994. Kaupungin ylimmän johdon tukena oli Helsingin yliopiston historian professori Matti Klinge.

 

Kulttuurin ja omaleimaisuuden avulla Helsingistä oltiin tekemässä kilpailukykyistä ja kansainvälistä Eurooppa-aluetta. Kulttuuri sai näin instrumentaalisen, identiteettiä ja yhteisöllisyyttä luovan arvon. Kulttuuri yhdistettiin kaupunkien kilpailukykyyn, voimavaroihin, imagoon ja vetovoimaisuuteen. Se oli myös keino taistella sosiaalista eriarvoistumista vastaan. Englannista oli jo 1980-luvulla lähtenyt liikkeelle analyysit taiteen ja kulttuurin taloudellisista vaikutuksista, ja tälle keskustelulle oli Helsingissä kaikupohjaa. Kulttuurisektorista alettiin puhua aluetalouksien voimavarana. Se edellytti uudenlaista suunnittelua eri tahojen yhteistyömallien ja uusien luovien ratkaisujen löytämiseksi. Kulttuurituotantoa ryhdyttiin kehittämään taloudellisena toimintana; käsite kulttuuriteollisuus vakiintui yhteiskunnalliseen tavoitteenasetteluun myös Suomessa. Retorinen käänne oli selvä: taidetta ja luovaa toimintaa ei enää tuettu “puhtaan” taiteellisen tai esteettisen ulottuvuuden takia. Taiteeseen investoitiin, koska sen voitiin koota erilaisia toimijoita yhteisen päämäärän hyväksi.

 

Instrumentaalinen rooli liittyi talouden rakennemuutoksen ja laman seurauksiin, kuten Helsingin kaupungin tietokeskuksen vuosina 1993-1996 julkaistuissa tutkimuksissa ja keskustelualoitteissa pohdittiin. Kulttuuri, uusurbanismi, kuluttajuus ja kulutusyhteiskunnan tarpeet yhdistyivät. Lama ja suurtyöttömyys olivat nostaneet esille vapaa-ajan ja kulttuurin kuluttamisen merkityksen. Uusurbanismia oli lisääntyvä  yksilöityminen; kaupunkikulttuuri jalostui massatilaisuuksiksi lisäämään yhteisöllisyyttä. Tutkimukset osoittivat vakuuttavasti, että kulttuuritoiminnot vaikuttivat positiivisesti yksilöihin ja alueisiin saattamalla ihmisiä yhteen, elävöittämällä alueita, lisäämällä asumismukavuutta ja ihmisten arkiviihtymistä. Monivaikutteinen, verkottunut ja hyvin järjestetty kulttuuritarjonta ehkäisi työttömyyden kielteisiä vaikutuksia. Siten se edisti sosiaali- ja terveyspoliittisia päämääriä.

 

Vuodesta 1989 järjestetty elokuinen talkoohenkinen ja maksuton Taiteiden yö -tapahtuma  toimi kaupunkikulttuurin ja -yhteisöllisyyden uudistajana. Monet eri toimijat löysivät toisensa sattumalta, impulsiivisesti ja lyhyessä ajassa; Akateemisen Kirjakaupan “Kirjojen yö”, Helsingin Juhlaviikkojen halu uudistua ja nykytaiteen museota ajavan Porkkana ry:n suunnitelma esitellä eri taiteen alueita uudella tavalla ja laajasti kohtasivat 1980-luvun lopulla. Avainhenkilö oli Helsingin Juhlaviikkojen kuvataidesihteeri Helka Ketonen, joka oli myös Porkkana ry:n johtaja. Ensimmäinen Taiteiden yö päätettiin pitää elokuun viimeisenä torstaina - sittemmin ajankohdasta on tullut perinne. Ketonen hoiti juhlien järjestelyn ja hoiti yhteyksiä yllämainittujen toimijoiden kesken. Ensimmäisiä järjestelyjä koetteli lupaviidakko, ja tiedottaminen oli vielä vaatimatonta. Yleisömenestys osoittautui odotettua paremmaksi. Liikkeelle lähtivät niin nuoret kuin vanhat, perheet ja yksinäiset. Yhdistävänä tekijänä oli kiinnostus uuteen, kaupunkiin ja taiteeseen. 1990-luvulla vastuu Taiteiden yöstä on ollut Helsingin Juhlaviikoilla ja Akateemisella Kirjakaupalla.

 

Vireä kulttuurinen toimeliaisuus oli keino kilpailla tietoyhteiskunnan osaajista. Helsingissä kulttuuristrategioita kehitettiin kahtaalla. Kaupunginhallituksen keväällä 1989 asettama, valtuutettu Jörn Donnerin johdolla toiminut kulttuurisuunnitelmakomitea hahmotti kymmenen vuoden päähän ulottuvia kulttuurivisioita. Keskeisellä sijalla olivat kulttuurin rakennukset. Komitea suunnitteli rakennusinvestointien aikatauluja siten, että ensin toteutettaisiin Kanneltalo, Malmitalo ja Maunulan monitoimitalo (1990-1994), sitten uudistettaisiin  Kaapelitehdasta ja panostettaisiin Herttoniemen monitoimitaloon. Lopulta Lasi- ja Tennispalatsit entisöitäisiin ja valjastettaisiin kulttuurikäyttöön (1996-1999). Komitea ajoi myös Helsinkiin kansainvälisyyden sillanpääasemaa eli Maailma-taloa ja Töölönlahden kulttuurirakennusten pikaista toteuttamista. Hallinnollinen tavoite oli kulttuuri- ja kirjastolautakuntien yhdistäminen, kulttuuritiedotuksen parantaminen yli kuntarajojen ja kulttuurin saatavuuden parantaminen.      

 

Komitean mukaan 1990-luku tuli Helsingissä olemaan kulttuurin vuosikymmen. Helsingin sisällöllistä kulttuuristrategiaa hiottiin englantilaisvoimin. Comedia Consultancy Ltd, ja sen konsultit Charles Landry ja Owen Kelly laativat tietokeskuksen tilauksesta esityksen Helsingin kulttuurisista vahvuuksista ja heikkouksista. Helsinki as a living work of art -raportti julkaistiin syksyllä 1994. “Taiteen elävä teos” oli kutsuhuuto kaikille helsinkiläisille kulttuuritoimijoille. Se antoi päämäärän ja keinot luoda Helsingille muutama sen imagoon soveltuva avainidea. Ehdokkuus Euroopan Kulttuuripääkaupungiksi oli osa tätä prosessia. Sen tehtävänä oli toimia katalysaattorina ja laukaista julkinen keskustelu kulttuurin roolista. Brittikonsultit korostivat luovaa lähestymistapaa hallinnon ja politiikan kaikilla tasoilla. Partnership- eli kumppanuusajattelu kulttuurissa oli eri intressipiirejä ja hallinnonaloja yhdistävä toimintaperiaate. Kulttuuri määriteltiin eurooppalaisittain laajasti. Kulttuuria oli kaupungin turvallisuus ja toimiva infrastruktuuri, siisteys ja luonnonläheisyys. Kulttuuria oli kaikki muotoilusta jääkiekkoon, katukahviloista pimeän ajan taidetapahtumiin. Landryn ja Kellyn mukaan Helsingin tuli kansainvälistyä omia suomalaisia vahvuuksiaan jalostaen.

 

Kulttuuri liittyi kansainvälisyysstrategiaan. Se oli keino tuoda “jossain siellä kaukana” Euroopan periferiassa sijaitseva Helsinki lähemmäs mantereen maailmankaupunkeja. Euroopan Kulttuuripääkaupunki tarjosi ideologisen viitekehyksen aikana, jolloin Helsinki avautui pätevöitymään eurooppalaisena keskisuurena pääkaupunkina. Kreikan edesmenneen kulttuuriministeri Melina Mercourin ehdotus johti siihen, että kulttuuripääkaupunki-titteli institutionalisoitiin vuonna 1985. Siitä lähtien Euroopan yhteisön kulttuuriministereiden muodostama ministerineuvosto on vuosittain nimennyt jonkun eurooppalaisen kaupungin kulttuuripääkaupungiksi. Lamasta toipuvan Helsingin kannalta ideologisesti läheisin oli vuoden 1990 kulttuuripääkaupunki Skotlannin Glasgow, jossa kulttuuri antoi sysäyksen ympäristön ja kaupunkirakenteen uudistumisprosessille. Sen avulla oli uudistettu kaupungin imagoa, piristetty turismia ja kaupankäyntiä, houkuteltu uusia investointeja ja ammattitaitoisia osaajia. Glasgow’n menestyi, koska kaupunki kehitti yhteistyökumppanuuksia julkisen ja yksityisen sektorin, eri taideryhmien, elinkeinoelämän sekä valtion viranomaisten välille. Kulttuurinen näkökulma oli vahva, kun kaupungin keskustaa muutettiin “rumat rakennukset on revitty, kauneimmat 150 rakennusta on uudistettu” -ohjelman avulla.

 

Helsinki ryhtyi toteuttamaan uutta kulttuuristrategiaa marraskuussa 1995, kun kulttuuriministerien neuvosto valitsi vuoden 2000 kulttuuripääkaupungiksi kaikki yhdeksän hakijakaupunkia, Helsinki muiden mukana. Valtuusto hyväksyi nimityksen ja perusti kulttuurikaupunkisäätiön joulukuussa 1996. Liikkeellelähtö osui samaan ajankohtaan, kun Suomessa virisi keskustelua urbanismin, kaupunkikulttuuriin ja urbaanin elämänmuodon sisällöstä. Hyvän kaupungin esikuvatilaksi nousi eurooppalainen katu- ja tori, ja kaupunkilaisen itsensätoteuttamisen tilaksi kahvila ja ravintola. Lukuisissa seminaareissa pohdittiin kaupunkilaisena olemisen perusteita. “Kaupungin ydin on ihmisten kohtaamista”, analysoi virastopäällikkö Kaarin Taipale HELKA:n syksyllä 1996 järjestämässä Suomalaista kaupunkipolitiikkaa etsimässä -seminaarissa. Kaupunkilaisten osallistuminen ja osallisuus nousivat esiin uudella tavalla, samoin kohtaaminen ja vuorovaikutus.

 

 

4. Helsingin seutu tietokeskittymänä

 

Tietointensiivinen luovuus painottui 1990-luvun tulevaisuusstrategioissa, kun tavoitteena oli kehittää Helsinkiä Pohjois-Euroopan tiede- ja tietokaupungiksi. 1980-luvulla kertaalleen hiipunut keskustelu tietoyhteiskunnasta virisi uudelleen strategiassa, jolla Suomen pääkaupunkia muutettiin eurooppalaiseksi tietokaupungiksi. Paradigman muutos oli selvä: kaupungit eivät enää kilpailleet sijainnilla, statuksella ja teollisella tuotannolla vaan yliopistoilla ja korkeakouluilla,  tiedolla ja tutkimustuloksilla. Oli panostettava koulutukseen, tutkimukseen ja kehitystyöhön sekä tuotava ja vietävä teknologiaa maailmalta Suomeen ja Suomesta maailmalle. Tietokaupungista tuli menestysstrategian ydinainesta. Helsingillä oli edellytyksiä pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, kuten kaupungin johto osasi ylpeillä: “Täällä on Suomen koulutetuin väestö, Suomen kansainvälisesti merkittävimmät korkeakoulut, Helsingin yliopisto ja Teknillisen korkeakoulu, muita julkisia ja yksityisiä tutkimuslaitoksia, Suomen oloissa älyllisesti stimuloivin ja eniten oppimismahdollisuuksia tarjoava ympäristö.”

 

“Tiedon merkitys korostuu” -strategia avasi tietä pääkaupunkiseudun kuntien, elinkinoelämän ja korkeakoulujen uusille todellisille yhteistyömuodoille ja yhteishankkeille. Liikkeelle lähdettiin tiivistämällä kaupungin ja alueen korkeakoulujen ja elinkeinoelämän välistä yhteistyötä. Teknillisen korkeakoulun rehtori, Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri ja johtavat kaupunkitutkijat olivat näkyvästi mukana kaupungin elinkeinopäivillä ja seminaareissa. Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston muodostama neuvottelukunta hioi yhteistyötä pari kolme kertaa vuodessa; tapaamissa 1990-luvun alussa esiin nousivat Helsinki-instituutin toiminta, osaamiskeskusasia, Latokartanon alue ja Viikin tiedepuisto, metropolialueen tiedeväylä, joka ulottui Otaniemestä Meilahden ja Kumpulan kautta Arabianrantaan, Viikkiin ja Tikkurilaan, Euroopan kulttuuripääkaupunkihanke, Biomedicum ja yliopiston näkyvyys kaupunkikuvassa.

 

Lamavuosina Helsingin seudun rooliksi kirkastui osaamiseen perustuvan high tech -tuotannon jalostaminen. Tietoväylän ja osaamiskeskusstrategian toimivuutta voitiin ryhtyä kokeilemaan käytännössä, kun vuoden 1994 alussa astui voimaan valtakunnallinen aluekehittämislaki ja -asetus. Se oli seurausta nuoren kansallisen kaupunkipolitiikan 1990-luvun uusista EU-henkisistä linjauksista. Alueiden kehittämistoimia johdettiin nyt maakunnallisten tavoiteohjelmien avulla ja vuonna 1994 aloitettiin ensimmäinen valtakunnallinen osaamiskeskusohjelman. Esikuvana oli Oulun seutu, joka oli lähtenyt nopeaan yliopisto- ja teknologiavetoiseen kasvuun. Holstilan mukaan “osaamiskeskusohjelma kohdistui nimenomaan kaupunkien piilevien mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Lama oli yksi selitys siihen, että se ohjelma saatiin hyvin liikkeelle. Oli todella hätätila. Piti saada talouteen jotain moottoreita. Tämä kasvukeskuspolitiikka tuli Suomeen  niin kuin eurooppalaista tietä.”

 

Osaamiskeskusohjelman ajatuksena oli siirtää Oulun kokemus muualle Suomeen ja taistella yhteisvoimin laman vaikutuksia vastaan. Uudenmaan osaamiskeskuksen osaamisalueena oli “yleiset toimintaedellytykset, erityisesti kansainvälistyminen”. Yhteisenä toimintaideana oli yritysten, yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten tietotaidon verkottaminen ja valjastaminen kaupalliseksi liiketoiminnaksi. Vuonna 1995 syntyi osaamiskeskusohjelmaa toteuttamaan Culminatum Oy , jonka osakkaina olivat pääkaupunkiseudun kaupungit ja yliopistot, elinkeinoelämä ja Uudenmaan liitto. Tavoitteena oli edistää kilpailukykyisten ja erikoistuneiden yritysten ja työpaikkojen syntymistä ja siirtää tutkimus- ja kehitystietoa yliopistoilta yrityksiin. Viidessä vuodessa yrityksiä syntyi runsaasti; esimerkiksi biotekniikan alalle muodostui runsaasti tutkimuslähtöistä korkean teknologian yritystoimintaa.

 

Ylipormestari Eva-Riitta Siitosen johdolla syksyllä 1997 toiminut Helsinki klubi muodostui  foorumiksi, jossa hiottiin metropolialueen yhteisiä menestystekijöitä ja seudullisia strategioita sekä edistettiin seutuistumista kumppanuuden ja yhteistyön hengessä. Helsingin seudun kehittämisohjelmia oli 1990-luvulla laadittu aiemminkin, mutta klubi kiteytti kolme ydinvisiota yhteiseksi tavoitteeksi. Helsingin seutu nähtiin luovana tieto-, teknologia- ja kulttuurikeskuksena, Pohjois-Euroopan liiketoiminnan ja logistiikan ydinalueena. Helsingin seutu määriteltiin turvalliseksi, viihtyisäksi ja houkuttelevaksi elinympäristöksi. Klubiin kuuluivat Helsingin, Vantaan ja Espoon kaupunginjohtajien lisäksi elinkeinoelämän, julkisen hallinnon, tieteen, median ja kulttuurielämän vaikuttajia. Käytännössä metropolialueen tärkeäksi foorumiksi Siitosen ajalla muodostui epävirallinen Espoon, Vantaan, Helsingin ja Kauniaisten kaupunginjohtajien kuukausittainen kokous.

 

 

Vuosikymmenen virkamies: Eero Holstila

 

Uuden suunnan strategioiden, tutkimuksen ja asiantuntijuuden kannalta keskeiseksi virastoksi muodostui Helsingin kaupungin tietokeskus. Se oli perustettu kesäkuussa 1990 yhdistämällä kaupunginarkisto ja tilastokeskus kaupungin tietohallintoa ohjaavaksi yksiköksi. Vanha tilastokeskus muuttui kaupunkikeskustelun herättäjäksi ja kaupunkipolitiikan hahmottajaksi. Keskus suuntasi vuodesta 1991 voimavarojaan tutkimuslaitosroolinsa uudistamiseen, kun kaupunki sai oman tutkimusohjelman. Helsingin yliopistosta tulivat tietokeskuksen 1990-luvun tutkimuspäälliköt, valtiotieteen tohtori Heikki Loikkanen, valtiotieteen maisteri (väit.) Antti Karisto ja filosofian tohtori Harry Schulman. Tutkimuksen laatu ja substanssi muuttuivat Kariston aikana, joka varsinaisesti loi kaupunkitutkimuksen konseptin. Lukuisat tietokeskuksen omat ja monet yliopistotutkijat julkaisivat tutkimuksiaan tietokeskuksen julkaisusarjoissa tai Kvartti -neljännesvuosijulkaisussa. Kaupungin imagoa nosti myös Helsingin vuoden 1945 jälkeisen historian kirjoittaminen. Se työllisti useita historiantutkijoita vuosina 1995-2001. Yhteistyö yliopiston ja kaupungin välillä konkretisoitui  viiden määräaikaisen kaupunkitutkimusprofessuurin perustamiseen vuosina 1999-2001.

 

 

4. Syrjäytyminen, sosiaalinen segregaatio ja strategiat

 

 

5. “Kaupunki on prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi” - Helsinki metropoliksi

 

Miten Helsingin 1990-luvun paradigman muutos konkretisoitui rakentamisessa ja kaupunkisuunnittelussa. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen nousi sekä virkansa puolesta että visionäärinä 1990-luvun kaupunkinäkemyksen edustajaksi. Jo keväällä 1989 Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen esimiehenä Korpinen esitteli näyttävästi kaupunkivisioitaan. “Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki”, julisti Korpinen ja asettui vahvan Helsingin, tiiviin kaupunkirakentamisen ja metropolialueen selkeän kasvu- ja kehittämispolitiikan ajajaksi. Puheenvuoro visioi uutta suuntaa ajankohtana, jolloin Ilaskiven asuntoesitys (s.  ) oli juuri luovutettu hallitukselle. Korpisen mukaan Ilaskiven näkemys edusti vanhaa “kasvun rajoittaminen, tasainen kehitys kaikkialla” -ajattelua. Euroopan ja Yhdysvaltojen kaupungeista, erityisesti Roomasta inspiraationsa hakevan Korpisen urbaani radikalismi lähti siitä, että ydinkeskustan asema oli palautettava arvoonsa. Kaupunkia oli katsottava uudella tavalla; Korpisen mukaan rannoilta, satama- ja rata-alueilta löytyisi “tavattoman hienoja paikkoja” rakentamiselle, ja tuhansille uusille asunnoille.

 

Paikallistalouden kehittämisstrategioiden tavoitteet heijastuivat rakentamiseen. Vuoden 1998 kansainvälistymisstrategian pääkohdat kertautuvat kaupunkisuunnittelussa. Helsinki oli saatava kukoistavaksi kun tähtäimessä olivat Euroopan Unionin huippukokous Suomessa (1999) ja juhlavuosi 2000. Elämisen laadun metropolia ja vihreää ja puhdasta kaupunkia edustivat kulttuurista ja historiallista kerroksisuutta ja merellisyyttä painottavat parannustyöt. Urbaaneja luontoarvoja nostivat esiin Pohjoisrannan, Katajanokan kanavan ja siltojen peruskorjaus, Kaivopuiston ja Esplanadinpuiston sekä useiden leikkipuistojen ja puistojen perusparannukset (Maila Talvion puisto, Alppipuisto, Tervasaari, Vuorimiehenpuistikko, Josafatinpuisto jne). Kaksi maisema-arkkitehtuurikilpailua vuosina 1998-2001 (Töölönlahden puisto ja Kaisaniemen puisto) toi esiin kaupunkipuiston mahdollisuudet. Pohjois-Esplanadin uudistaminen, Mikonkadun kävelyalue, Kaisaniemenkadun järjestäminen, Kiasman edusta ja Malmin ja Meri-Rastilan torit ilmentävät uudenlaista suhtautumista katuun kaupunkilaisten jalankulkutilana ja toriin kohtaamispaikkana. Taustalla näkyi strategia-ajattelun ydin: toimiva fyysinen ja toiminnallinen rakenne lisäävät kaupunkielämän laatua ja viihtyisyyttä.

 

Strategioissa keskusta nähtiin kaupunkilaisten olohuoneena, kaupungin käyntikorttina ja imagonluojana. Keskustan elinvoimaisuuden vahvistaminen ja viihtyvyyden kehittäminen näkyivät useiden historiallisten rakennusten peruskorjaustöissä; sen sijaan harvojen kaupunkipuutalojen suojelussa ei päästy eteenpäin. Urbaanin rakennusperinnön helmiä edustivat Kallion kirjaston peruskorjaus (1990), Kaisaniemen puutalot (1992), Sederholmin talon (1994), Stadionin ja uimastadionin (1994-95) sekä Yrjönkadun uimahallin (2000) peruskorjaukset. Vanhan  linja-autoaseman perusparantamiseen päädyttiin vuonna 1994. Lasipalatsin ja Tennispalatsin uudelleensynty 1990-luvun lopulla ja nykytaiteen museon Kiasman rakentaminen konkretisoi monia tietoyhteiskuntakonseptiin liittyviä ilmiöitä. Lasipalatsin korjaussuunnittelu perustui ideaan elokuvan, mediataiteen ja tietotekniikan yhteensovittamisesta. Hanke kytkeytyi Helsingin teemaan “Tieto, teknologia ja tulevaisuus”  Euroopan kulttuurikaupunkina.  Tennispalatsissa toteutui vapaa-aikayhteisöllisyys, kun saman katon alle tuotiin museotoimintaa ja -kauppoja, elokuvateattereita, kahviloita ja ravintoloita.

 

Helsingin yleiskaava 92:ssa asuntorakentaminen oli erityiskohteena, mikä vauhditti metropolikehitystä. Asuntoja Helsingissä rakennettiin noin 40 000 eli yli 2,5 milj. kerrosneliömetriä. Kaupunki peruskorjasi 15 000 asuntoa. Kaksi suuntaa vahvistui: meren hyödyntäminen ja kantakaupungin  täydennysrakentaminen. Ranta-alueita otettiin asumiskäyttöön Pikku Huopalahdessa (aloitusvuosi 1989), Meri-Rastilassa (1990), Talinrannassa (1990), Kallahdessa (1991), Ruoholahdessa (1991) ja Herttoniemenrannassa (1993), Aurinkolahdella (2000) ja Arabianrannassa (2000). Useat näistä alueista muistuttavat rakennustavoiltaan kantakaupunkia. Näkemys tiiviistä, urbaanista kaupunkirakentamisesta heijasti kansainvälisiä lähiökielteistä asenneilmapiiriä. 1990-luvun uusissa kaupunginosissa urbaanisuutta tavoiteltiin rakentamalla aukioita, puistoja ja tiivistä katutilaa palvelu- ja työtiloineen. Erilaisia talotyyppejä, monipuolista väestörakennetta ja toimintoja suosittiin rinnakkain. Orgaanisuus nousi Pikku Huopalahdessa arvoksi ja Ruoholahdessa palattiin takaisin korttelirakentamiseen. Herttoniemenrannassa tavoiteltiin tiivistä, urbaania kaupunkikuvaa ja Arabianrannassa haettiin yhteyttä alueen historiallisiin kerrostumiin. Ajan ilmiöihin kuului vanhojen keskusta-asuntojen kysynnän huima kasvu ja hintojen nousu

 

Kokonaisen uuden kaupunginosan suunnitteluun päästiin Viikki-Latokartanossa. Alueella näkyi myös yliopiston ja kaupungin sekä kaupungin ja asukasjärjestöjen välinen yhteistyö. Ajatus Viikin tutkimuskeskuksesta ja “tiedepuistosta” Kalifornian Piilaakson malliin oli esitetty yliopistossa jo 1980-luvulla. Toteutukseen päästiin seuraavan vuosikymmenen puolessa välissä kun hankkeelle oli saatu Helsingin kaupungin ja valtioneuvoston tuki. Viikkiin nousi Biotekniikan instituutti. Sinne siirtyivät kokonaisuudessaan biologispohjaiset perustieteet, maatalous-metsätieteellinen tiedekunta ja eläinlääketieteellinen tiedekunta. Biotekniikkayritykset ja yrityshautomoyksiköt, Helsingin kaupungin talvipuutarha ja vihertietokeskus sekä monipuolinen kirjastokokonaisuus heijastivat tietokaupunkistrategian konkreettista toteutumista. Kaupunki hyödynsi Viikin ja Latokartanon alueen asuntotuotannossa kokeilevia ekologisia asumistapoja ja puun hyväksikäyttöä kerrostalorakentamisessa. Viikki myötäili Helsingin yliopiston 1990-luvun linjauksia keskittää yliopiston toiminnot neljälle alueelle: Viikin lisäksi keskustaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Pikku Huopalahteen.

 

Luovan ja elinvoimaisen kaupunkistrategian mukaisesti kaupunki panosti 1990-luvulla arkiviihtyvyyteen, kulttuurin ja palveluihin. Nykytaiteen museo Kiasma avattiin keväällä 1998, ja Kaapelitehtaan museokeskus 1999.  Finlandia-talon huonokuntoisten marmorilaattojen vaihtamiseen liittynyttä pitkittynyttä päätöksentekoa seurattiin julkisuudessa. Vuosikymmenen aikana rakennettiin 52 päiväkotia, parikymmentä koulurakennusta ja useita kulttuurin, opetus- ja sosiaalitoimen monitoimi- ja palvelutaloja. Kallahden ja Vallilan korttelitalot ja Kotinummen palvelutalo valmistuivat vuonna 1991-1992, Kannelmäen monitoimitalo vuonna 1992, Munkkiniemen palvelutalo vuona 1992, korttelitalo Meri-Rasti ja Itä-keskuksen uimahalli vuonna 1993, Malmitalo vuonna 1994 ja Pikku Huopalahden korttelitalo vuonna 1997. Neljä uutta metroasemaa otettiin liikenteelle, Mellunmäki (1989), Ruoholahti (1993), Kaisaniemi (199 ) ja Vuosaari (1998). Valaistuksen avulla keskustan kaupunkitilaan tuotiin uutta ilmettä juhlavuoden 2000 lähestyessä.

 

Paikallistalouden kehittäminen - dynaaminen kaupunki -strategia toteutui laman vuoksi oletettua hitaammin. Jo vuonna 1991 kaupungin kunnalliskertomuksessa todettiin, että “ensimmäisen kerran vuosikymmeniin teollisuustontteja oli tarjolla kysyntää enemmän”. Toimitilarakentaminen oli Helsingissä vuosina 1992-1995 vähäistä; parissa vuodessa palattiin 1970-luvun keskimääräisiin lukuihin. Innovatiivisen yritystoiminnan tukeminen lähti liikkeelle kaupunginvaltuuston hyväksymästä teollisuuspoliittisesta kannanotosta vuonna 1994.  Lama edisti suunnanmuutosta; Holstilan mukaan “jokainen ymmärsi, että kun työttömyys alkaa olla 20 % niin oli pakko tehdä jotain - piti olla nöyrä. Elinkeinopolitiikassa piti palvella.” Elinkeinopoliittinen rakennemuutos tuli Helsingissä näkyviin Pitäjänmäellä. Vanha teollisuuskaupunginosa muuttui 1990-luvulla moderniksi tietotekniikkakaupungiksi. Alueelle tuli jo laman aikana ICL:n iso konttori. Sitä seurasivat Novo Group, Nokia ja eräät muut tietotekniikan pienemmät ja suuremmat kärkiyritykset. Alueesta kehittyi Helsingin “Silicon Hill”, 20 000 ihmisen työpaikkakeskittymä ja Suomen suurin it-yritysten klusterikaupunginosa. Alueella on kokeiltu uutta toimistoarkkitehtuuria sekä urbaanin asumisen ja työteon yhdistämistä. Pitäjänmäelle Strömbergin alueelle ja Talinlehtoon on noussut runsaasti asuintaloja.

 

Uudisrakentaminen vilkastui Helsingissä vuosina 1996-1997. Valtuusto hyväksyi elokuussa 1997 kiinteistöjen myynnissä noudatettavien periaatteiden uudistamisen. Päätös tuki kiinteistötoimen harjoittamaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa. Tietotekniikan ylivoima alkoi vuosikymmenen lopulla näkyä Ruoholahdessa, jonne tonttien myynnin ja vuokrauksen seurauksena oli muodostumassa merkittävä high tech -keskittymä. Se lähti liikkeelle, kun kaupunki teki vuonna 1999 merkittävän esisopimuksen Nokia kanssa Elmun tontin vapautuessa. Alueen seuraava yrittäjävetoinen ja tiivis high tech -keskittymä nousi vuosina 2000-2001 Kaapelitehtaan taakse. Viikin biotekniikkakeskuksen ja tiedepuiston lisäksi kaupungin osaamiskeskusten sarjaan liittyi Arabiarannan Art & Design -kaupunginosa. Vanhat teollisuusrakennukset muutettiin kulttuurin ja koulutuksen tarpeisiin sekä toimistotiloiksi. Alueelle haviteltiin työpaikkoja 5 000 hengelle ja sinne muuttivat Taideteollinen korkeakoulu, pop ja jazz -opisto sekä Helsingin Teknillisen korkeakoulun kulttuuri- ja palveluyksikkö.

 

Täydennysrakentaminen ja olemassaolevaan kaupunkirakenteeseen tiivistäminen ei tapahtunut 1990-luvulla vailla soraääniä. Tutkimukset osoittivat, että puhe kaupunkipolitiikasta korvasi 1990-luvulla puheen kaupunkisuunnittelusta; strategiasuunnittelu ohitti painoarvoltaan pitkän tähtäyksen suunnittelun samalla kun markkinavetoisuus oli nousussa 1990-luvun puolessa välissä. Pistemäinen suunnittelu, hankekaavoitukset ja kaupunkisuunnittelun “yksityistäminen”, sääntelyn purkaminen loivat Suomessa maaperää keskustelulle rakentamisen ja suunnittelun tavoitteista ja menetelmistä. Lama nopeutti Helsingissä muutoshalukkuutta. Kun kassaan piti saada rahaa, siirtyi kaupunki omistamiensa maiden vuokrauksesta niiden myymiseen. Siirtymä korosti kiinteistöviraston ja -lautakunnan roolia maanomistajana ja maankäytön suunnittelijana. Kaupunkisuunnittelun näkemysriidat henkilöityivät, kun apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen ja virastopäällikkö Paavo Perkkiö kaupunkisuunnitteluvirastosta astuivat julkisuuteen ajamaan näkemyksiään.

 

Vuoden 2000 kunnallisvaaleissa keskusteltiin Valtion rautateiden Töölönlahden alueella omistamien historiallisten, mutta tyhjiksi jääneiden makasiinirakennusten säilyttämisestä tai purkamisesta. Makasiineille oli kaupungin tukemana syntynyt vilkasta kansalaistoimintaa, joka huipentui vuoden 2000 lukuisiin tapahtumiin alueella. Pro Makasiini -liike asettui näkyvästi puolustamaan rakennusten säilyttämistä. Kunnallispoliittinen ja julkinen keskustelu nivoutui vuosikymmenen tärkeimpään suunnittelukysymykseen, Töölönlahden tulevaisuuteen. Puheenvuoroja käyttivät niin alueen suunnittelijat, päättäjät, poliitikot ja virkamiehet kuin kaupunkikulttuurin harrastajat, kansalaisjärjestöt, valistuneet kansalaiset ja suuret lehdet, erityisesti Helsingin Sanomat. Kamppi-Töölönlahden kaavoitusprosessi sekä konkreettiset rakennuskohteet, Kiasma, Sanomatalo, eduskunnan lisärakennus, musiikkitalo ja keskustan tunnelihanke toimivat julkisen keskustelun laukaisijoina. Monet vahvat linjat kohtasivat, kun kyseessä oli alueen tarkoituksenmukainen kehittäminen. Laajemmin kyseessä oli sekä suunnitteluparadigman murros että kahden kaupunkinäkemyksen välinen ristiveto. Korpinen edusti eurooppalaista linjaa, joka oli “kallellaan innovaatioita ja komplekseja prosesseja suosivaan suuntaan”. Vastapuolelle ryhmittyi kaupunkisuunnittelun modernistiseen perinteeseen ja kokonaisvaltaiseen asiantuntijuuteen vetoava ryhmittymät.

 

 

6. Helsinki-konserni ja tulosjohtaminen

 

Edelläkuvatun valossa 1990-luku näyttäytyy historiallisena murrosvuosikymmenenä.  Käynnissä oli useita eri suuntaan vaikuttavia uudistumisprosesseja. Virikkeet tulivat sekä kunnallisen järjestelmän sisältä että hallintorakenteen ulkopuolelta. Siirtyminen teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan, talouden globalisoitumisen, alueellistuminen ja kysynnän erilaistuminen antoivat ensimmäisen sykäyksen uudelle ajattelulle. Kun tekniset, taloudelliset ja mentaaliset haasteet muuttuivat yhä moninaisimmiksi, oli rakenteet sopeutettava joustaviksi ja verkostomaisiksi. Tiensä päähän olivat tulleet kunnallishallinnon kaksi perinnettä, legalistinen ajattelu ja keskitetty, byrokraattinen organisaatiomalli. Kun Suomessa 1980-luvun lopulla ryhdyttiin hallinnon uudistuksiin, avainsanoiksi nousivat “hajauttaminen”, “verkostot”, “joustavuus” ja “sitoutuminen”. Kehitys noudatti eurooppalaisia linjauksia arvojen, mallien ja tavoitteidenkin osalta.

 

Lama jäi taakse vuonna 1985, kuten Helsingin kaupungin tilinpäätös ja kunnalliskertomus kiteyttää: “Helsinki on astunut takaisin kasvun aikaan. Vuosi 1995 antoi uskoa sekä aineen että hengen voimien paluulle”. Kaupunginjohtaja Kari Rahkamo uskoi kasvustrategioihin. Voimaa saatiin uudesta linjauksesta, jossa liikkeenjohdollista tietoa alettiin yhdistää itsehallintoon ja palveluiden järjestämiseen. Rahkamon varovaisen muotoilun taakse kätkeytyi merkittävä kunnallishallinnollinen murros. Kaupunginvaltuuston päätöksellä syyskuussa 1994 kaupungin neljä suurinta liikelaitosta, energialaitos, vesi- ja viemärilaitos, satamalaitos ja liikennelaitos muutettiin vuoden 1995 alusta uuden kunnallislain mukaisiksi liikelaitoksiksi. Budjetointi ja kirjanpitokäytäntö muutettiin liikekirjapidon mukaiseksi; määrärahabudjetoinnin sijasta kaupungin talousarviossa asetettiin tulostavoite. Muutos näkyi uusien liikelaitosten toiminnallisissa nimissä. Helsingin Energia, Helsingin Vesi, Helsingin Satama ja HKL nousivat kaupungin liiketoiminnan lippulaivoiksi. Vuosikymmenen lopulla perustettiin lisäksi Helsinki Catering (ent. ruokapalvelukeskus) ja Helsinki Tekstiilipalvelu (ent. keskuspesula).

 

Markkinointivetoisuus vietiin askel pidemmälle vuoden 1997 alussa, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi konserniohjauksen periaatteet Helsingin kaupungin organisaatioperustaksi uuden kuntalain mukaisesti. Kaupungin talousarvio- ja kirjanpitokäytäntö muuttui siten, että tilikauden tulos laskettiin nyt kirjanpitolainsäännösten mukaisesti. Kansalaiselle muutos näkyi  terminologiassa; Helsingin kaupungin organisaation tilalle tuli Helsinki-konserni. Se määriteltiin omistus- ja hallintorakenteeksi, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa siihen kuuluvien yksiköiden välinen yhteensopivuus ja yhteistyö. Konserniin kuului kolmenlaisia osia. Helsingin kaupunki muodosti emoyhteisön. Tytäryhteisöt muodostuivat niistä säätiöistä ja yhteisöistä, joissa kaupungilla oli määräysvalta. Vuonna 1997 tytäryhteisöjä oli kaikkiaan 182. Niistä 122 oli kaupungin omistamia asuntolainotettuja vuokra-asunto- tai muita vapaarahoitteisia asuntoyhtiöitä. Erilaisia toimitilojen hallintaa, vuokrausta yms. toimintaa harjoittavia yhtiöitä oli 28 kappaletta. Kolmannen tason muodostivat osakkuusyhteisöt, eli ne kuntayhtymät, säätiöt ja yhteisöt, joissa kaupungilla oli 20-50 prosentin omistusosuus tai muu huomattava vaikutusvalta. Osakkuusyhteisöjä oli yhteensä 47 kappaletta, joista valtaosa liittyi kiinteistöhuoltotoimintaan, asumiseen tai pysäköintiin.

 

Helsingin muutokset heijastivat 1980-luvun puolessa välissä alkanutta  “kehittämistyön harppausta”. Sen tavoitteena oli markkinointisuuntautuneisuuden lisääminen ja yritysjohtamisen mallien siirtäminen julkiseen hallintoon. Tulosjohtamisen uudistusideologia, kuten tutkija Sakari Möttönen toteaa, nousi hallintokulttuurin ajanmukaistamisen avainilmiöksi. Kunnallishallinnon demokratia-arvoa joutui väistymään tehokkuusarvon tieltä. Taloudelliset syyt, palvelukyky, hallinnon hajautus ja laman aikana koko julkisen sektorin koon pienentäminen korostuivat. Keinoiksi otettiin raskaiden suunnittelujärjestelmien purkaminen, normiohjauksen vähentäminen ja markkinaohjaukseen nojautuminen. Liikelaitosuudistus oli osa tätä prosessia, johon kuului myös valtionosuus- ja tulosjohtamisuudistukset. Valtion ja kuntien suhteen uudistamiseen pyrittiin vapaakuntahankkeella, jolla pyrittiin edistämään kunnan sisäistä kehittämistä ja vahvistamaan itsehallintoa. Sama tavoite oli vuoden 1993 alussa voimaan tulleella valtionosuusuudistuksella, joka muutti sektoripohjaisen valtionosuuksien eli valtionavun maksamisen asukaslukupohjaiseksi.

 

Loppusanat

 

Tämä tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa kunnallisen hallintakulttuurin sopivuus 1900-luvun yhteiskuntahistorian tutkimuskohteeksi. Peruskysymys liittyi siihen, miten Helsinki on selvinnyt suurkaupungistumisestaan eri kaupunginjohtajien aikana. Kysymyksellä on alueellinen, kansallinen ja eurooppalainen ulottuvuutensa. Suomen pääkaupungin kunnallinen hallintakulttuuri ja -politiikka ovat sopeutuneet hyvin muutosvaatimuksiin vuodesta 1875 alkaen. Nykyisenkaltainen kunnallinen hallintamalli ja kunnallispolitiikka ovat kehittyneet vuoden 1917 äänioikeusreformin ja vuoden 1927 kunnallislain uudistamisen seurauksena. Helsingissä porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kun suurista periaatteellisista kysymyksistä oli sovittava ennen lopullista päätöksentekoa, muodostui poliittinen yhteistoiminta jo 1920-luvulla kahden kokoomuksen, Ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosialidemokraattien välille. Tämä yhdistelmä on eri variaatioin ollut vaikutusvaltainen lähes koko vuoden 1945 jälkeisen ajanjakson.

 

Helsingin erityispiirre on puolueiden ja poliittisten liikkeiden runsaus. Yliopistokaupungille tunnusomaista on ollut koulutetun keskiluokan puoluemuodostelmien rooli. Niin Isänmaallinen kansanliike, Suomen kansanpuolue, Kansallinen edistyspuolue, Vapaamielisten liitto, Liberaalinen kansanpuolue, vihreät ja nuorsuomalaiset ovat saaneet valtuustoon yksittäisiä, ja osin merkittäviä vaikuttajia. Näistä ryhmistä vain vihreät ovat onnistuneet nousemaan määrältään merkittävään asemaan 1980-luvulta lähtien. Helsinkiläiseen kunnallispolitiikkaan kuuluvat myös yksittäiset protestiliikkeet. Protestitunnuksin liikkeelle lähtivät sekä Suomen maaseudun puolue että keskustapuolue. Molemmilla oli keskeinen rooli 1980-luvun metroepäselvyyksien käsittelyn aikana.

 

Suomen poliittisessa historiassa kunnallispolitiikkaa on tutkittu suhteellisen vähän, vaikka 1900-luvun jälkipuoli näyttäytyy kunnallisen hallintatavan nousukautena. Yhä 2000-luvun alussa merkittävin osa ihmisten arkea koskevista asioista päätetään kunnallisella tasolla. Se koskee maankäyttöä ja rakentamista, asumista ja liikkumista, koulutusta ja terveydenhoitoa, kulttuuria ja vapaa-aikaa. Helsinki sopeutui melko vaivattomasti tutkimusajankohdan yhteiskunnallisiin muutoksiin: suureen alueliitokseen, suunnittelujärjestelmien ja hyvinvointipalveluiden luomiseen sekä eurooppalaisen pienoismetropolin synnyttämiseen. Pitkään jouduttiin toimimaan tilanteessa, jossa yhteiskunnallinen ilmapiiri oli Helsinki-vihamielinen. Pääkaupunki joutui suuruutensa ja sosiaalisen monitasoisuutensa vuoksi luomaan erityisratkaisuja aiemmin kuin kansallinen lainsäädäntö edellytti. Monet näistä kunnallishallinnallisista toimenpiteistä ovat sittemmin olleet kansallisesti suuntaanäyttäviä. Helsinki on koko tutkimusajankohdan ollut tietoinen pääkaupunkiasemastaan. Sen tärkeimmän viite- ja vertailuryhmän ovat muodostaneet muut pohjoismaiset pääkaupungit.

 

Helsingissä asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Ratkaisevaa on ollut kaupunginjohtajakollegion yhteistoiminta. Sitä on parhaimmillaan tukenut virastopäälliköiden ja apulaiskaupunginjohtajien hyvä yhteistyö. Kun kunnallinen hallintatapa on perustunut siihen, että asiat päätetään enemmistössä, on monet raskaat hankkeet on viety läpi korkeiden virkamiesten ja valtuustoryhmien johtajien yhteisen tahtotilan, konsensuksen, avulla. Politiikka on neuvottelua ja se on Helsingissä eri aikoina kiteytynyt melko pienen ryhmän johdettavaksi. Helsingissä on säilynyt koko tutkimusajankohdan vahva virkamieshenki ja toimintakulttuuri. Suuruuteensa nähden on Helsingin hallintakulttuurissa säilynyt, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, varsin korkea virkamiesmoraali. Sitä on tukenut monitasoinen tarkastus- ja revisiotoiminta. Kaupungin suuruuden vuoksi lautakuntiin on saatu myös hyvä poliittinen asiantuntemus. Ratkaisevaa hallintakulttuurin menestymiselle on ollut julkisuuden rooli, tiedotusvälineiden suhtautuminen.