Huhtikuussa 1965 paljastettiin
Helsingissä Sörnäisten Rantatie 1:ssä Lenin muistolaatta. Siinä on lyhyt teksti
suomeksi ja ruotsiksi: “V.I. Lenin asui tässä talossa vuonna 1917”. Paikalla
olivat poliittisen eliitin kärkinimet, eduskunnan puhemies K.J. Fagerholm,
maaherra B. Lehto, useita ministereitä, puolustusvoimien komentaja,
suurlähettiläs A.J. Kovalev sekä Suomi-Neuvostoliitto -seuran johtoa
puheenjohtajan, prof. Göran von Bonsdorffin johdolla. Neuvostoliittolainen delegaatio
oli paikalla Moskovan kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Sirovin toimiessa
puhemiehenä.
Laatan tekoon oli innostuttu
edellisvuonna Neuvostoliiton presidentti Anastas Mikojanin vierailun
yhteydessä. Tuolloin kaupungin johto oli ajeluttanut presidenttiä Leninin
asuinpaikoilla Helsingissä; jäljellä olivat Vironkatu 7, jossa Lenin asui
marraskuussa 1905 prof. Gunnar Castrénin asunnossa, Liisankatu 19 (asui 1905)
ja Vuorimiehenkatu 35 (asui 1906) sekä
Töölönkatu 46, jossa Lenin kirjoitti 1917 pääteostaan Vallankumous ja valtio”.
Helsingin kaupunginhallitus päätti
vuoden 1964 viimeisessä kokouksessaan kunnioittaa “naapurimaamme suurmiehen,
Suomen ystävän Wladimir Iljits Leninin muistoa teettämällä muistolaatan hänen
Helsingissä viettämiensä aikojen muistoksi.” Laatta kiinnitettiin taloon, jossa
Lenin oli asunut elo-syyskuussa 1917 Helsingin miliisipäällikkö Kustaa Roivion
kotona.
Paljastuspuheen piti
kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Aura. Hän viittasi Lenin ja Suomen väliseen
erityissuhteeseen, ja niihin monitasoisiin ystävyyssuhteisiin, joita vierailut
Helsingissä olivat lujentaneet. Helsinki-käynneistä oli lyhyt hyppäys
ulkopolitiikkaan. Aura valjasti Leninin symbolimaan hyviä ja rauhanomaisia
naapurisuhteita, Suomen ja Neuvostoliiton taloudellista ja kulttuurista
yhteistyötä: “Samalla kun tämä laatta jää meille ja jälkipolville näkyväksi
muistoksi Neuvostoliiton suuren johtajan, sen perustajan ja Suomen ystävän
Leninin siteistä Suomeen ja sen pääkaupunkiin, se symbolisoi Suomen ja
Neuvostoliiton hyviä, läheisiä ja luottamuksellisia ystävyys- ja
naapurisuhteista.”
Muistolaatan paljastus osui
ajankohtaan, jolloin kansallinen ymmärrys Neuvostoliiton pyrkimyksiä kohtaan
oli selvästi suopeutunut. Yöpakkasten jälkeen 1958 idänsuhteiden painoarvo
korostui, ja noottikriisin jälkeen kypsytti yleiseen asennemuutokseen.
Hrustsevin aikana alkoi Neuvostoliittoon liittyneisiin porvarillisiin
ennakkoluulohin tulla säröjä. Tietoisuus maan oloista lisääntyi, kun Helsinkiin
alkoi ilmestyä naapurimaan kulttuurivaltuuskuntia ja taitelijaryhmiä,
kauppadelegaatiota ja ennen pitkää myös venäläisiä turisteja. Yhteistyö
neuvostoliittolaisten ja suomalaisten järjestöjen, kaupunkien,
ylioppilaskuntien, seurojen ja yhdistysten välillä tiivistyi vuosina 1963-1965.
Erilaiset Suomen ja Neuvostoliiton “ystävyysviikot” alkoivat kerätä väkeä
yhdessä YYA-sopimukseen liittyvän juhlinnan kanssa. 1960-luvun alkuun sijoittui
myös suomalaisen itämatkailun eli “vodkaturismin” kasvu.
Lenin nousi 1960-luvun lopulla
suomalaiseksi suurmieheksi. Helsinki
muisti melkein omaa poikansa uudelleen vuonna 1970, kun Linnanmäen takana oleva
puisto nimettiin Leninin mukaan. Taustalla oli valtuustoaloite. Lenin oli pop
kunnallispoliittisissa piireissä, ja vuosina 1969-1971 tehtailtiin runsaasti
muitakin valtuustoaloitteita, mm. valtuutettu Hyvösen aloite Lenin-muistomerkin
saamisesta Helsinkiin. Vuonna 1970 oli kulunut 100 vuotta Leninin syntymästä,
ja tapahtumaa juhlittiin varsin kattavasti koko Suomessa, monipuolisimmin Helsingissä.
Juhlan kunniaksi kaupunginhallitus teki 1969 päätöksen toisen muistolaatan
aikaansaamisesta, ja tämä kuvanveistäjä Laila Hietalalta tilattu laatta
sijoitettiin Vuorimiehenkatu 35:een, jossa Lenin asui keväällä 1906. Laattaa
oli jälleen paljastamassa arvovaltainen kutsuvierasjoukko, kärkiniminään presidentti
Kekkonen, kaupunginjohtaja Aura ja Moskovan kaupunginjohtaja V.F. Promylsov.
Muistolaatat ja Lenin-puisto jäivät
pitkään ainoiksi Helsingin kaupungin tunnustuksiksi Neuvostoliiton
perustajalle. Lenin-keskustelu leimahti käyntiin vuodenvaihteessa 1999-2000,
kun kaupunginosa-aktivisti Ritva Hartzell teki aloitteen vajaan metrin
korkuisen Leninin rintakuvan sijoittamiseksi Alppilan Lenin-puistoon. Helsingin
kaupungin taidemuseon hallitus oli päättänyt ostaa patsaan sitä kaupitelleelta
yksityishenkilöltä. Kun asia vuoti julkisuuteen, syntyi valtaisia kohu, ja
kaupunki sai lisää patsastarjouksia. Muun muassa Tarton kaupunki tarjosi
Helsingille neljän metrin korkuista Lenin-patsasta ilmaiseksi. Lenin jakoi
helsinkiläiset jälleen kerran puolesta - vastaan -asetelmaan. Hanke raukesi,
kun liikemies veti patsaan myynnistä.