Kolme kohtausta:

Isänmaa, Neuvostoliitto ja isänmaan toivot

 

 

1956

 

“Ylioppilaat! Hiljennymme huomenna lauantaina klo 12.00

kaikkialla, missä olemmekin kunnioittamaan

yksilön ja kansojen vapauden puolesta kaikkensa antaneita.

Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta.”

 

Ilmoitus Ylioppilaslehdessä marraskuussa 1956, noin kymmenen päivää Unkarin kapinan alkamisen jälkeen pysäytti opiskelijat yliopistolla ja houkutteli Mannerheimintien ja Kaivokadun kulmaan nelisensataa ylioppilasta järjestämään hiljaisen hetken “katoavien kansakuntien muistoksi”. Opiskeleva nuoriso pysäytti suojatiellä ja katujen kulmissa liikenteen kahdeksi minuutiksi. Unkarin kansan puolesta järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös paikalla ollut yleisö paljastetuin päin. Hiljaisen hetken aikana oli suruasuinen Unkarin lippu puolitangossa Vanhalla ylioppilastalolla.[1]

 

Unkarin poliittista lokakuun lopulla 1956 seurattiin Suomen ylioppilaspiireissä varsin tarkasti, sillä siinä konkretisoitui suomalaisylioppilaiden 1950-luvulla korostama vastuun ja vapauden aatteellisuus. Molemmat käsitteet olivat olleet käyttökelpoisia välineitä, kun sodan jälkeen,  rauhan oloissa oli pohdittiin keinoja itsenäisyystahtoisuuden ilmaisemiseen. Jo heti sodan jälkeen oli akateeminen sivistyneistö eri yhteyksissä asettunut puolustamaan länsimaiseen demokratiakäsitykseen kuuluvia “vapauksia”. Sanoma oli selkeästi kommunismin ja “marxilaisen yhteiskuntakäsityksen” vastainen. Taloudelliset, henkiset ja poliittiset vapaudet korostivat yksilökeskeisyyttä ja humanistisia arvoja. Vastakkaiseksi viiteryhmäksi asetettiin yhteiskunta poliittisena ja kollektiivisena käsitteenä ja kontrolloituna teknisenä rakennelmana.

 

Ylioppilasmaailmassa sodan jälkeen johtoon asettuivat sodan käyneet miehet, rintamakokemuksessa karaistuneet. Monilla oli taskussa AKS:n tai Oppikoulujen Karjala-Seuran jäsenkirja. Kysymys Suomen tulevaisuudesta ja valtiollisen itsenäisyyden varmistamista kuului näiden miesten tärkeimpiin päämääriin. AKS-läisestä ajattelusta kumpusi vahva sosiaalinen vastuuntunne ja tarve luoda kohtalonyhteys eri kieli- ja yhteiskuntaluokkien välille. Sota oli luonut edellytykset asevelihengen syntymiselle. Sodan aikaisen paatoksellisen innostuksen tilalle oli tullut varovaisempi sävy, mutta periaate oli sama: vapauden ja isiltä perityn uskon säilyttäminen. Aseellinen taisteli isänmaan puolesta oli muuttunut taisteluksi sen puolesta rauhanomaisin keinoin, työn keinoin.

 

Suomalaiset ylioppilas- ja nuorisojärjestöt ottivat tavoitteekseen lisätä nuorisossa kansallista yhteenkuuluvuutta, isänmaanrakkautta ja maanpuolustustahtoa kehittäviä toimintamuotoja. Nuorisoa tarvittiin nyt eri lailla kuin ennen sotia isänmaan jälleenrakentajaksi, palaseksi suuressa kommunisminvastaisessa taistelussa. Akateemisen nuorison suuri aatteellinen suuntaus jo heti vuoden 1945 jälkeen oikealle, oikeistolaisuuteen, joka rakentui demokratian pohjalle. Siihen liittyi vapausajatus, valtiollisen, kansallisen, yksilöllisen ja taloudellisen vapauden ihanne. Helsingin yliopistossa kanavat oikealla olivat 1940-luvulla auki: minkäänlaisiin puhdistuksiin tai taisteluun “epädemokraattisiksi” miellettyjä ylioppilasjärjestöjä, osakuntia tai korporaatiota vastaan ei ryhdytty. Akateeminen vasemmisto oli siihen Suomessa liian heikko ja voimaton. Passiivisen ja aktiivisen oikeistolaisuuden perinne puolestaan oli ollut liian väkevä, otteessa pitävä.

 

Kaikkia yhteiskuntaluokkia edustaneen sivistyneistön kärkiryhmä eli ylioppilaat kokivat sotien jälkeisessä Suomessa olevansa kansallisia yhdistäjiä ja henkisiä johtajia. Ylioppilasmaailman ei tullut jakautua puoluepoliittisiin “tai muihin jyrkkärajaisiin taisteluyksikköihin tai aatekarsinoihin”, kuten Ylioppilaslehden päätoimittaja Erkki Salonen analysoi 1949. Taistelevan oikeistolaisuuden tilalle nousi sosiaalinen, eheyttävä ohjelmallisuus. Tämän maltillisen, sisäistä kasvua korostaneen oikeistolaisuuden varassa suoritettiin kansallinen jälleenrakentaminen. Ylioppilaspoliittiset äänenpainot olivat sodan jälkeen matalia, mutta sävytys oli selvän kommunisminvastainen. Konkreettinen isänmaallisuus merkitsi asettumista Suomen itsenäisyyden jatkumisen linjalle. Itsenäisyys oli myös kulttuurin itsenäisyyttä, suomalaisen hengen, yksilön vapauden ja riippumattomuuden vaalimista yhdistettynä valtiolliseen omavaraisuuteen. Kotiseututoiminta tarjosi nyt uuden mahdollisuuden henkisen isänmaallisuuden vaalimiseen. Vaikka uusi ulkopolitiikka, hyvien suhteiden ylläpitäminen sodan kaikkiin voittajavaltioihin, koettiin tärkeänä, vierastettiin itäistä demokratiaa. Pohjoismainen demokratiatraditio ja pohjoismainen yhteistyö tarjosi kolmannen tien.

 

Suhde Neuvostoliittoon oli kaksijakoinen. Kuten jo Suomen Ylioppilaskuntien Liiton julkilausumassa 1945 korostettiin, oli tavoitteena “vuosisataisten veljessuhteiden” elvyttäminen Skandinavian maihin ja Neuvostoliiton ylioppilaisiin. Käytännössä suorien opiskelijakontaktien solmiminen oli vaikeaa; Neuvostoliiton opiskelijamaailma oloista ei kellään Suomessa ollut selvää näkemystä sodan jälkeen. Muutaman neuvostoliittolaisen ylioppilasdelegaation vierailu, Suomi-Neuvostoliitto-seuran ylioppilasjaosto tai Suomalais-Venäläinen ylioppilasyhdistys eivät onnistuneet hälventämään Suomen ylioppilasnuorisossa vallinneita harhakäsityksiä ja ennakkoluuloja. Ensimmäinen suomalainen ylioppilasvaltuuskunta vieraili Neuvostoliitossa vasta talvella 1952. Kuukauden pituinen matka “oli merkittävä elämys, joka jäi mieleen syvästi”, kuvasi delegaation kuulunut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja Lars Dufholm. Käytännössä kilpailun ylioppilaiden sieluista voitti länsi, erityisesti Pohjoismaat, läntiset voittajavaltiot, näistä kärjessä Englanti, Yhdysvallat ja 1940-luvun lopulta Länsi-Saksa. Omakohtaisen tiedon saaminen itäisestä suurvallasta oli viisumipakon vuosi huomattavasti vaikeampaa kuin läntisistä maista, joihin oli helpompi matkustaa viisumipakosta ja valuuttapulasta huolimatta.

 

Kylmän sodan läntiset voittajavaltiot pääsivät tässä sotien jälkeisessä kulttuurisessa hegemoniakamppailuissa voitolle. Toisin kuin sodan jälkeinen Neuvostoliitto ne onnistuivat erilaisten stipendijärjestelmien ja taloudellisten, ylioppilasmaailmaan kohdennetun avun turvin luomaan runsaasti positiivista “goodwilliä”. Varsin jouhevasti Suomi sidottiin läntisiin demokratioihin, ja näiden demokratioiden kulttuuriarvoihin. Vielä vuonna 1945 esiintynyt pelko “ylioppilasnuorison siirtymisestä demokraattisen Suomen uudeksi sivistyneistöksi” (Puntila) oli osoittautunut aiheettomaksi. Sivistyneistö, ylioppilaat ja muu akateeminen väki jäi pääosin kylmäksi vasemmiston houkutuksille. Kulttuurin kentillä 1940-luvun lopulla käyty taistelu päättyi oikeistolaisen, isänmaallisen, luovan ja esi-isien hengenviljelyä ymmärtävän kulttuurinäkemyksen voittoon. Maamme-laulun 100-vuotisjuhlissa keväällä 1948 ylioppilasnuoriso asettui näyttävästi puolustamaan kansallista yhtenäisyyttä ja isämaallista henkeä.  

 

Kylmän sodan asetelmien tiukentuminen 1950-luvun alussa oli eheyttänyt rivejä Suomessakin. Ylioppilasmaailmassa aktivoiduttiin pohtimaan aatteiden ja ihanteiden jalostamista. Oli saatava ylioppilaiden syvät rivit kiinnostumaan isänmaallisista teemoista ja pitkäjänteisestä ideologisesta työstä. Oli todettu, että “itäisestä naapurista ei enää ole pelkoa. Nyt on oikea aika toimia.” Yleisvaltakunnallista ja kansallista ajattelutapaa edistämään perustettiin marraskuussa 1950 Vapauden Akateeminen Liitto (VAL), jonka kommunisminvastaisuus tuli ilmi jo perustamisvaiheessa. Sääntöjen tärkeimmäksi pykäläksi nousi “vapaan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen vaaliminen”. Nimessä oleva akateeminen korosti järjestön kytkeytymistä yliopistomaailmaan; vapaus, johon suomalainen valtiojärjestys oli sitoutunut, oli länsimaisen demokratian perusarvo; liitto viittasi siihen, että kokoonpano oli epävirallinen.

 

VAL:n perustamisen taustalla oli yleiseurooppalaisen kehitys. “Vapauden käsite oli lähellä antikommunismia, anti-Neuvostoliittoa. Kun nähtiin miten läheltä liippasi, Tšekkoslovakian tapaus, tuntui siltä, että ei se sinne pysähdy vaan että me ollaan seuraavana vuorossa”, muisteli liiton perustamista eräs alkuvaiheen aktiiveista. Toisen mukaan “kiihottimena oli, että politiikka oli mennyt liian pitkälle, että me ollaan liikaa ryssän nuolijoita. Haettiin vissiä vilpittömyyttä ja kansan parasta, aatteen paloa.” Nojautumalla suomalaiseen arvomaailmaan haluttiin puolustaa vapaata valtio- ja yhteiskuntajärjestelmää ja vastustaa kommunistien materialismia. Oli vähennettävä “luokkapoliittista ajattelua” eli vasemmiston vaikutusta yhteiskunnassa. VAL:n kommunisminvastaisuus sai motivaationsa työläisten “epäkansallisesta” suhtautumisesta isänmaahan. Kommunismi oli tämän katsontakannan mukaisesti epäisänmaallinen liike, jonka tavoitteena oli Suomen sovjetisointi ja liittäminen Neuvosto-Suomena Neuvostoliittoon.

 

Kaivatun mahdollisuuden vapaustahtoisen isänmaallisuuden korostamiseen VAL ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta saivat Marsalkka Mannerheimin kuolemasta 1951. Helsinkiläisten ylioppilaiden ensimmäinen soihtukulkue järjestettiin joulukuussa 1951 Mannerheimin muiston vaalimiseksi. Mannerheim oli ylioppilaille paras todistus siitä, että Suomen kansan valitsema demokratian tie oli ollut oikea. Mannerheimin selän taakse voitiin kätkeytyä tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö pohti kommunismin suurta kannatusta Suomessa, kun äänestäjistä yli 25 % äänesti kommunisteja. Luku muissa Pohjoismaissa oli vain viidennes tästä.

 

Yliopistomaailman yleinen antikommunismi ja Neuvostoliiton vastaisuus tiivistyi vuosina 1954-1956. “Kommunisteiksi” miellettiin kaikki ei-isänmaallinen ja epähistoriallinen, kansallisesta vapaustraditiosta poikkeava toiminta niin kulttuurin, politiikan, maanpuolustuksen kuin talouselämänkin alalla. Siksi Stalinin järjestelmän purkautuminen Itä-Euroopan maissa ja Unkarin tapahtumat syksyllä 1956 lankesivat suomalaisylioppilaissa aatteellisesti otolliseen maaperään. Budapestin mellakoissa oli otettu tavoitteeksi länsimaisten kansalaisvapauksien hankkiminen, neuvostojoukkojen vetäytyminen maasta ja Imre Nagyn nostaminen takaisin pääministeriksi. Stalinistit onnistuivat pääsemään valtaan Neuvostoliiton tuella ja kansannousu murskattiin verisesti. Ennen rajojen sulkeutumista yli 200 000 unkarilaista onnistui pakenemaan maasta.

 

Unkarin tapahtumien eräänlainen akateeminen luonne - ylioppilailla ja yliopistonopettajilla oli mielenosoituksessa aktiivinen rooli - vaikutti siihen, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunta otti poikkeuksellisesti tämän yleispoliittisen tapahtuman käsiteltäväkseen. Aatteen miehet näkivät tilaisuuden tulleen ja vaativat aktiivista toimintaa; Ylioppilaslehti asettui päätoimittajansa Heikki Kääriäisen puolustamaan “kansallisia ja yksilöllisiä vapauksia”. Oli toimittava kahden tulen välissä. “Oli saatava purkaa jotenkin se, että ryssä tuolla mekastaa ilman että piti mennä heittämään kiviä suurlähetystön ikkunaan”, muistelee HYY:n hallituksen tuolloinen puheenjohtaja Asko Tarkka. Ylioppilaiden kannanmääritys vietiin ylioppilaiden 16. marraskuuta 1956 pidettyyn yleiseen kokoukseen, joka oli ensimmäinen vuoden 1932 sääntöjenuudistuksen jälkeen. Kokouksessa hyväksyttiin pitkällisen keskustelun jälkeen maisteri Kalervo Siikalan paasikiveläistä realismia myötäilevä julkilausuma. Sen ydinsanoma oli, että aatteellisten mielenilmausten sijaan Suomen oli panostettava humanitääriseen apuun, “jonka siunauksellisuudesta se itse on vaikeina aikoina päässyt osalliseksi. Inhimillinen rakkaus ei tunne puoluerajoja.” Kuten julkilausuma osoitti, “aatteellisen” ylioppilaspolitiikan taakse ei saatu laajoja ylioppilasmassoja. Realismi idänsuhteissa alkoi nyt murtua esiin. Käytännössä johtavat suomalaiset ylioppilasjärjestöt (SYL, HYY) asettuivat student as such -linjalle, eli pyrkivät pysyttäytymään poliittisten kiistojen ulkopuolella ja pitäytymään käytännön ylioppilaspolitiikkaan.

 

1968

 

Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitys elokuun 21. päivänä 1968 oli ylioppilasmaailman kuuma peruna, johon tiivistyi koko 1960-luvun jatkunut yhteiskunnallinen ja ulkopoliittinen murros.[2] Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallitukseen Tšekkoslovakian miehitys tuotiin heti samana päivänä, kun edustajisto käsitteli sitä viikon kuluttua. SYL:ssä oli käyty välittömästi neuvotteluita yhteisen julkilausuman tekemiseksi. HYY otti käyttöön Unkarin kansannousun ajoilta tutun keinon: Vanhan ylioppilastalon suruliputuksen, jossa esillä oli Tšekkoslovakian lippu. Mielenosoitus herätti Ulkoministeriön, josta vaadittiin lipun poistamista, mutta vailla toivottavaa lopputulosta. HYY:n hallitus keskusteli suorasta vaikuttamisesta, kadulle lähtemisestä, mutta edellytykset saada kaikki poliittiset ryhmät kokoava mielenosoitus puuttuivat. Sen sijaan Tšekkoslovakian asiasta järjestettiin Vanhalla teach-in -keskustelu, ja ylioppilasdelegaatiot vierailivat tasapuolisuusperiaatteen mukaisesti niin Neuvostoliiton kuin Tšekkoslovakian lähetystössä “saamassa informaatiota”. HYY:n julkilausumassa vedottiin YK:n peruskirjan hengessä kansojen itsemääräämisoikeuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen: “Asevoimin ei ole mahdollista luoda luottamusta solidaarisuuteen, rauhaan ja ystävyyteen.”

 

Ylioppilaskunnan päätöksestä huolimatta alettiin suurta opiskelijamielenosoitusta valmistella Opiskelijoiden YK-liiton toimistossa. Liiton hallitus päätti, “ettei lähdetä peitset tanassa Neuvostoliittoa vastaan, ollaan vaan Tšekkoslovakian kansan puolella.” Mielenosoitus kokosi suuren määrän radikaaleja, joukossa runsaasti sadankomitealaisia, sosiaali- ja kansandemokraatteja. Huudettiin “sosialismi kyllä, panssarit ei”. Illalla oli toinen näytös, suurmielenosoitus Neuvostoliiton lähetystön luona, mistä kulkue jatkoi tervehdyskäynnille Tšekkoslovakian lähetystöön. Miehityspäivänä aikana oli tullut ilmi, että suomalainen radikaali vasemmisto oli hajonnut, ja vaikutukset tuntuivat muullakin ylioppilasmaailmassa. HYY:n edustajistossa näkyi toinenkin jako, joka koko 1960-luvun oli hiertänyt ylioppilasmaailmaa. Tradition edustajat, jotka sitoutuivat 1950-luvun aatteisiin, saivat kommunisminvastaisuuden nimissä todisteen Neuvostoliiton todellisista tarkoitusperistä. Vasemmisto puolestaan toivoi, että miehitys auttaisi oikeistoa näkemään mitä imperialismi merkitsi käytännössä ja koko maailman mittakaavassa.

 

Vasemmiston argumentin uskottiin lisäävän oikeiston halukkuutta liittyä Vietnamin vastaiseen mielenosoitusrintamaan, kuten vasemmiston Erkki Tuomioja julisti edustajistossa: “Yhdessä ainoassa yössä Neuvostoliitto siirsi Euroopan politiikan takaisin kylmän sodan aikakauteen ja yhdessä ainoassa yössä Neuvostoliitto onnistui tekemään enemmän hallaa sosialistiselle rakennustyölle, kuin mihin sosialismin kiihkeimmät vastustajat monista yrityksistä huolimatta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ovat onnistuneet.” Kaikkien ryhmien hyväksymässä julkilausumassa edustajisto tuomitsi imperialismin niin idässä (Vietnam) kuin lännessäkin (Tšekkoslovakian Sosialistinen Tasavalta):

 

Kahden rinnakkaisen ja ristiinmenevän lausekkeen taustalla oli vuosikymmenen jatkunut kädenvääntö ylioppilasmaailman porvarillisesti ajattelevan enemmistön ja pienen, mutta äänekkään vasemmiston välillä. Kysymys koski laajemmin suomalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosprosessia, ja välineitä muutoksen haltuunotolle. Kysymys oli pitkällisestä, lähes pari vuosikymmentä jatkuneesta murroksesta, jossa perinteiset suomalaiset instituutiot, ja niihin kytkeytyneet kansallis-isänmaalliset aatteet, teemat ja ihmiset joutuivat uudelleenarvioinnin alle. Moderni kulttuurinäkemys ja estetismi, yhteiskuntatieteiden kehittyminen, uusi historiankirjoitus ja lopulta ulkopolitiikan realiteetit pakottivat moniarvoisempaan kansallisen omakuvan tulkintaan. Eliitin suuri tehtävä oli 1960-luvulla oli vahvistaa yhteiskunnan perusrakenteen stabiilius sekä lisätä ja monipuolistaa sen jäsenten keskinäistä kanssakäymistä. Oli rauhanomaisin keinoin nostettava yksilön ja yhteiskunnan aineellista ja henkistä turvallisuutta. Esiin murtui sosiologien kehittämiä ajatuksia yhteiskunnan konfliktien säätelystä ja dynaamisuudesta, ryhmien välisestä vuorovaikutuksesta ja liikkuvuudesta. Ajattelun yhdenmukaistamisen tilalle haluttiin saada tietyt kansakuntaa yhdistävät perusarvot tunnustetusti yhteisiksi.

 

Näistä perusarvoista keskeisimmät liittyivät puolustustahdon uudelleenmäärittelyyn ja muotoutumiseen rauhan aikana. Pienestä piiristä 1960 virinnyt rauhanajatus, nuoren sukupolven oma aate, oli alkanut suodattua yhteiskuntaan. Rauhanomainen rinnakkaiselo ja kysymys Suomen puolueettomuudesta oli noussut noottikriisin jälkeen lokakuussa 1961 ylioppilaidenkin asialistalle. Tilanne muistutti vuoden 1958 yöpakkasia, sillä jälleen ulkopoliittinen kriisi ja sen taustalla ollut globaali jännite pakotti isänmaan ja itsenäisyyden käsitteelliseen uudelleenanalyysiin. Perinteiseen akateemiseen yksituumaisuuteen ei enää ollut varaa. Tiedonvälityksen ja tiedostamisen vanavedessä esiin nousi vaihtoehtojen moninaisuus ja kysymys siitä, miten maailmanrauha ja Suomen pitäminen kylmän sodan ulkopuolella voisi parhaiten toteutua.

 

Akateemiseen maailman läheisesti sidoksissa ollut Paasikivi-seura oli ensimmäinen yritys 1958  koota ne ei-kommunistiset tahot, joita kiinnosti Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteisymmärryksen edistäminen. Geopoliittinen realismi ja kansainvälisyyden ajatus alkoivat suodattua ylioppilasjohtajien puheisiin ja kannanottoihin; Ylioppilaslehti asettui jo 1961 presidentti Kekkosen ja hyvien Neuvostoliiton-suhteiden taakse. Myös VAL:n piirissä tehtiin nopea käännös noottikriisin jälkeen Siperia opettaa -hengessä. Lopullista herätystä merkitsivät Helsingissä järjestetty kansainvälinen nuorisofestivaali kesällä 1962. Vaikka “viralliset“ nuoriso- ja ylioppilasjärjestöt vastustivat festivaalien tuomista Suomeen, ja sitä varjosti sanomalehtien propagandasota ja lännen johtama vastatoiminta, ei tämä Suomen silloisen historian suurin, 15 000 nuoren kansainvälinen tapahtuma toteutunut jälkiä jättämättä. Uusi vastavuoroisuuteen, sosialististen maiden kulttuurin tuntemukseen ja kolmannen maailman ongelmien tunnustamiseen tukeutuva kansainvälisyys alkoi tunkeutua kulttuuriin. “Nouseva Aasia” ja “heräävä Afrikka” olivat heittäneet syrjäiseen Suomeen tietoisuuden maailman ongelmista.

 

Yöpakkasten jälkeen ylioppilasmaailmassa jouduttiin arvioimaan Neuvostoliiton-suhteiden suuntaa ja sisältöä. Näkyvä seuraus olivat molemminpuoliset ylioppilasdelegaatiot; myös neuvostoliittolainen koulutusjärjestelmä alkoi avautua suomalaisille stipendiaateille. Tiedon lisääntyminen naapurimaan oloista pehmensi asenteita, ja poisti ennakkoluuloja. SYL:n ja HYY:n suhteet Tehtaankadulle elvytettiin vuonna 1963, ja ylioppilaskuntaan alettiin jälleen saada vieraita Neuvostoliiton suurlähetystöstä. Ylioppilaslehti sai oman Moskovan kirjeenvaihtajan syksyllä 1964, ja helmikuussa 1965 Moskovan Valtion M.V. Lomonosovin yliopiston ylioppilasneuvosto ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta allekirjoittivat yhteistyösopimuksen. Osakuntien ja HYY:n suhteet eestiläisiin pakolaisylioppilasjärjestöihin joutuivat ensimmäisen kerran suurennuslasin alle. Näkyvin seuraus oli se, että eräissä osakunnissa suhteiden hoitaminen siirrettiin seniorijärjestöille. Neuvostoliitto-myönteisiä artikkeleita (“Mitä Suomi olisi ilman Neuvostoliittoa?” ja “Rakasta kommunistia kuin itseäsi”) alkoi ilmestyä osakuntalehdissä. Niissä sivallettiin akateemisen sivistyneistön vaalimia kansallisia vihan myyttejä.

 

Suhtautuminen Kekkoseen oli ylioppilaspolitiikan suuri jakaja. Kekkosen politiikka edellytti, kuten Suomen Akatemian kohtalo osoitti, irtautumista perinteen muodostamasta kansallisen kokemuksen maailmasta. Vielä 1950-luvulla akateemisen nuorison aatteellisimmalle osalle myöntymyslinjan edustajaksi ymmärretty Kekkonen ja Maalaisliitto olivat “punainen vaate”.  Yöpakkaset, noottikriisi ja nuorisofestivaalit yhdessä presidentin uudelleenvalinnan kanssa kypsyttivät johtavat ylioppilaspoliitikot asettumaan Kekkosen ja tämän ulkopolitiikan taakse. Yliopiston henkisen johtohahmon Edwin Linkomiehen kuoleman 1963  jälkeisen tyhjiön täyttäjäksi asettui ylioppilaspolitiikkaan hyvin perehtynyt Kekkonen. Kekkonen oli jo pääministerikaudellaan ylläpitänyt hyviä suhteita ylioppilasjärjestöihin. Suhde ylioppilaisiin sai uutta verevyyttä aikana, jolloin nuorison sukupolvi-identiteetti alkoi muodostua. Eri puheissaan Kekkonen määritteli nuorisolle tehtävän, yhteiskunnan modernisoimisen ja henkisen uudistamisen. Presidentti asettui tukemaan Ylioppilaslehteä, kun hyökkäykset sen radikaalia linjaa kohtaan voimistuivat. Kekkosen viriili, energinen ja hyväntuulinen esiintyminen lehden 50-vuotisjuhlassa 1963 herätti ihastusta, ja juhlassa Kekkonen lopullisesti sinetöi nuoret sukupolven yhteiskunnan todelliseksi muutosvoimaksi. HYY puolestaan sitoi Kekkosen vuosijuhlassa marraskuussa 1964 itseensä luovuttamalla hänelle ylioppilaskunnan korkeimman kunniamerkin, puheenjohtajiston merkin leveässä purppuranauhassa.

 

Symbolinen ele sitoi ylioppilaat Kekkosen ulkopolitiikan taakse. Kun ovet näin oli avattu, suuri murros vyöryi sisään. Akateeminen perinne ja isänmaallinen aatteellisuus joutuivat ahtaammalle sitä mukaa kun vaatimukset tehokkuuden ja rationaalisuuden lisäämiseksi voimistuivat. Molemmat vaatimukset koskivat myös ulkopolitiikkaa. Uusia ideoita ja ajatuksia alkoi suodattua vuosina 1966-1967, kun ylioppilaiden ulkopolitiikalta alettiin vaatia enemmän rauhantietoisuutta ja kansainvälisyyskasvatusta. Molemmissa korostuivat vasemmiston teemat vapaudesta, rauhasta, ihmisoikeuksista, demokratiasta ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tukemisesta. Vietnamin sota, maailman ensimmäinen tv-sota, tarjosi välineet radikaalille yhteiskunta-analyysille. Se yhdessä muiden kolmannen maailman sotien kanssa ositti kommunistien voiman näiden liittoutuessa kansallisten vapautusjoukkojen kanssa. Ensin Algeria, sitten Kuuba ja lopulta Vietnam osoittivat, että sosialistinen demokratia, tiukka marxilainen ideologia ja selkeä organisaatio kykenivät nujertamaan vanhan vallan.

 

Ylioppilaspolitiikan sotien jälkeiselle aatteellisuudelle leimallinen Kekkos- ja Neuvostoliitonvastaisuuden kärki taittui selvästi vuonna 1967. Edellytykset “suomettumiselle” avautuivat samaan aikaan kun ylioppilasjärjestöjen perinteinen puolueettomuuslinja joutui ahtaalle. Maailman tila ja ulkopolitiikan suunnanmuutos edellyttivät ylioppilaskunnalta kannanmuodostusta. Vietnam-kysymys mursi HYY:n vanhan puolueettomuuslinjan, sillä syksyllä 1967 ylioppilaskunta osallistui ensimmäistä kertaa vuoden 1945 jälkeen sodan vastaiseen mielenosoitukseen, eli Vietnam-mielenosoitukseen. Vanha suomalaismyytti murtui: sotaa vastaa protestoineet eivät olleet maanpettureita eivätkä kommunisteja, vaan vastuunsa tuntevia globaaleja patriootteja. Uuden suunnan määritti SYL:n kansainvälinen kokonaisohjelma. Siinä painottuivat naapurisopu, ystävyys ja Itämeren maiden nuorison ja kansojen välinen vuorovaikutus.

 

1970

 

Tammikuussa 1970 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, kuten koko muukin virallinen Suomi, valmistautui juhlimaan V.I. Leninin 100-vuotissyntymän juhlaviikkoa. HYY järjesti suuren Lenin-juhlanäyttelyn Kulttuurikeskuksessa. Vanhalla oli ohjelmassa matinea, juliste- ja valokuvanäyttely sekä edustava otos dokumenttielokuvia (Lenin Suomessa, Lahja Leninille, Leninin muistimerkki, Lenin ja Kreml, Lenin lokakuussa,  jne.) Näyttely oli symbolinen osoitus siitä, että Lenin oli lyönyt itsensä läpi porvarillisen Suomen itsenäisyyden takuumiehenä. Huhtikuussa 1970 presidentti Kekkosen puhe Leninin 100-vuotisjuhlassa Helsingin yliopistossa levitti sanomaa laajemmalle: Leninin marxilaisesta kansallisuusdoktriinista tuli näin Suomen itsenäisyyshistorian peruskivi. Samalla siivottiin nurkkaan vanhat suomalaiset suurmiehet kuten Marsalkka Mannerheim. Lenin-propaganda jatkui kesällä 1970, kun ylioppilaskunnan delegaatio saapui Moskovaan. Yhteisseminaarin aiheena on Lenin, ja myös suomalaisnuoret esitelmöivät Leninistä ja itsenäisyydestä, ylioppilasliikkeen ja työläisten vallankumouksen yhdistämisen tärkeydestä.

 

Suomettuminen alkoi Timo Vihavaisen mukaan siitä, kun asioiden järjestys hämärtyi. Miksi järjestys Suomessa ja opiskelijapolitiikassa hämärtyi 1960- ja 1970-luvun taitteessa?  Taustalla oli yhteiskunnallisten arvojen ja perinteisen politiikan nopea rapautuminen 60-luvun lopussa. Opiskelijaliikkeen järjestäytyminen osin kansainvälisten esikuvien mukaan tarjosi kanavan opposition toimintaan, ja ennen pitkää sosialistisen strategian muodostamiseen. Vieraantuminen ja tiedostaminen muodosti käsiteparin, jonka varaan vallankumouksellinen nuorisoidentiteetti rakentui niin meillä kuin muuallakin. Kylmän sodan puristeessa käytiin uuden sukupolven uutta sotaa, jossa vastakkain olivat kilpailu- ja kulutusideologia sekä maailmanlaajuinen solidaarisuusideologia. Teknokratian ja teknokraattisen yhteiskunnan nähtiin tulleen tiensä päähän. Tuotanto- ja kasvupolitiikan vastavoimaksi kaivattiin kriittisyyttä. Sen päässä odotti utopia uudesta yhteiskunnasta, vapauden, demokratian ja solidaarisuuden yhteiskunnasta.

 

Tšekkoslovakian vuoden 1968 tapahtumat olivat nostaneet voima- ja suurvaltapolitiikan merkitystä. Aatteellinen ja poliittinen polarisoituminen sijoittui vuosiin 1968-1970. Eriasteiset toiveet yhteiskuntajärjestelmän nopeasta muuttumisesta ja modernisoimisesta kohtasivat. Ylioppilaspolitiikassa radikaaleimmat muutosvoimat löytyivät keskustan, liberaalien ja vasemmiston eri ryhmittymistä. Kun kaikki oli liikkeessä, vanhojen järjestöjen arvovalta ja arvovaltaa ylläpitäneet normit olivat rapautuneet. Etsittiin radikaalin liikkeen muotoa ja identifikaatiota. Puolueet ja puoluepolitisoituminen tulivat ylioppilaskunnan vaaleihin syksyllä 1969, ja samalla yleisyhteiskunnalliset teemat suodattuivat ylioppilaspolitiikkaan. Hajanainen vasemmistolainen opiskelijaliike samastui aluksi vallankumousmetaforaan, ja ankkuroitui vuoden 1970 ylioppilaslakon jälkeen marxilaiseen teoriaan ja työväenliikkeen joukkovoimaan.

 

Opiskelijaradikaalien sitoutuminen SKP:n vähemmistöön kesällä 1970 oli pitkä prosessi, jonka aikana hahmotettiin erilaisia vasemmistolaisen suoran, spontaanin ja organisoidun toiminnan muotoja. Liikkeen toimesta “vallatun” Akateeminen Sosialistiseuran 46. vuosikokouksessa 1971 marxismi-leninismi vahvistettiin politiikan perustaksi. ASS:n tehtäväksi asetettiin voimakkaan kommunistisen kasvatustyön kautta sivistyneistön rekrytointi vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen, taistelu tieteen ja yliopiston kapitalistista väärinkäyttöä vastaan, opiskelijoiden ja työläisten liiton rakentaminen, yhtenäisyyden ja taistelukyvyn palauttaminen kansandemokraattiseen liikkeeseen. Vallankumous liitti opiskelijat työväenluokan ja historiallisen edistyksen käyttövoimaksi sekä Neuvostoliiton globaalin systeemin osaksi.

 

Neuvostoliiton tuki saatiin kesällä 1971, kun Sosialistinen Opiskelijaliitto peruutti kannanottonsa vuodelta 1968 ja asettui tukemaan Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Liittosuhde edellytti antikommunismin voittamista sekä perehtymistä Neuvostoliiton historiaan ja ideologiaan. Vaikka ASS ei missään vaiheessa saanut ehdotonta enemmistöä ylioppilaskunnassa, oli sen hegemoninen vaikutus opiskelijapolitiikassa tuntuva koko 1970-luvun. Demokraattisen opiskelijaliikkeen maaperästä kasvoi vasemmiston vyörytys. Perustettiin kansandemokraattien, keskustan, liberaalien, sosialidemokraattien ja ruotsalaisten (mitten) ns. yleisdemokraattinen rintama, jonka tavoitteena oli rakentaa maailma paremmaksi.

 

Paine tuntui ulkopolitiikan tulkinnoissa, kuten ilmeni Poliittisen historian opiskelijoiden keväällä 1970 järjestämässä seminaarissa. Nuoret tutkijat haluisivat ristiriitaisia käsityksiä mukaan kansalliseen historiakirjoitukseen. Oli murrettava Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden historiantutkimusta haitannut tabu. Historiakuvan murtumisen kannalta avainasemassa olivat muutokset näkemyksissä historian keskeisistä käännekohdista, kuten Suomen itsenäistymisestä ja kansalaissodista, Suomen 1920- ja 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikasta sekä Talvi- ja Jatkosodasta. Voimansa tunnossa ollut Neuvostoliitto nousi keskiöön, ja vain harva asettui puolustamaan Mannerheimia. Suomettumisen liturgia ilmestyi HYY:n edustajistoon ja vuosikertomuksiin vuoteen 1971 mennessä. Yleisdemokraattisten ja taistolaisten nuorpoliitikkojen linjanvedot ja retoriikka näkyvät sellaisenaan HYY:n edustajistossa, jossa eri ryhmittymät, kärjessä ASS ja keskustaylioppilaat, kilpailivat siitä, kuka on suurin “virallisen ulkopolitiikan”, Neuvostoliiton ja rauhanomaisen rinnakkaiselon, demokratian ja edistyksen, YYA:n ja Paasikivi-Kekkosen -linjan ystävä ja oikeaoppisin tulkitsija. Neuvostoliitolla oli vetovoimaa. Se eli aineellisesti historiansa parhaita vuosia, ja maan kansainvälinen arvovalta oli huipussaan. Sillä oli myötätuulta purjeissa - ja sen purjeiden varassa leveämmille ideologisille vesille saattoi purjehtia myös suomalainen opiskelijaliike.

 

Epilogi

 

Kolme kohtausta suomalaisesta ylioppilaselämästä. Viimeiseen kuuteen vuosikymmeneen  sijoittuva läpileikkaus osoittaa, että yhtä tulkintaa Suomesta ja suomettumisesta ei ole. Suomalainen ylioppilashistoria pakotti minut tutkijana syvähyppäämään aatteisiin, joiden luulin jo hävinneen. Historian avulla tein tutkimusmatkan itseeni. Siirtyminen 1990-luvun alussa suomalaiseen 1950-lukuun oli kuin pimeyden jälkeen löytäisi kirkkauden. Läheltä mutta kuitenkin niin kaukaa löysin maailman ja maailmankuvan, jossa “vapauden ja vastuun” suhde oli toinen kuin nuoruudessani. Löytöäni varjostivat Euroopan dramaattiset muutokset, joissa vapaudenkaipuulla oli jälleen olennainen osa. Paluutani syntymävuosikymmenelleni 50-luvulle säesti Berliinin muurien murtuminen, Baltian maat itsenäistyminen ja Neuvostoliiton häviäminen. Enää ei opiskelijoiden ja opiskelijaliikkeen historiaa voitu kirjoittaa vasemmistoradikalismin ja yya-hengen avaimenreiästä, kuten vielä 1980-luvulla olisi ollut soveliasta. Murros omissa asenteissa oli vaikea, mutta vapauttava ja terapeuttinen.

 

 

Vuoden 2000 perspektiivistä on helppo ymmärtää vuoden 1956 isänmaallisia ylioppilaita ja tuomita vuoden 1970 vasemmisto-opiskelijat. Historia etenee ajassa, ja siksi tulkinta muuttuu. Nyt vuonna 2000 on muodikasta tuomita suomettuminen ja nauraa sille. Harva miettii, että samalla nauraa omalle menneisyydelleen. Minua ei tutkijana ja suomalaisena naurata maamme 1970-luku, historiamme suomettuneimmaksi syyllistetty vaihe, eikä mikään muukaan menneisyytemme vuosikymmen. Historiassa on helppo tuomita, mutta vaikeampi on ymmärtää aikaa ja antaa anteeksi, koska tänään tiedämme enemmän. En voi enkä halua tuomita suomettuneita veljiäni ja sisariani 1970-luvulta. En halua kääntää takkia, ja muuttaa väriä. Se olisi älyllisesti epärehellistä ja katalaa. Tuolle vuosikymmenelle osui nuoruuteni, kasvaminen aikuisuuteen ja vastuullisuuteen. Mutta 1970-luvulla täyteen aikuisuuteensa kasvoi myös Suomi, sen poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset järjestelmät. Olin itse teini- ja koulupolitiikan yleisdemokraatti, mutta puolueisiin sitoutumaton ja Suomi pyrki olemaan “demokraattinen”. Pitäisikö tämä vaihe kieltää itseltäni ja isänmaaltani?

 

Neuvostoliitto eilen ja Venäjä tänään ei herätä minussa inhoa tai poliittista kauhua, vaan uteliaisuutta, älyllistä ja emotionaalista uteliaisuutta.. Miten suurvalta toimii? Mitä on imperialismin takana? Miten venäläiset selviävät? Oliko Kekkonen paha? Entä Neuvostoliitto? Etäisyys antaa aseita tarkastella nuoruuteni kivipatsaita - Kekkosta ja Neuvostoliittoa - uudella otteella. Selkäytimessäni istuu yhä vahva usko siihen, että Suomella noina kylmän sodan vuosina ei ollut “kolmatta tietä”, muuta vaihtoehtoa toimia. En jaksa myöskään yhtyä siihen kuorolaulantaan, jossa kritisoidaan suomettuneita ja rähmälläänolijoita. Olinko itse rähmällään, polvet lonksuen idän suurvallan edessä? Ehkä, mutta siihen oli henkilökohtaiset syynsä. Kasvoin henkisessä ilmapiirissä, johon venäläisyys kuului olennaisena osana, aina isoäitini ja isäni äidinkielestä ja geeniperimästäni alkaen.

 

Minulle venäläisyys ei ollut taistelevaa ja alistavaa imperialismia tai kommunismin ylivoimaa, vaan kulttuuriin, kirjallisuuden ja taiteen kehittyneisyyttä, venäläisen ihmisen herkkyyttä ja sydämellisyyttä, sosiaalista avoimuutta ja välittämistä sekä slaavilaista kohtalonyhteyttä ja tunnelmaa. Kekkoskuvaani kuuluu mielikuva turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Korvissani kaikuvat yhä Tukholmassa asuneen venäläisen isoäitini sanat 1970-luvulta: “Niin kauan kuin Kekkonen on presidenttinä, Suomessa on rauha ja turvallisuus”. Isoäitini tiesi mistä puhui; tämä kenraalin tytär oli ehtinyt kokea viisi sotaa ja yhden vallankumouksen (Venäjä-Japanin sota, I maailmansota, vallankumous ja sen jälkeinen hajaannus, Talvi- ja Jatkosodat). Neuvostoliittoa hän ei tuntenut, mutta osasi Venäjänsä, jonka joutui jättämään pian vallankumouksen jälkeen. Nuoruuteni älyllisin haaste oli yrittää ymmärtää miten venäläisestä maaperästä syntyi kommunistinen Neuvostoliitto, jonka alttarille sukulaisiani joutui.

 

Ensin kuraattorina (Eteläsuomalainen osakunta), Mannerheim-museon intendenttinä ja sitten tutkijana jouduin 1980-luvulla kosketuksiin itselleni vieraamman toisen suomalaisen,  oikeistolaisen, porvarillisen ja isänmaallisen linjan kanssa. Suomettumista kai oli, kun kuraattorina torjuin osakunnan suorat suhteet eestiläisiin pakolaisylioppilasjärjestöihin ja kannatin rauhanmarssille lähtemistä. Ruotsalaisten ja suomalaisten ylioppilaiden yhteisellä Leningradin-matkalla asetuin tulkitsemaan Suomen virallista ulkopolitiikkaa sitä ymmärtämättömille uppsalalaisopiskelijoille, ja paatoksellisuuteni sai heidät kysymään. “Är du en kommunist?” Marsalkan kautta avautui ikkuna suomalaiseen sotilaallisuuteen ja sotien merkitykseen, sekä myyttiseen että poliittiseen puoleen. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historia osoitti, että yksi totuus ja tulkinta Suomen menneisyydestä ei ole kestävä eikä oikea.

Ei ollut vaikeata samastua 1950-luvun kommunisminvastaisiin ylioppilasaatteisiin tutkimusaikana, jolloin Neuvostoliitto murtui ja hävisi yhdessä muiden kansandemokratioiden kanssa, kun Talvisota ja veteraanit, Mannerheim ja Ryti nostettiin jälleen jalustalle. Oli selvää, että ylioppilaiden historiaa ei 1990-luvun alussa enää voinut kirjoittaa yya-hengessä, radikalismin valossa tai vuoden 1968 avaimenreikään tukeutuen.

 

Menneisyys avautui paljon moniulotteisempana ja vivahteikkaampana. Näkyi selvästi, että ylioppilasaatteet olivat (ja ovat edelleen) Suomessa olleet sidoksissa valtion rooliin. Muutokset tässä roolissa, joko sisä- tai ulkopolitiikan aiheuttamina, vaikuttavat vääjäämättömästi opiskelevan nuorison mielipiteenmuodostukseen. Tämän prosessin tutkimuksellinen hahmottaminen on antanut minulle tutkijana ja ihmisenä suhteellisuudentajua ja ymmärrystä: asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät. Ei edes suomettumisen, suomettumiskeskustelun ja sen jälkipyykin kohdalla. Pienen kansan itseruoskinnalla on mentaaliset syynsä, mutta omaan menneisyyteensä nähden ei pidä suomettua. Aika aikansa kutakin!

 



[1]Tarkeimmin vuoden 1956 tapahtumista kirjassani Sivistyneistö rooli. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1944-1959. Otava 1993.

[2]Tämä osuus perustuu kirjoittamaani teokseen Eliitti, traditio, murros. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1960-1990. Otava, 1996.