1956
“Ylioppilaat!
Hiljennymme huomenna lauantaina klo 12.00
kaikkialla,
missä olemmekin kunnioittamaan
yksilön ja
kansojen vapauden puolesta kaikkensa antaneita.
Helsingin
Yliopiston Ylioppilaskunta.”
Ilmoitus Ylioppilaslehdessä
marraskuussa 1956, noin kymmenen päivää Unkarin kapinan alkamisen jälkeen
pysäytti opiskelijat yliopistolla ja houkutteli Mannerheimintien ja Kaivokadun
kulmaan nelisensataa ylioppilasta järjestämään hiljaisen hetken “katoavien
kansakuntien muistoksi”. Opiskeleva nuoriso pysäytti suojatiellä ja katujen
kulmissa liikenteen kahdeksi minuutiksi. Unkarin kansan puolesta järjestettyyn
mielenosoitukseen osallistui myös paikalla ollut yleisö paljastetuin päin.
Hiljaisen hetken aikana oli suruasuinen Unkarin lippu puolitangossa Vanhalla
ylioppilastalolla.[1]
Unkarin poliittista lokakuun lopulla
1956 seurattiin Suomen ylioppilaspiireissä varsin tarkasti, sillä siinä
konkretisoitui suomalaisylioppilaiden 1950-luvulla korostama vastuun ja
vapauden aatteellisuus. Molemmat käsitteet olivat olleet käyttökelpoisia välineitä,
kun sodan jälkeen, rauhan oloissa oli
pohdittiin keinoja itsenäisyystahtoisuuden ilmaisemiseen. Jo heti sodan jälkeen
oli akateeminen sivistyneistö eri yhteyksissä asettunut puolustamaan
länsimaiseen demokratiakäsitykseen kuuluvia “vapauksia”. Sanoma oli selkeästi
kommunismin ja “marxilaisen yhteiskuntakäsityksen” vastainen. Taloudelliset,
henkiset ja poliittiset vapaudet korostivat yksilökeskeisyyttä ja humanistisia
arvoja. Vastakkaiseksi viiteryhmäksi asetettiin yhteiskunta poliittisena ja
kollektiivisena käsitteenä ja kontrolloituna teknisenä rakennelmana.
Ylioppilasmaailmassa sodan jälkeen
johtoon asettuivat sodan käyneet miehet, rintamakokemuksessa karaistuneet.
Monilla oli taskussa AKS:n tai Oppikoulujen Karjala-Seuran jäsenkirja. Kysymys
Suomen tulevaisuudesta ja valtiollisen itsenäisyyden varmistamista kuului
näiden miesten tärkeimpiin päämääriin. AKS-läisestä ajattelusta kumpusi vahva
sosiaalinen vastuuntunne ja tarve luoda kohtalonyhteys eri kieli- ja
yhteiskuntaluokkien välille. Sota oli luonut edellytykset asevelihengen
syntymiselle. Sodan aikaisen paatoksellisen innostuksen tilalle oli tullut
varovaisempi sävy, mutta periaate oli sama: vapauden ja isiltä perityn uskon
säilyttäminen. Aseellinen taisteli isänmaan puolesta oli muuttunut taisteluksi
sen puolesta rauhanomaisin keinoin, työn keinoin.
Suomalaiset ylioppilas- ja
nuorisojärjestöt ottivat tavoitteekseen lisätä nuorisossa kansallista
yhteenkuuluvuutta, isänmaanrakkautta ja maanpuolustustahtoa kehittäviä
toimintamuotoja. Nuorisoa tarvittiin nyt eri lailla kuin ennen sotia isänmaan
jälleenrakentajaksi, palaseksi suuressa kommunisminvastaisessa taistelussa.
Akateemisen nuorison suuri aatteellinen suuntaus jo heti vuoden 1945 jälkeen
oikealle, oikeistolaisuuteen, joka rakentui demokratian pohjalle. Siihen
liittyi vapausajatus, valtiollisen, kansallisen, yksilöllisen ja taloudellisen
vapauden ihanne. Helsingin yliopistossa kanavat oikealla olivat 1940-luvulla
auki: minkäänlaisiin puhdistuksiin tai taisteluun “epädemokraattisiksi”
miellettyjä ylioppilasjärjestöjä, osakuntia tai korporaatiota vastaan ei
ryhdytty. Akateeminen vasemmisto oli siihen Suomessa liian heikko ja voimaton.
Passiivisen ja aktiivisen oikeistolaisuuden perinne puolestaan oli ollut liian
väkevä, otteessa pitävä.
Kaikkia yhteiskuntaluokkia edustaneen
sivistyneistön kärkiryhmä eli ylioppilaat kokivat sotien jälkeisessä Suomessa
olevansa kansallisia yhdistäjiä ja henkisiä johtajia. Ylioppilasmaailman ei
tullut jakautua puoluepoliittisiin “tai muihin jyrkkärajaisiin taisteluyksikköihin
tai aatekarsinoihin”, kuten Ylioppilaslehden päätoimittaja Erkki Salonen
analysoi 1949. Taistelevan oikeistolaisuuden tilalle nousi sosiaalinen,
eheyttävä ohjelmallisuus. Tämän maltillisen, sisäistä kasvua korostaneen
oikeistolaisuuden varassa suoritettiin kansallinen jälleenrakentaminen.
Ylioppilaspoliittiset äänenpainot olivat sodan jälkeen matalia, mutta sävytys
oli selvän kommunisminvastainen. Konkreettinen isänmaallisuus merkitsi
asettumista Suomen itsenäisyyden jatkumisen linjalle. Itsenäisyys oli myös
kulttuurin itsenäisyyttä, suomalaisen hengen, yksilön vapauden ja
riippumattomuuden vaalimista yhdistettynä valtiolliseen omavaraisuuteen.
Kotiseututoiminta tarjosi nyt uuden mahdollisuuden henkisen isänmaallisuuden
vaalimiseen. Vaikka uusi ulkopolitiikka, hyvien suhteiden ylläpitäminen sodan
kaikkiin voittajavaltioihin, koettiin tärkeänä, vierastettiin itäistä
demokratiaa. Pohjoismainen demokratiatraditio ja pohjoismainen yhteistyö
tarjosi kolmannen tien.
Suhde Neuvostoliittoon oli
kaksijakoinen. Kuten jo Suomen Ylioppilaskuntien Liiton julkilausumassa 1945
korostettiin, oli tavoitteena “vuosisataisten veljessuhteiden” elvyttäminen
Skandinavian maihin ja Neuvostoliiton ylioppilaisiin. Käytännössä suorien
opiskelijakontaktien solmiminen oli vaikeaa; Neuvostoliiton opiskelijamaailma
oloista ei kellään Suomessa ollut selvää näkemystä sodan jälkeen. Muutaman
neuvostoliittolaisen ylioppilasdelegaation vierailu, Suomi-Neuvostoliitto-seuran
ylioppilasjaosto tai Suomalais-Venäläinen ylioppilasyhdistys eivät onnistuneet
hälventämään Suomen ylioppilasnuorisossa vallinneita harhakäsityksiä ja
ennakkoluuloja. Ensimmäinen suomalainen ylioppilasvaltuuskunta vieraili
Neuvostoliitossa vasta talvella 1952. Kuukauden pituinen matka “oli merkittävä
elämys, joka jäi mieleen syvästi”, kuvasi delegaation kuulunut Helsingin
yliopiston ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja Lars Dufholm. Käytännössä
kilpailun ylioppilaiden sieluista voitti länsi, erityisesti Pohjoismaat,
läntiset voittajavaltiot, näistä kärjessä Englanti, Yhdysvallat ja 1940-luvun
lopulta Länsi-Saksa. Omakohtaisen tiedon saaminen itäisestä suurvallasta oli
viisumipakon vuosi huomattavasti vaikeampaa kuin läntisistä maista, joihin oli
helpompi matkustaa viisumipakosta ja valuuttapulasta huolimatta.
Kylmän sodan läntiset voittajavaltiot
pääsivät tässä sotien jälkeisessä kulttuurisessa hegemoniakamppailuissa
voitolle. Toisin kuin sodan jälkeinen Neuvostoliitto ne onnistuivat erilaisten
stipendijärjestelmien ja taloudellisten, ylioppilasmaailmaan kohdennetun avun turvin
luomaan runsaasti positiivista “goodwilliä”. Varsin jouhevasti Suomi sidottiin
läntisiin demokratioihin, ja näiden demokratioiden kulttuuriarvoihin. Vielä
vuonna 1945 esiintynyt pelko “ylioppilasnuorison siirtymisestä demokraattisen
Suomen uudeksi sivistyneistöksi” (Puntila) oli osoittautunut aiheettomaksi.
Sivistyneistö, ylioppilaat ja muu akateeminen väki jäi pääosin kylmäksi
vasemmiston houkutuksille. Kulttuurin kentillä 1940-luvun lopulla käyty
taistelu päättyi oikeistolaisen, isänmaallisen, luovan ja esi-isien
hengenviljelyä ymmärtävän kulttuurinäkemyksen voittoon. Maamme-laulun
100-vuotisjuhlissa keväällä 1948 ylioppilasnuoriso asettui näyttävästi
puolustamaan kansallista yhtenäisyyttä ja isämaallista henkeä.
Kylmän sodan asetelmien tiukentuminen
1950-luvun alussa oli eheyttänyt rivejä Suomessakin. Ylioppilasmaailmassa
aktivoiduttiin pohtimaan aatteiden ja ihanteiden jalostamista. Oli saatava
ylioppilaiden syvät rivit kiinnostumaan isänmaallisista teemoista ja pitkäjänteisestä
ideologisesta työstä. Oli todettu, että “itäisestä naapurista ei enää ole
pelkoa. Nyt on oikea aika toimia.” Yleisvaltakunnallista ja kansallista
ajattelutapaa edistämään perustettiin marraskuussa 1950 Vapauden Akateeminen
Liitto (VAL), jonka kommunisminvastaisuus tuli ilmi jo perustamisvaiheessa.
Sääntöjen tärkeimmäksi pykäläksi nousi “vapaan valtio- ja
yhteiskuntajärjestyksen vaaliminen”. Nimessä oleva akateeminen korosti
järjestön kytkeytymistä yliopistomaailmaan; vapaus, johon suomalainen valtiojärjestys
oli sitoutunut, oli länsimaisen demokratian perusarvo; liitto viittasi siihen,
että kokoonpano oli epävirallinen.
VAL:n perustamisen taustalla oli
yleiseurooppalaisen kehitys. “Vapauden käsite oli lähellä antikommunismia,
anti-Neuvostoliittoa. Kun nähtiin miten läheltä liippasi, Tšekkoslovakian
tapaus, tuntui siltä, että ei se sinne pysähdy vaan että me ollaan seuraavana
vuorossa”, muisteli liiton perustamista eräs alkuvaiheen aktiiveista. Toisen
mukaan “kiihottimena oli, että politiikka oli mennyt liian pitkälle, että me
ollaan liikaa ryssän nuolijoita. Haettiin vissiä vilpittömyyttä ja kansan
parasta, aatteen paloa.” Nojautumalla suomalaiseen arvomaailmaan haluttiin
puolustaa vapaata valtio- ja yhteiskuntajärjestelmää ja vastustaa kommunistien
materialismia. Oli vähennettävä “luokkapoliittista ajattelua” eli vasemmiston
vaikutusta yhteiskunnassa. VAL:n kommunisminvastaisuus sai motivaationsa
työläisten “epäkansallisesta” suhtautumisesta isänmaahan. Kommunismi oli tämän
katsontakannan mukaisesti epäisänmaallinen liike, jonka tavoitteena oli Suomen
sovjetisointi ja liittäminen Neuvosto-Suomena Neuvostoliittoon.
Kaivatun mahdollisuuden
vapaustahtoisen isänmaallisuuden korostamiseen VAL ja Helsingin yliopiston
ylioppilaskunta saivat Marsalkka Mannerheimin kuolemasta 1951. Helsinkiläisten
ylioppilaiden ensimmäinen soihtukulkue järjestettiin joulukuussa 1951
Mannerheimin muiston vaalimiseksi. Mannerheim oli ylioppilaille paras todistus
siitä, että Suomen kansan valitsema demokratian tie oli ollut oikea.
Mannerheimin selän taakse voitiin kätkeytyä tilanteessa, jossa suomalainen
sivistyneistö pohti kommunismin suurta kannatusta Suomessa, kun äänestäjistä
yli 25 % äänesti kommunisteja. Luku muissa Pohjoismaissa oli vain viidennes
tästä.
Yliopistomaailman yleinen
antikommunismi ja Neuvostoliiton vastaisuus tiivistyi vuosina 1954-1956.
“Kommunisteiksi” miellettiin kaikki ei-isänmaallinen ja epähistoriallinen,
kansallisesta vapaustraditiosta poikkeava toiminta niin kulttuurin, politiikan,
maanpuolustuksen kuin talouselämänkin alalla. Siksi Stalinin järjestelmän
purkautuminen Itä-Euroopan maissa ja Unkarin tapahtumat syksyllä 1956
lankesivat suomalaisylioppilaissa aatteellisesti otolliseen maaperään.
Budapestin mellakoissa oli otettu tavoitteeksi länsimaisten kansalaisvapauksien
hankkiminen, neuvostojoukkojen vetäytyminen maasta ja Imre Nagyn nostaminen
takaisin pääministeriksi. Stalinistit onnistuivat pääsemään valtaan
Neuvostoliiton tuella ja kansannousu murskattiin verisesti. Ennen rajojen
sulkeutumista yli 200 000 unkarilaista onnistui pakenemaan maasta.
Unkarin tapahtumien eräänlainen
akateeminen luonne - ylioppilailla ja yliopistonopettajilla oli
mielenosoituksessa aktiivinen rooli - vaikutti siihen, että Helsingin
yliopiston ylioppilaskunta otti poikkeuksellisesti tämän yleispoliittisen
tapahtuman käsiteltäväkseen. Aatteen miehet näkivät tilaisuuden tulleen ja
vaativat aktiivista toimintaa; Ylioppilaslehti asettui päätoimittajansa
Heikki Kääriäisen puolustamaan “kansallisia ja yksilöllisiä vapauksia”. Oli
toimittava kahden tulen välissä. “Oli saatava purkaa jotenkin se, että ryssä
tuolla mekastaa ilman että piti mennä heittämään kiviä suurlähetystön
ikkunaan”, muistelee HYY:n hallituksen tuolloinen puheenjohtaja Asko Tarkka.
Ylioppilaiden kannanmääritys vietiin ylioppilaiden 16. marraskuuta 1956
pidettyyn yleiseen kokoukseen, joka oli ensimmäinen vuoden 1932
sääntöjenuudistuksen jälkeen. Kokouksessa hyväksyttiin pitkällisen keskustelun
jälkeen maisteri Kalervo Siikalan paasikiveläistä realismia myötäilevä
julkilausuma. Sen ydinsanoma oli, että aatteellisten mielenilmausten sijaan
Suomen oli panostettava humanitääriseen apuun, “jonka siunauksellisuudesta se
itse on vaikeina aikoina päässyt osalliseksi. Inhimillinen rakkaus ei tunne
puoluerajoja.” Kuten julkilausuma osoitti, “aatteellisen” ylioppilaspolitiikan
taakse ei saatu laajoja ylioppilasmassoja. Realismi idänsuhteissa alkoi nyt
murtua esiin. Käytännössä johtavat suomalaiset ylioppilasjärjestöt (SYL, HYY)
asettuivat student as such -linjalle, eli pyrkivät pysyttäytymään
poliittisten kiistojen ulkopuolella ja pitäytymään käytännön
ylioppilaspolitiikkaan.
1968
Neuvostoliiton Tšekkoslovakian
miehitys elokuun 21. päivänä 1968 oli ylioppilasmaailman kuuma peruna, johon
tiivistyi koko 1960-luvun jatkunut yhteiskunnallinen ja ulkopoliittinen murros.[2]
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallitukseen Tšekkoslovakian miehitys
tuotiin heti samana päivänä, kun edustajisto käsitteli sitä viikon kuluttua.
SYL:ssä oli käyty välittömästi neuvotteluita yhteisen julkilausuman
tekemiseksi. HYY otti käyttöön Unkarin kansannousun ajoilta tutun keinon:
Vanhan ylioppilastalon suruliputuksen, jossa esillä oli Tšekkoslovakian lippu.
Mielenosoitus herätti Ulkoministeriön, josta vaadittiin lipun poistamista,
mutta vailla toivottavaa lopputulosta. HYY:n hallitus keskusteli suorasta
vaikuttamisesta, kadulle lähtemisestä, mutta edellytykset saada kaikki
poliittiset ryhmät kokoava mielenosoitus puuttuivat. Sen sijaan Tšekkoslovakian
asiasta järjestettiin Vanhalla teach-in -keskustelu, ja
ylioppilasdelegaatiot vierailivat tasapuolisuusperiaatteen mukaisesti niin
Neuvostoliiton kuin Tšekkoslovakian lähetystössä “saamassa informaatiota”.
HYY:n julkilausumassa vedottiin YK:n peruskirjan hengessä kansojen
itsemääräämisoikeuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen: “Asevoimin ei ole
mahdollista luoda luottamusta solidaarisuuteen, rauhaan ja ystävyyteen.”
Ylioppilaskunnan päätöksestä
huolimatta alettiin suurta opiskelijamielenosoitusta valmistella Opiskelijoiden
YK-liiton toimistossa. Liiton hallitus päätti, “ettei lähdetä peitset tanassa
Neuvostoliittoa vastaan, ollaan vaan Tšekkoslovakian kansan puolella.” Mielenosoitus
kokosi suuren määrän radikaaleja, joukossa runsaasti sadankomitealaisia,
sosiaali- ja kansandemokraatteja. Huudettiin “sosialismi kyllä, panssarit ei”.
Illalla oli toinen näytös, suurmielenosoitus Neuvostoliiton lähetystön luona,
mistä kulkue jatkoi tervehdyskäynnille Tšekkoslovakian lähetystöön.
Miehityspäivänä aikana oli tullut ilmi, että suomalainen radikaali vasemmisto
oli hajonnut, ja vaikutukset tuntuivat muullakin ylioppilasmaailmassa. HYY:n
edustajistossa näkyi toinenkin jako, joka koko 1960-luvun oli hiertänyt
ylioppilasmaailmaa. Tradition edustajat, jotka sitoutuivat 1950-luvun
aatteisiin, saivat kommunisminvastaisuuden nimissä todisteen Neuvostoliiton
todellisista tarkoitusperistä. Vasemmisto puolestaan toivoi, että miehitys
auttaisi oikeistoa näkemään mitä imperialismi merkitsi käytännössä ja koko
maailman mittakaavassa.
Vasemmiston argumentin uskottiin
lisäävän oikeiston halukkuutta liittyä Vietnamin vastaiseen
mielenosoitusrintamaan, kuten vasemmiston Erkki Tuomioja julisti edustajistossa:
“Yhdessä ainoassa yössä Neuvostoliitto siirsi Euroopan politiikan takaisin
kylmän sodan aikakauteen ja yhdessä ainoassa yössä Neuvostoliitto onnistui
tekemään enemmän hallaa sosialistiselle rakennustyölle, kuin mihin sosialismin
kiihkeimmät vastustajat monista yrityksistä huolimatta viimeisen kahden
vuosikymmenen aikana ovat onnistuneet.” Kaikkien ryhmien hyväksymässä
julkilausumassa edustajisto tuomitsi imperialismin niin idässä (Vietnam) kuin
lännessäkin (Tšekkoslovakian Sosialistinen Tasavalta):
Kahden rinnakkaisen ja ristiinmenevän
lausekkeen taustalla oli vuosikymmenen jatkunut kädenvääntö ylioppilasmaailman
porvarillisesti ajattelevan enemmistön ja pienen, mutta äänekkään vasemmiston
välillä. Kysymys koski laajemmin suomalaisen yhteiskunnan nopeaa
muutosprosessia, ja välineitä muutoksen haltuunotolle. Kysymys oli
pitkällisestä, lähes pari vuosikymmentä jatkuneesta murroksesta, jossa
perinteiset suomalaiset instituutiot, ja niihin kytkeytyneet
kansallis-isänmaalliset aatteet, teemat ja ihmiset joutuivat
uudelleenarvioinnin alle. Moderni kulttuurinäkemys ja estetismi,
yhteiskuntatieteiden kehittyminen, uusi historiankirjoitus ja lopulta
ulkopolitiikan realiteetit pakottivat moniarvoisempaan kansallisen omakuvan
tulkintaan. Eliitin suuri tehtävä oli 1960-luvulla oli vahvistaa yhteiskunnan
perusrakenteen stabiilius sekä lisätä ja monipuolistaa sen jäsenten keskinäistä
kanssakäymistä. Oli rauhanomaisin keinoin nostettava yksilön ja yhteiskunnan
aineellista ja henkistä turvallisuutta. Esiin murtui sosiologien kehittämiä
ajatuksia yhteiskunnan konfliktien säätelystä ja dynaamisuudesta, ryhmien
välisestä vuorovaikutuksesta ja liikkuvuudesta. Ajattelun yhdenmukaistamisen
tilalle haluttiin saada tietyt kansakuntaa yhdistävät perusarvot tunnustetusti
yhteisiksi.
Näistä perusarvoista keskeisimmät
liittyivät puolustustahdon uudelleenmäärittelyyn ja muotoutumiseen rauhan
aikana. Pienestä piiristä 1960 virinnyt rauhanajatus, nuoren sukupolven oma
aate, oli alkanut suodattua yhteiskuntaan. Rauhanomainen rinnakkaiselo ja
kysymys Suomen puolueettomuudesta oli noussut noottikriisin jälkeen lokakuussa
1961 ylioppilaidenkin asialistalle. Tilanne muistutti vuoden 1958 yöpakkasia,
sillä jälleen ulkopoliittinen kriisi ja sen taustalla ollut globaali jännite
pakotti isänmaan ja itsenäisyyden käsitteelliseen uudelleenanalyysiin.
Perinteiseen akateemiseen yksituumaisuuteen ei enää ollut varaa.
Tiedonvälityksen ja tiedostamisen vanavedessä esiin nousi vaihtoehtojen
moninaisuus ja kysymys siitä, miten maailmanrauha ja Suomen pitäminen kylmän
sodan ulkopuolella voisi parhaiten toteutua.
Akateemiseen maailman läheisesti
sidoksissa ollut Paasikivi-seura oli ensimmäinen yritys 1958 koota ne ei-kommunistiset tahot, joita
kiinnosti Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteisymmärryksen edistäminen.
Geopoliittinen realismi ja kansainvälisyyden ajatus alkoivat suodattua
ylioppilasjohtajien puheisiin ja kannanottoihin; Ylioppilaslehti asettui
jo 1961 presidentti Kekkosen ja hyvien Neuvostoliiton-suhteiden taakse. Myös
VAL:n piirissä tehtiin nopea käännös noottikriisin jälkeen Siperia opettaa
-hengessä. Lopullista herätystä merkitsivät Helsingissä järjestetty
kansainvälinen nuorisofestivaali kesällä 1962. Vaikka “viralliset“ nuoriso- ja
ylioppilasjärjestöt vastustivat festivaalien tuomista Suomeen, ja sitä varjosti
sanomalehtien propagandasota ja lännen johtama vastatoiminta, ei tämä Suomen
silloisen historian suurin, 15 000 nuoren kansainvälinen tapahtuma toteutunut
jälkiä jättämättä. Uusi vastavuoroisuuteen, sosialististen maiden kulttuurin tuntemukseen
ja kolmannen maailman ongelmien tunnustamiseen tukeutuva kansainvälisyys alkoi
tunkeutua kulttuuriin. “Nouseva Aasia” ja “heräävä Afrikka” olivat heittäneet
syrjäiseen Suomeen tietoisuuden maailman ongelmista.
Yöpakkasten jälkeen ylioppilasmaailmassa
jouduttiin arvioimaan Neuvostoliiton-suhteiden suuntaa ja sisältöä. Näkyvä
seuraus olivat molemminpuoliset ylioppilasdelegaatiot; myös
neuvostoliittolainen koulutusjärjestelmä alkoi avautua suomalaisille
stipendiaateille. Tiedon lisääntyminen naapurimaan oloista pehmensi asenteita,
ja poisti ennakkoluuloja. SYL:n ja HYY:n suhteet Tehtaankadulle elvytettiin
vuonna 1963, ja ylioppilaskuntaan alettiin jälleen saada vieraita
Neuvostoliiton suurlähetystöstä. Ylioppilaslehti sai oman Moskovan
kirjeenvaihtajan syksyllä 1964, ja helmikuussa 1965 Moskovan Valtion M.V.
Lomonosovin yliopiston ylioppilasneuvosto ja Helsingin yliopiston
ylioppilaskunta allekirjoittivat yhteistyösopimuksen. Osakuntien ja HYY:n
suhteet eestiläisiin pakolaisylioppilasjärjestöihin joutuivat ensimmäisen
kerran suurennuslasin alle. Näkyvin seuraus oli se, että eräissä osakunnissa
suhteiden hoitaminen siirrettiin seniorijärjestöille. Neuvostoliitto-myönteisiä
artikkeleita (“Mitä Suomi olisi ilman Neuvostoliittoa?” ja “Rakasta kommunistia
kuin itseäsi”) alkoi ilmestyä osakuntalehdissä. Niissä sivallettiin akateemisen
sivistyneistön vaalimia kansallisia vihan myyttejä.
Suhtautuminen Kekkoseen oli
ylioppilaspolitiikan suuri jakaja. Kekkosen politiikka edellytti, kuten Suomen
Akatemian kohtalo osoitti, irtautumista perinteen muodostamasta kansallisen
kokemuksen maailmasta. Vielä 1950-luvulla akateemisen nuorison aatteellisimmalle
osalle myöntymyslinjan edustajaksi ymmärretty Kekkonen ja Maalaisliitto olivat
“punainen vaate”. Yöpakkaset,
noottikriisi ja nuorisofestivaalit yhdessä presidentin uudelleenvalinnan kanssa
kypsyttivät johtavat ylioppilaspoliitikot asettumaan Kekkosen ja tämän
ulkopolitiikan taakse. Yliopiston henkisen johtohahmon Edwin Linkomiehen
kuoleman 1963 jälkeisen tyhjiön
täyttäjäksi asettui ylioppilaspolitiikkaan hyvin perehtynyt Kekkonen. Kekkonen
oli jo pääministerikaudellaan ylläpitänyt hyviä suhteita ylioppilasjärjestöihin.
Suhde ylioppilaisiin sai uutta verevyyttä aikana, jolloin nuorison
sukupolvi-identiteetti alkoi muodostua. Eri puheissaan Kekkonen määritteli
nuorisolle tehtävän, yhteiskunnan modernisoimisen ja henkisen uudistamisen.
Presidentti asettui tukemaan Ylioppilaslehteä, kun hyökkäykset sen
radikaalia linjaa kohtaan voimistuivat. Kekkosen viriili, energinen ja
hyväntuulinen esiintyminen lehden 50-vuotisjuhlassa 1963 herätti ihastusta, ja
juhlassa Kekkonen lopullisesti sinetöi nuoret sukupolven yhteiskunnan
todelliseksi muutosvoimaksi. HYY puolestaan sitoi Kekkosen vuosijuhlassa
marraskuussa 1964 itseensä luovuttamalla hänelle ylioppilaskunnan korkeimman
kunniamerkin, puheenjohtajiston merkin leveässä purppuranauhassa.
Symbolinen ele sitoi ylioppilaat
Kekkosen ulkopolitiikan taakse. Kun ovet näin oli avattu, suuri murros vyöryi
sisään. Akateeminen perinne ja isänmaallinen aatteellisuus joutuivat
ahtaammalle sitä mukaa kun vaatimukset tehokkuuden ja rationaalisuuden
lisäämiseksi voimistuivat. Molemmat vaatimukset koskivat myös ulkopolitiikkaa.
Uusia ideoita ja ajatuksia alkoi suodattua vuosina 1966-1967, kun ylioppilaiden
ulkopolitiikalta alettiin vaatia enemmän rauhantietoisuutta ja
kansainvälisyyskasvatusta. Molemmissa korostuivat vasemmiston teemat
vapaudesta, rauhasta, ihmisoikeuksista, demokratiasta ja kansallisen
itsemääräämisoikeuden tukemisesta. Vietnamin sota, maailman ensimmäinen
tv-sota, tarjosi välineet radikaalille yhteiskunta-analyysille. Se yhdessä
muiden kolmannen maailman sotien kanssa ositti kommunistien voiman näiden
liittoutuessa kansallisten vapautusjoukkojen kanssa. Ensin Algeria, sitten
Kuuba ja lopulta Vietnam osoittivat, että sosialistinen demokratia, tiukka
marxilainen ideologia ja selkeä organisaatio kykenivät nujertamaan vanhan
vallan.
Ylioppilaspolitiikan sotien
jälkeiselle aatteellisuudelle leimallinen Kekkos- ja Neuvostoliitonvastaisuuden
kärki taittui selvästi vuonna 1967. Edellytykset “suomettumiselle” avautuivat
samaan aikaan kun ylioppilasjärjestöjen perinteinen puolueettomuuslinja joutui
ahtaalle. Maailman tila ja ulkopolitiikan suunnanmuutos edellyttivät
ylioppilaskunnalta kannanmuodostusta. Vietnam-kysymys mursi HYY:n vanhan
puolueettomuuslinjan, sillä syksyllä 1967 ylioppilaskunta osallistui
ensimmäistä kertaa vuoden 1945 jälkeen sodan vastaiseen mielenosoitukseen, eli
Vietnam-mielenosoitukseen. Vanha suomalaismyytti murtui: sotaa vastaa
protestoineet eivät olleet maanpettureita eivätkä kommunisteja, vaan vastuunsa
tuntevia globaaleja patriootteja. Uuden suunnan määritti SYL:n kansainvälinen
kokonaisohjelma. Siinä painottuivat naapurisopu, ystävyys ja Itämeren maiden
nuorison ja kansojen välinen vuorovaikutus.
1970
Tammikuussa 1970 Helsingin yliopiston
ylioppilaskunta, kuten koko muukin virallinen Suomi, valmistautui juhlimaan
V.I. Leninin 100-vuotissyntymän juhlaviikkoa. HYY järjesti suuren
Lenin-juhlanäyttelyn Kulttuurikeskuksessa. Vanhalla oli ohjelmassa matinea,
juliste- ja valokuvanäyttely sekä edustava otos dokumenttielokuvia (Lenin
Suomessa, Lahja Leninille, Leninin muistimerkki, Lenin ja Kreml, Lenin
lokakuussa, jne.) Näyttely oli
symbolinen osoitus siitä, että Lenin oli lyönyt itsensä läpi porvarillisen
Suomen itsenäisyyden takuumiehenä. Huhtikuussa 1970 presidentti Kekkosen puhe
Leninin 100-vuotisjuhlassa Helsingin yliopistossa levitti sanomaa laajemmalle:
Leninin marxilaisesta kansallisuusdoktriinista tuli näin Suomen
itsenäisyyshistorian peruskivi. Samalla siivottiin nurkkaan vanhat suomalaiset
suurmiehet kuten Marsalkka Mannerheim. Lenin-propaganda jatkui kesällä 1970,
kun ylioppilaskunnan delegaatio saapui Moskovaan. Yhteisseminaarin aiheena on
Lenin, ja myös suomalaisnuoret esitelmöivät Leninistä ja itsenäisyydestä,
ylioppilasliikkeen ja työläisten vallankumouksen yhdistämisen tärkeydestä.
Suomettuminen alkoi Timo Vihavaisen
mukaan siitä, kun asioiden järjestys hämärtyi. Miksi järjestys Suomessa ja
opiskelijapolitiikassa hämärtyi 1960- ja 1970-luvun taitteessa? Taustalla oli yhteiskunnallisten arvojen ja
perinteisen politiikan nopea rapautuminen 60-luvun lopussa. Opiskelijaliikkeen
järjestäytyminen osin kansainvälisten esikuvien mukaan tarjosi kanavan
opposition toimintaan, ja ennen pitkää sosialistisen strategian muodostamiseen.
Vieraantuminen ja tiedostaminen muodosti käsiteparin, jonka varaan
vallankumouksellinen nuorisoidentiteetti rakentui niin meillä kuin muuallakin.
Kylmän sodan puristeessa käytiin uuden sukupolven uutta sotaa, jossa vastakkain
olivat kilpailu- ja kulutusideologia sekä maailmanlaajuinen
solidaarisuusideologia. Teknokratian ja teknokraattisen yhteiskunnan nähtiin
tulleen tiensä päähän. Tuotanto- ja kasvupolitiikan vastavoimaksi kaivattiin
kriittisyyttä. Sen päässä odotti utopia uudesta yhteiskunnasta, vapauden,
demokratian ja solidaarisuuden yhteiskunnasta.
Tšekkoslovakian vuoden 1968 tapahtumat
olivat nostaneet voima- ja suurvaltapolitiikan merkitystä. Aatteellinen ja
poliittinen polarisoituminen sijoittui vuosiin 1968-1970. Eriasteiset toiveet
yhteiskuntajärjestelmän nopeasta muuttumisesta ja modernisoimisesta kohtasivat.
Ylioppilaspolitiikassa radikaaleimmat muutosvoimat löytyivät keskustan,
liberaalien ja vasemmiston eri ryhmittymistä. Kun kaikki oli liikkeessä,
vanhojen järjestöjen arvovalta ja arvovaltaa ylläpitäneet normit olivat
rapautuneet. Etsittiin radikaalin liikkeen muotoa ja identifikaatiota. Puolueet
ja puoluepolitisoituminen tulivat ylioppilaskunnan vaaleihin syksyllä 1969, ja
samalla yleisyhteiskunnalliset teemat suodattuivat ylioppilaspolitiikkaan.
Hajanainen vasemmistolainen opiskelijaliike samastui aluksi vallankumousmetaforaan,
ja ankkuroitui vuoden 1970 ylioppilaslakon jälkeen marxilaiseen teoriaan ja
työväenliikkeen joukkovoimaan.
Opiskelijaradikaalien sitoutuminen
SKP:n vähemmistöön kesällä 1970 oli pitkä prosessi, jonka aikana hahmotettiin
erilaisia vasemmistolaisen suoran, spontaanin ja organisoidun toiminnan
muotoja. Liikkeen toimesta “vallatun” Akateeminen Sosialistiseuran 46.
vuosikokouksessa 1971 marxismi-leninismi vahvistettiin politiikan perustaksi.
ASS:n tehtäväksi asetettiin voimakkaan kommunistisen kasvatustyön kautta
sivistyneistön rekrytointi vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen, taistelu
tieteen ja yliopiston kapitalistista väärinkäyttöä vastaan, opiskelijoiden ja
työläisten liiton rakentaminen, yhtenäisyyden ja taistelukyvyn palauttaminen
kansandemokraattiseen liikkeeseen. Vallankumous liitti opiskelijat
työväenluokan ja historiallisen edistyksen käyttövoimaksi sekä Neuvostoliiton
globaalin systeemin osaksi.
Neuvostoliiton tuki saatiin kesällä
1971, kun Sosialistinen Opiskelijaliitto peruutti kannanottonsa vuodelta 1968
ja asettui tukemaan Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Liittosuhde
edellytti antikommunismin voittamista sekä perehtymistä Neuvostoliiton
historiaan ja ideologiaan. Vaikka ASS ei missään vaiheessa saanut ehdotonta
enemmistöä ylioppilaskunnassa, oli sen hegemoninen vaikutus
opiskelijapolitiikassa tuntuva koko 1970-luvun. Demokraattisen
opiskelijaliikkeen maaperästä kasvoi vasemmiston vyörytys. Perustettiin
kansandemokraattien, keskustan, liberaalien, sosialidemokraattien ja
ruotsalaisten (mitten) ns. yleisdemokraattinen rintama, jonka tavoitteena oli
rakentaa maailma paremmaksi.
Paine tuntui ulkopolitiikan tulkinnoissa,
kuten ilmeni Poliittisen historian opiskelijoiden keväällä 1970 järjestämässä
seminaarissa. Nuoret tutkijat haluisivat ristiriitaisia käsityksiä mukaan
kansalliseen historiakirjoitukseen. Oli murrettava Neuvostoliiton ja Suomen
suhteiden historiantutkimusta haitannut tabu. Historiakuvan murtumisen kannalta
avainasemassa olivat muutokset näkemyksissä historian keskeisistä
käännekohdista, kuten Suomen itsenäistymisestä ja kansalaissodista, Suomen
1920- ja 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikasta sekä Talvi- ja Jatkosodasta.
Voimansa tunnossa ollut Neuvostoliitto nousi keskiöön, ja vain harva asettui puolustamaan
Mannerheimia. Suomettumisen liturgia ilmestyi HYY:n edustajistoon ja
vuosikertomuksiin vuoteen 1971 mennessä. Yleisdemokraattisten ja taistolaisten
nuorpoliitikkojen linjanvedot ja retoriikka näkyvät sellaisenaan HYY:n
edustajistossa, jossa eri ryhmittymät, kärjessä ASS ja keskustaylioppilaat,
kilpailivat siitä, kuka on suurin “virallisen ulkopolitiikan”, Neuvostoliiton
ja rauhanomaisen rinnakkaiselon, demokratian ja edistyksen, YYA:n ja
Paasikivi-Kekkosen -linjan ystävä ja oikeaoppisin tulkitsija. Neuvostoliitolla
oli vetovoimaa. Se eli aineellisesti historiansa parhaita vuosia, ja maan
kansainvälinen arvovalta oli huipussaan. Sillä oli myötätuulta purjeissa - ja
sen purjeiden varassa leveämmille ideologisille vesille saattoi purjehtia myös
suomalainen opiskelijaliike.
Epilogi
Kolme kohtausta suomalaisesta
ylioppilaselämästä. Viimeiseen kuuteen vuosikymmeneen sijoittuva läpileikkaus osoittaa, että yhtä tulkintaa Suomesta ja
suomettumisesta ei ole. Suomalainen ylioppilashistoria pakotti minut tutkijana
syvähyppäämään aatteisiin, joiden luulin jo hävinneen. Historian avulla tein
tutkimusmatkan itseeni. Siirtyminen 1990-luvun alussa suomalaiseen 1950-lukuun
oli kuin pimeyden jälkeen löytäisi kirkkauden. Läheltä mutta kuitenkin niin
kaukaa löysin maailman ja maailmankuvan, jossa “vapauden ja vastuun” suhde oli
toinen kuin nuoruudessani. Löytöäni varjostivat Euroopan dramaattiset
muutokset, joissa vapaudenkaipuulla oli jälleen olennainen osa. Paluutani
syntymävuosikymmenelleni 50-luvulle säesti Berliinin muurien murtuminen,
Baltian maat itsenäistyminen ja Neuvostoliiton häviäminen. Enää ei
opiskelijoiden ja opiskelijaliikkeen historiaa voitu kirjoittaa
vasemmistoradikalismin ja yya-hengen avaimenreiästä, kuten vielä 1980-luvulla
olisi ollut soveliasta. Murros omissa asenteissa oli vaikea, mutta vapauttava
ja terapeuttinen.
Vuoden 2000 perspektiivistä on helppo
ymmärtää vuoden 1956 isänmaallisia ylioppilaita ja tuomita vuoden 1970
vasemmisto-opiskelijat. Historia etenee ajassa, ja siksi tulkinta muuttuu. Nyt
vuonna 2000 on muodikasta tuomita suomettuminen ja nauraa sille. Harva miettii,
että samalla nauraa omalle menneisyydelleen. Minua ei tutkijana ja suomalaisena
naurata maamme 1970-luku, historiamme suomettuneimmaksi syyllistetty vaihe,
eikä mikään muukaan menneisyytemme vuosikymmen. Historiassa on helppo tuomita,
mutta vaikeampi on ymmärtää aikaa ja antaa anteeksi, koska tänään tiedämme
enemmän. En voi enkä halua tuomita suomettuneita veljiäni ja sisariani
1970-luvulta. En halua kääntää takkia, ja muuttaa väriä. Se olisi älyllisesti
epärehellistä ja katalaa. Tuolle vuosikymmenelle osui nuoruuteni, kasvaminen
aikuisuuteen ja vastuullisuuteen. Mutta 1970-luvulla täyteen aikuisuuteensa
kasvoi myös Suomi, sen poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset järjestelmät.
Olin itse teini- ja koulupolitiikan yleisdemokraatti, mutta puolueisiin
sitoutumaton ja Suomi pyrki olemaan “demokraattinen”. Pitäisikö tämä vaihe
kieltää itseltäni ja isänmaaltani?
Neuvostoliitto eilen ja Venäjä tänään
ei herätä minussa inhoa tai poliittista kauhua, vaan uteliaisuutta, älyllistä
ja emotionaalista uteliaisuutta.. Miten suurvalta toimii? Mitä on imperialismin
takana? Miten venäläiset selviävät? Oliko Kekkonen paha? Entä Neuvostoliitto?
Etäisyys antaa aseita tarkastella nuoruuteni kivipatsaita - Kekkosta ja
Neuvostoliittoa - uudella otteella. Selkäytimessäni istuu yhä vahva usko
siihen, että Suomella noina kylmän sodan vuosina ei ollut “kolmatta tietä”,
muuta vaihtoehtoa toimia. En jaksa myöskään yhtyä siihen kuorolaulantaan, jossa
kritisoidaan suomettuneita ja rähmälläänolijoita. Olinko itse rähmällään,
polvet lonksuen idän suurvallan edessä? Ehkä, mutta siihen oli henkilökohtaiset
syynsä. Kasvoin henkisessä ilmapiirissä, johon venäläisyys kuului olennaisena
osana, aina isoäitini ja isäni äidinkielestä ja geeniperimästäni alkaen.
Minulle venäläisyys ei ollut
taistelevaa ja alistavaa imperialismia tai kommunismin ylivoimaa, vaan
kulttuuriin, kirjallisuuden ja taiteen kehittyneisyyttä, venäläisen ihmisen
herkkyyttä ja sydämellisyyttä, sosiaalista avoimuutta ja välittämistä sekä
slaavilaista kohtalonyhteyttä ja tunnelmaa. Kekkoskuvaani kuuluu mielikuva
turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Korvissani kaikuvat yhä Tukholmassa asuneen
venäläisen isoäitini sanat 1970-luvulta: “Niin kauan kuin Kekkonen on
presidenttinä, Suomessa on rauha ja turvallisuus”. Isoäitini tiesi mistä puhui;
tämä kenraalin tytär oli ehtinyt kokea viisi sotaa ja yhden vallankumouksen
(Venäjä-Japanin sota, I maailmansota, vallankumous ja sen jälkeinen hajaannus,
Talvi- ja Jatkosodat). Neuvostoliittoa hän ei tuntenut, mutta osasi Venäjänsä,
jonka joutui jättämään pian vallankumouksen jälkeen. Nuoruuteni älyllisin
haaste oli yrittää ymmärtää miten venäläisestä maaperästä syntyi kommunistinen
Neuvostoliitto, jonka alttarille sukulaisiani joutui.
Ensin kuraattorina (Eteläsuomalainen
osakunta), Mannerheim-museon intendenttinä ja sitten tutkijana jouduin
1980-luvulla kosketuksiin itselleni vieraamman toisen suomalaisen, oikeistolaisen, porvarillisen ja isänmaallisen
linjan kanssa. Suomettumista kai oli, kun kuraattorina torjuin osakunnan suorat
suhteet eestiläisiin pakolaisylioppilasjärjestöihin ja kannatin rauhanmarssille
lähtemistä. Ruotsalaisten ja suomalaisten ylioppilaiden yhteisellä
Leningradin-matkalla asetuin tulkitsemaan Suomen virallista ulkopolitiikkaa
sitä ymmärtämättömille uppsalalaisopiskelijoille, ja paatoksellisuuteni sai
heidät kysymään. “Är du en kommunist?” Marsalkan kautta avautui ikkuna suomalaiseen
sotilaallisuuteen ja sotien merkitykseen, sekä myyttiseen että poliittiseen
puoleen. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historia osoitti, että yksi
totuus ja tulkinta Suomen menneisyydestä ei ole kestävä eikä oikea.
Ei ollut vaikeata samastua 1950-luvun
kommunisminvastaisiin ylioppilasaatteisiin tutkimusaikana, jolloin
Neuvostoliitto murtui ja hävisi yhdessä muiden kansandemokratioiden kanssa, kun
Talvisota ja veteraanit, Mannerheim ja Ryti nostettiin jälleen jalustalle. Oli
selvää, että ylioppilaiden historiaa ei 1990-luvun alussa enää voinut kirjoittaa
yya-hengessä, radikalismin valossa tai vuoden 1968 avaimenreikään tukeutuen.
Menneisyys avautui paljon
moniulotteisempana ja vivahteikkaampana. Näkyi selvästi, että ylioppilasaatteet
olivat (ja ovat edelleen) Suomessa olleet sidoksissa valtion rooliin. Muutokset
tässä roolissa, joko sisä- tai ulkopolitiikan aiheuttamina, vaikuttavat
vääjäämättömästi opiskelevan nuorison mielipiteenmuodostukseen. Tämän prosessin
tutkimuksellinen hahmottaminen on antanut minulle tutkijana ja ihmisenä
suhteellisuudentajua ja ymmärrystä: asiat eivät aina ole sitä, miltä ne
näyttävät. Ei edes suomettumisen, suomettumiskeskustelun ja sen jälkipyykin
kohdalla. Pienen kansan itseruoskinnalla on mentaaliset syynsä, mutta omaan
menneisyyteensä nähden ei pidä suomettua. Aika aikansa kutakin!