Aatteita, elämää ja politiikkaa Helsingissä vuoden 1945 jälkeen

Kansanhuoltoministeriö antoi itsenäisyyspäivän aattona 1948 luvan Helsingin mainosten ja näyteikkunoiden valojen sytyttämiseen ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Mistään urbaanista ilontulituksesta ei ollut kysymys, sillä Aleksanterinkadulla paloi kolme mainosta ja monissa muissa paikoissa syttyi vain muutama kirjain. Valot symboloivat parempien aikojen odotusta. Helsingin Sanomien toimittaja “Kati” puhui seitsenvuotisesta horteesta heräämisestä kuvatessaan kaupungin valaistumista. Sota ja jälleenrakennusajan pula olivat koetelleet helsinkiläisten arkea, ja “korttipeli” eli lähes kaikkein tuotteiden säännöstely jatkui vielä pitkään, aina 1950-luvun alkuun. Musta pörssi kukoisti ja monen helsinkiläisen maalaisserkku kohosi uuteen arvoon. Säännöstelystä vapautettiin viimeisenä kahvi talvella 1954, ja samana vuonna viimeiset helsinkiläiset pääsivät muuttamaan pois pommisuojista.

Helsingissä tuntuivat selvimmin uuden aikakauden uudet poliittiset tuulet. Kommunistien nousu maan alta 1945 nostatti yleistä poliittista turbulenssia. Pääkaupungin torit ja kadut, erityisesti Eduskuntatalon edusta ja Messuhalli nousivat poliittisen voimainmittelön keskeisiksi näyttämöiksi.. Kommunistien kokoukset, mielenosoitusliikehdintä ja ulkoparlamentaarinen toiminta leimasivat 1940-luvulla helsinkiläistä tori- ja katuelämää. Aatteellinen vastaliikehdintä oli ennen pitkää yhtä näkyvää. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti 1945--46 mobilisoi monet osoittamaan mieltään, kunnes sodanaikainen pääministeri Edwin Linkomies ja ulkoministeri Väinö Tanner vihdoin vapautettiin 1948 ja presidentti Paasikivi armahti presidentti Rytin. Toukokuussa 1948 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti suurimman sodanjälkeisen manifestaation Senaatintorilla ja Kumtähden kentällä, kun 8 000 ylioppilasta kokoontui juhlimaan 100-vuotiasta Maamme-laulua. Juhlan aatteellisena sisältönä oli vahvan itsenäisyystahdon osoittaminen. Pääkaupungista lähti liikkeelle myös kansakunnan yhtenäisyyttä tammikuussa 1956 koetellut yleislakko.

Helsinki-henkeä nostatti sodan jälkeen kaksi juhlavaa tapahtumaa. Pääkaupungin 400-vuotisjuhlia vietettiin näyttävästi ja juhlavasti kesäkuussa 1950. Esimakua juhlahumusta saatiin jo loppukeväällä Helsingin yliopiston filosofisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan suurpromootiossa, joka järjestettiin 14 vuoden tauon jälkeen. Pääkaupungin 400-vuotista historiaa muistettiin paljastamalla Vanhassakaupungissa muistokivi ja avaamalla Kustaa Vaasan tie. Historiallinen juhlakulkue eteni kaupungin läpi Stadionille, jossa järjestettiin suuri kansalaisjuhla. Eri kaupunginosissa järjestettiin paikallisia juhlatapahtumia, ja Helsingin historiaa esiteltiin näyttelyin ja esitelmin. Pääkaupungin omaa kulttuuritahtoa ilmaisi Sibelius-viikko, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 1951, ja josta on sittemmin kehittynyt vuosittainen Helsingin juhlaviikkojen tapahtumakokonaisuus.

1Suurempi kansallinen ponnistus olivat Helsingin olympiakisat 1952. Tätä urheilun suurta juhlaa oli valmistauduttu viettämään Helsingissä jo 1940, mutta sota oli katkaissut aikeet. Kisojen myöntämistä Helsingille 1947 pidettiin suurena kansainvälisenä tunnustuksena Suomen täysivaltaisuudelle kansainvälisessä toiminnassa. Olympiakisat jättivät myös pysyvän jäljen kaupunkikuvaan. Helsinki otti huolehtiakseen paitsi kaupungin sisäisen liikenteen sekä poliisi- ja järjestysasioiden hoitamista, myös urheilupaikkojen teknistä toteuttamista. Stadion, kisojen päätapahtumapaikka, oli valmistunut jo 1938, ja rakennustöitä jatkettiin 1940-luvun lopulla, jolloin mm. valmistuivat Ruskeasuon ratsastusstadion, Uimastadion, Urheilutalo, Velodromi ja Soutustadion. Olympia- ja kisakylät nousivat 1940--1952 Koskelaan, ja olympiakylää on pidetty Suomen ensimmäisenä nykyaikaisena esikaupunkimaisena asuinalueena.

Olympialaiset aktivoivat monia kaupunkielämän tasoa parantavia hankkeita ja jouduttivat useiden yleisten rakentamispäätösten toteutumista. Seutulan lentokenttä (myöh. Helsinki-Vantaan lentoasema) otettiin käyttöön juuri ennen olympialaisia. Kunnallistekniikkaa, katuvalaistusta ja teitä parannettiin, puistoja kunnostettiin, ravintoloita ja hotellirakennuksia kehitettiin, Linnanmäen huvipuisto rakennettiin ja Korkeasaarta ehostettiin. Lukuisia muita rakennuksia otettiin käyttöön olympialaisten ajaksi. Suomalaisurheilijat asuivat Santahaminan kadettikoulussa, sosialistisen itäblokin urheilijat majoitettiin vastavalmistuneeseen Otaniemen teekkarikylään, Meilahden sairaanhoito-oppilaitoksesta tehtiin naisurheilijoiden kisakylä ja toimittajat asettuivat ylioppilaskunnan ylioppilasasuntolaan Domus Academicaan ja Satakuntataloon.

Olympiakisojen avajaiset 19.7.1952 olivat sykähdyttävät sateesta huolimatta. Kreikassa sytytetty olympiatuli kulki maan läpi Torniosta Helsinkiin, ja stadionille soihdun toi vanha urheilun kansallissankari Paavo Nurmi, joka myös sytytti olympiatulen. Kisat myös kansainvälistivät Helsinkiä, sillä kaupan hyllyille ilmestyi tuotteita, joista ennen oli vain haaveiltu, kuten maailman eniten myyty virvoitusjuoma Coca-Cola. Yleinen kansallinen tyytyväisyys seurasi kisoja ja oltiin yksimielisiä siitä, että järjestelyt pelasivat ja kisahenki pysyi hyvänä. Suomalainen vieraanvaraisuus sai runsaasti kiitosta. Helsingin vuoden 1952 kisat olivat monen mielestä “viimeiset oikeat olympiakisat” ennen kaupallistumisen voittoa.

Kansainvälisyys ja modernismi tuulettivat pääkaupungin aatteita ja politiikkaa monella muullakin tavalla 1950-luvulla. Kuten ennenkin, muutosvaatimukset lainehtivat ajan mittaan muuallekin maahan. Kansallista omaakuvaa rakennettiin vielä pitkään sotien jälkeen kotimaisin agraarisin tunnuksin tavoitteena isänmaallisen hengen ja kansallisen eheyden ylläpitäminen. Pääasiassa Helsingin kulttuuri- ja yliopistopiireissä käytiin 1950- ja 1960-luvulla aatteellinen ja poliittinen kädenvääntö, jolla pyrittiin monipuolistamaan kulttuurisuuntauksia ja lisäämään yhteiskunnallista sallivuutta ja moniarvoisuutta. Vastakkain asettuivat urbaaniset uudistajat ja kansallis-konservatiiviset perinteen kannattajat, joista edelliset olivat vähemmistönä. Mittaa ottivat toisistaan “aatteettomat”, kontinentaalisesti suuntautuneet modernistit ja isänmaallisen kulttuuri- ja kotiseutulinjan toteuttajat. 1960-luvulla kiista muuttui polittiiseksi ja koski demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin luomisen edellytyksissä.

Taistelufoorumina oli aluksi pääkaupungin kulttuurielämä ja kulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Oli tarve “etsiä suuntaa näkyvyydestä jokseenkin sakeassa ajassa”, totesi Eino S. Repo, eräs kulttuurin vasemmistoliberaalisista uudistajista. Lyriikkaan, proosan, teatterin ja elokuvan uudistajat vaativat taiteeseen esteettisempää, kansainvälisempää , urbaanisempaa ja yksilöllisempää suuntautumista. Elokuvaharrastuksen kehittyminen 50-luvulla oli leimallisesti helsinkiläinen ilmiö. Jo ennen sotaa orastanut taide-elokuvien katsominen oli ollut kaupunkiliberaalien suosima harrastus.

Sotien jälkeen elokuvalla oli tärkeä osuus nuorison syvimpien tunne-elämysten värittäjänä ja muodostumassa olevan nuorisoidentiteetin luojana. Elokuvaharrastuksen suuri nousukausi osui Helsingissä 1950-luvun alkuun, aikaan ennen television valtakunnallista leviämistä.

Laajemmin taistelu kulttuurin suunnasta kytkeytyi suomalaisen yhteiskunnan suureen muutokseen, kaupunkilaistumiseen ja keskiluokkaistumiseen, joka oli Suomessa 1940-luvulla vielä huomattavasti jäljessä muista teollistuneista länsimaista. Suurimalle osalle suomalaisia maaseutu oli yhä läheisin elinmiljöö, ja koska kaupunkien sosiaalisia oloja ja historiaa oli Suomessa tutkittu sangen vähän, olettamukset maaseudun ja kaupunkien vastakohtaisuuksista perustuivat mielikuviin, arvostuksiin ja ennakkoluuloihin. Näkemys “hyvästä maaseudusta” ja “pahasta kaupungista” leimasi aatteellista ja poliittista ilmapiiriä aikana, jolloin muuttoliike Helsinkiin voimakkaasti kasvoi.

Helsinkiä, helsinkiläisyyttä ja pääkaupunkikeskeisyyttä kohtaan tunnettiin 1950-luvulla syvää kansallista epäluuloa muualla maassa. Kaupunkielämää pidettiin henkisesti veltostavana, mukavuudenhalua lisäävänä, aatteettomana ja keikaroivana. Puhuttiin “sivistyneistön petoksesta”, lukeneiston ja eliitin jäämisestä Helsingin Baabeliin virkauralle. Paheksuttiin kansallisen ja akateemisen perinteen ehtymistä: korpeen lähteminen ja kansan eteen työskenteleminen houkutteli yhä harvempia. Kekkonen kiinnitti pääministerikaudellaan runsaasti huomiota maaltapaon lisääntymiseen ja sen “asfalttitalonpojille” aiheuttamiin ongelmiin. Psykologisin tutkimuksin pyrittiin osoittamaan, että kaupunki kehitti oman, suomalaisuudelle vieraan ihmistyyppinsä. Pelättiin, että Helsingin kautta Suomeen leviäisi “amerikkalainen bisnesmentaliteetti” ja “neuvostoliittolainen puoluementaliteetti”, kuten fil. tri Matti Kuusi muotoili kulttuuripoliittisessa pamfletissaan 1957,

Aikakauden monet uutuudet heijastelivat nuorison määrällistä kasvua sekä nuorten näkyvyyden ja populaarikulttuurin yleisen vaikutuksen lisääntymistä. Suomalainen yhteiskunta nuortui 1950-luvun lopulta lähtien, kun suuret ikäluokat tulivat kulutusikään. Aikuisia puhuttivat 1950-luvulla lättähatut, nahkatakit ja rasvaletit, ja rock’n’rollin maihinnousu. Myös nuorisomuoti löi läpi 1960-luvulle tultaessa. Beatlemania iski Helsinkiin toden teolla 1963, kun yhtye vieraili Suomessa. Uusi moderni amerikkalaisperäinen nuorisoidentiteetti muodostui aluksi kaupungeissa, eikä se ollut ensisijaisesti työväenluokkainen ilmiö. Nuorisomusiikin innokkaimmat kuuntelijat tulivat kaupunkinen keskiluokkaisista kodeista. Yliopistokaupunki Helsingissä tämä näkyi selvästi, kun osakuntien tanssi- ja klubi-illat vetivät väkeä ennennäkemättömällä tavalla.

Nuorisomuoti synnytti omat kaupalliset fooruminsa, joista Teinitalo Kaisaniemessä oli pitkään tärkein. Myös Pukeva ja Stockmann perustivat omat nuoriso-osastonsa, SevenTeensin ja Club 17:n. Suurin nuorisokeskittymä oli lähiöissä, joihin nousi 1960-luvulla nuorisotaloja, ensimmäisenä Maunulaan 1966. Kantakaupungin kahvilat ja baarit (Nissen, Stockmann, Colombia, Elanto) houkuttelivat nuorisoa keskustaan; Perunatorille (nyk. Ylioppilasaukio) 1959 avattu Suomen ensimmäinen snack-baari levitti kansallisille markkinoille mm. ranskanperunat, porilaiset ja “samettijäätelön” eli soft icen. Sittemmin Esplanadinpuisto ja Rautatieasema vetivät koulunuorisoa puoleensa, ja Kasarmitorin Expohalli oli nuorison suosima kokoontumispaikka 60-luvulla.

1950-luku aatteineen loi perustan myöhemmälle urbaaniselle elämänmuodolle. Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen jalanjäljissä kehitettiin uutta rakkaus- ja kaupunkilyriikkaa. Romaaneissa ja novelleissa pohdittiin suhdetta kaupunkiin ja kaupunkilaisuuteen. Kirsi Kunnas, Lassi Nummi, Anselm Hollo, Pentti Holappa, Jörn Donner, Anders Cleve, Eva Wichman, Arvo Turtiainen, Tuomas Anhava nostivat kirjallisuuteen uudenlaista kaupunkikuvausta. Stadin oma kieli, slangi, pääsi vihdoin vakavamman tutkimuksen kohteeksi. Helsinkiläisyys loi omaa kieli-identiteettiä ja päinvastoin, kuten ylioppilaiden kulttuurilehti Eteläsuomalaisessa todettiin hieman ylemmyydentuntoisesti 1954: “Mutta niinpä tajutakseen tätä kieltä täytyykin olla syntyperäinen helsinkiläinen, pikkupoikana mahdollisimman monet takapihat, kaltsit ja keltut kolunnut ---- .“

1950-luvun aatteellinen maaseutu-kaupunki-keskustelu yhdistyneenä kansallisiin Pohjois-Suomen kehittämiskaavailuihin synnytti seuraavan vuosikymmenen valtakunnallisen hajasijoitus- ja desentralisaatiopolitiikan. Sodan jälkeen oli todettu valtakunnallisen suunnittelun tarve, joka perustui “kansallisen eheyttämisen” politiikkaan. Jälleenrakennusaika loi edellytykset siirtymiselle keskusjohtoisen pitkäjänteisen taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen suunnittelun tielle. Kun puolueiden kulttuuri- ja aluepoliittiset ohjelmat alkoivat valmistua 1960-luvun puoleen väliin mennessä, vallitsi harvinaisen suuri yksimielisyys alueellisen kehittämisen tärkeydestä, valtion laitosten hajasijoittamisesta ja maakuntakorkeakoulujen perustamisesta. Yhteiskunnallisen kehittämiskeskustelun huomio siirtyi ennen pitkää pois keskuksista, ja tavoitteeksi nousi maaseudun ja kaupungin erojen tasoittaminen.

Päätäntävallan, hallinnon, teollisuuden ja talouden Helsinki-keskeisyys nousi 1960-luvulla kriittisen poliittisen tarkastelun kohteeksi. Esiin nostettiin vaatimus hyvinvoivan etelän ja laajan köyhän takamaan välisten erojen kaventamisesta. Lähtökohtana oli Helsingin ylivertainen asema muuhun maahan verrattuna sekä muuttoliikkeen voimakkuus. Lukuisissa komiteamietinnöissä pohdittiin sekä valtion virastojen ja laitosten hajasijoittamista että hallinnon desentralisointia vahvistamalla mm. maakuntien ja kuntien itsehallintoa. Uskottiin, että hajakeskityksellä voitaisiin luoda voimakkaita monipuolisia kasvukeskuksia pääkaupungin vastapainoksi. Parhaiten onnistuttiin maakunnallisen korkeakoulu- ja yliopistoverkoston luomisessa.

1Tilanne oli monella tavalla paradoksaalinen. Sitä mukaan kuin Suomi kaupungistui, maakuntien moninaiset ongelmat nousivat politiikan keskiöön. Maalaisliiton vaalivoiton 1962 jälkeen kiinnitettiin yhä laajempaa huomiota nopean rakennemuutoksen maaseudulla esiin nostamiin ongelmiin. Väestön keskittyminen pääkaupunkiseudulle ja yhteiskuntasuunnittelun läpimurto synnytti jännitteen, jonka ratkaisusta muodostui yksi viime vuosikymmenten yleispolitiikan kynnyskysymyksistä. Esille nousi 1965 ajatus jopa pääkaupungin siirrosta “jonnekin Keski-Suomeen, ehkä Jyväskylän tienoille”, kuten pääministeri Virolaisen sihteeri Jouko Loikkanen ehdotti. Ajatus eli valtiohallinnossa useita vuosia, kun kehitysaluepoliittista lainsäädäntöä valmisteltiin. Akateeminen kasautuminen Helsinkiin oli yhä ongelmana 60-luvulla: “Pääkaupunki on turvonnut pää, joka tahtoo hotkaista puolet koko Uudestamaasta ja tehdä huomenna Lahdesta esikaupungin”, muotoiltiin nuorten maakunta- ja aluepoliittisessa yhdistyksessä Provinsiassa 1966.

Kansallinen rakennemuutos vapautti tilaa uudelle aatteellisuudelle, ja 1960-luvulla Suomessa koettiin laajamittainen urbaanisen mentaliteetin herääminen. Virikkeet tulivat tälläkin kertaa pääosin Helsingin akateemisesta piiristä. Nuoren sukupolven arvot lähtivät kaupunkielämään kuuluvien yksilöllisen vapauden, henkisen liikkuvuuden, rationaalisuuden, moniarvoisuuden etiikan, pasifismin, kansainvälisyyden ja toleranssin vaatimuksista. Ne mursivat 1800-luvulla muodostunutta kansallista perinnettä, sääty-Suomen vanhoja rakenteita sekä agraarisen yhtenäiskulttuuria, altruismia ja kristillisiä moraali- ja siveyskäsityksiä. Akateemisen uusvasemmiston kritiikin kohteiksi nousivat (porvarillinen) koti, kirkko, koululaitos ja armeija erityisesti vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa vasemmisto sai enemmistön eduskunnassa. Ensimmäinen moderni ja myyttiseksi noussut urbaani “vallankumousshow” oli ylioppilaiden suorittama Vanhan ylioppilastalon valtaus marraskuussa 1968.

Taiteen uusi realismi, irrottelevat kaupunkihappeningit ja pop-taide nousivat modernin kulttuurisuuntauksen tunnuksiksi. Suomen tunnetuimmat kirjasodat, (mm. Hannu Salaman Juhannustansseista) käytiin Helsingissä. Helsinkiläiset jonottivat vuosina 1961 ja 1969 järjestettyihin kansainvälisen modernin taiteen suurkatselmuksiin, ARS-näyttelyihin. 60-luku oli myös perinteisen monumentaalitaiteen kulta-aikaa. Mannerheimin ratsastajapatsas paljastettiin juhlallisesti ja näyttävästi 1960 ja pian sen jälkeen Wäinö Aaltosen tekemien presidenttipatsaiden sarja Eduskunnan edustalla. Voimakkain patsaskiista käytiin 1967 Eila Hiltusen abstraktisen Sibelius-monumentin ympärillä. Kaikkiaan pääkaupunkiin nousi vuosikymmenen aikana parikymmentä muistomerkkiä.

Radikalismi oli 60-luvulla luonteeltaan urbaanista. Uudenlaisen poliittisen ajattelun airut, 1963 perustettu asevarustelua vastustanut Sadankomitea oli lähtökohdiltaan kaupunkiliike. Sen juuret olivat edellisen vuosikymmenen kirjallisessa modernismissa, liberalismissa ja kulttuurikeskustelussa. Modernin ja radikaalin tunnukseksi nousi Arvo Salon kirjoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä Lapualaisooppera, joka esitettiin Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlassa 1966. Jazz, hootenanny ja folkmusiikki sekä ensimmäiset discotequet nousivat nekin kansalliseen tietoisuuteen pääkaupunkinuorison piiristä. Suosittu yhtye Muksut esitti Pentti Saarikosken ja Anselm Hollon kirjoittamia “kuljen missä kuljen” lauluja ja hengeltään urbaanista käyttölyriikkaa. Saarikosken ja Salon ohella Helsinkiä ylistivät runoissaan Pentti Saaritsa, Claes Andersson ja Viljo Kajava.

Sotien jälkeisissä elokuvissa piirtyy kuva Helsinki-painotusten muuttumisesta. Kaupungin ja maaseudun kuvaaminen toistensa vastakohtina tuki perinteistä luokkayhteiskuntaan liittyvää elokuvakerrontaa. Nopeat muutokset loivat epävarmuutta, mikä korosti vanhojen arvojen, juurien ja maalaisidyllin merkitystä. Suomalaisen elokuvan perusrakenteena oli matka maalta kaupunkiin ja usein myös paluu maalle. Elokuva loi ja uudensi stereotyyppisiä mustavalkoisia käsityksiä kaupungista kiireen, ihmispaljouden ja synnin pesänä, ja Helsinki esitettiin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa porvarillisen huvittelun kulissina. Pääkaupunki satamineen tai syrjäkatuineen saattoi myös olla rikosfilmien tapahtumapaikka. Vasta 1960-luvulla alkoi kaupunkikuvauksen uusi aalto, joka muutti elokuvan tapaa kuvata ihmisiä Helsingissä, alkoi. Matti Kassilan ja Mika Waltarin luoma komisario Palmu sekä Manu Kurkvaaran, Mikko Niskasen, Risto Jarvan, Jaakko Pakkasviran ja Jörn Donnerin monet elokuvat osoittivat, että kaupungista oli tullut normaali elinympäristö. Ensimmäinen lähiöfilmi oli Tapio Suomisen 1980 valmistunut Täältä tullaan, elämä! Kaupunki, erityisesti Helsinki sai myyttisen ulottuvuuden 1980-luvulta alkaen Aki Kaurismäen elokuvissa.

Iloinen, urbaaninen, vapaudella leikkinyt, kokeileva, pluralistinen ja vauras 60-luku päättyi Helsingissä 1973 öljykriisiin ja talouden lamaan. Kaupunkilaisia kehotettiin vähentämään energiankulutusta ja säästämään kallista energiaa. Julkinen valta näytti esimerkkiä: Helsingissä katuvalot paloivat puoliteholla ja valomainoksia käytettiin säästeliäästi. Ilmapiiri muuttui pulatunnelman ja suurvaltapolitiikan kärjistymisen myötä nopeasti. Polttoaineen hinnannousu ja työttömyys vähensivät vuoden 1975 vaiheilla kaupunkilaisten henkilökohtaista turvallisuudentunnetta. Presidentti Kekkosen suulla maahan julistettiin 1975 “kansallinen hätätila”, jolle oli todellista pohjaa. Talouden osoittimet kääntyivät alaspäin, inflaatio kasvoi ja maan vaihtotaseen alijäämä kasvoi nopeasti. Helsingin merkitys puolue- ja ammattiyhdistysvaikuttamisen päänäyttämönä korostui. Tulo- hallitusneuvottelut, suuret lakot ja mielenosoitukset leimasivat 1970-luvulla pääkaupungin katukuvaa ja mediailmapiiriä. Vallan keskipiste sijaitsi Tamminiemessä, presidentti Kekkosen virka-asunnossa.

Helsingissä 60-luvun nopea kasvu loi perustan yhteiskunnan palvelujen lisäämiselle. Seuraavalla vuosikymmenellä luotiin kattava päivähoitoverkosto ja ryhdyttiin kehittämään vanhusten hoitoa. Vuonna 1972 aloitettiin kunnallisen terveyskeskusasemien luominen. Helsingissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään 1977. Valoa suurvaltapolitiikan pimeyteen saatiin 1975, kun Helsingissä järjestettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen ETYKin kolmas vaihe eli päätösasiakirjan juhlallinen allekirjoitustilaisuus. “Helsingin henki”, sovittelevuus ja pyrkimys puolueettomuuteen konkretisoitui ETYK:ssä. Suomen pääkaupunki sai presidentti Kekkosen johdolla olla kansainvälisen politiikan näyttämönä, jossa ensimmäistä kertaa oli koottu saman pöydän ääreen idän ja lännen suurvaltajohtajat. ETYK seurantaorganisaatioineen osoittautui tärkeäksi tekijäksi, kun Itä-Euroopan maat alkoivat 1980-luvun lopulla katkoa siteitään kommunismiin.

Vuoden 1977 kansallisen elvytysohjelman aikaansaaminen käänsi talouden mittarit nousuun. Kasvu perustui vahvaan Suomen ja Neuvostoliiton väliseen idänkauppaan. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli jälleen suurta kulutuksen, yleisen varallisuuden, vaurastumisen ja materialististen arvojen aikaa. Tiedotusvälineissä analysoitiin 1980-luvulla uuden narsistisen ja yksilökeskeisen citykulttuurin olemusta. Helsinkiin nousi lukuisia uusia kauppakeskuksia. Kaivopihan uudelleenrakentaminen 1980-luvun näytti tietä; pian avattiin Itäkeskus, Forumin kauppakeskus, Stockmannin uusi osa, Kluuvin galleria ja 1990-luvulla Kämpin galleria. Suuret paikoitustilat ja maanalaiset yhteydet keskustan tavaratalojen välillä avattiin 1990-luvulla.

Helsinkiin ja muihin suurkaupunkeihin rakennettiin kuntosaleja, ja etelänmatkojen suosio kasvoi. Golf- ja lomaosakkeet kävivät kaupaksi. Suomalainen “juppius” jalostui Helsingissä. Rahamarkkinoiden vapautuminen nosti vuosikymmenen symboleiksi nuoret, menestyneet ja rikastuneet pankkiirit, pörssipelurit, nurkanvaltaajat ja suursijoittajat. Uutta vapautumisen ilmapiiriä osoittivat lukuisat paikallisradiot ja uudet lehdet. Muutamat, kuten Image, City-lehti ja Radio City, osoittautuivat elinvoimaisiksi. Media, tiedonvälitys sekä tietotekniikkayritykset aloittivat voimakkaan keskittymisen pääkaupunkiseudulle.

Helsinki joutui talouden syvään lamaan muun maan mukana 1990-luvulla. Idänkaupan romahtaminen aiheutti lukuisia konkursseja vaatetus-, laivanrakennus- ja metalliteollisuudessa. Kasinopelin jälkivaikutus kaatoi pankkeja. Talouden taantuminen ja työttömyys toivat ruokajonot Helsingin kaduille. Hyvinvointivaltion kriisi pakotti säästötoimiin ja työpaikkojen saneerauksiin. Syvä lamamieliala näkyi hyvin Helsingissä, jossa eriarvoistuiminen ja syrjäytyminen tuli esille voimakkaasti eri kaupunginosissa. Helsinki joutui myös sopeutumaan monikulttuurisuuteen eli pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien aikaansaamiin haasteisiin.

Valoa tulevaisuuteen toi liittymispäätös Euroopan Unioniin. Sitä juhlittiin väkevästi Helsingissä lokakuussa 1994. Kansallista omanarvontuntoa nostatti jääkiekon maailmanmestaruuden saaminen keväällä 1995 - sitäkin juhlittiin massiivisesti Helsingissä. Urheiluboomin varjossa Helsinkiin rakennettiin Euroopan modernein monitoimihalli, ns. Hartwall Areena. Vuosikymmenen jälkipuolella tulevaisuusoptimismia nostatti Helsingin valitseminen yhdeksi vuoden 2000 kulttuurikaupungiksi Euroopassa. Kulttuuri korostui, kun modernin taiteen museo Kiasma avattiin keväällä 1998. Maan sisäinen muuttoliike toi 1990-luvulla yhä useampia suomalaisia (pää-)kaupunkimaisen elämänmuodon piiriin. Vuosikymmenen aikana on pohdittu suomalaisen urbanismin, kaupunkien elämäntavan, tapakulttuuriin, ja helsinkiläisyyden olemusta. Yksi on selvää: Helsinki on tässä suhteessa edelleen sulatusuuni, kansallinen edelläkävijä ja valtakunnallinen esikuva.