Kultainen vuosisata

 

Jokaisen kansakunnan, maan ja valtion historiassa on aikakausi, tapahtuma, ilmiö tai tekijä, jonka kautta yhteisö peilaa omaa identiteettiään ja olemassaolon oikeutustaan. Alankomaiden kohdalla tällaisen aikakauden muodostaa "kultainen vuosisata". Kysymyksessä oleva aikakausi sijoittui pääosin 1600-luvulle eli Alankomaiden vapaussodan, itsenäistymisen sekä maailmanlaajuisen kauppaverkoston rakentamisen aikaan. Poliittinen itsenäisyys, elintason nousu ja uskonnollinen murros vaikuttivat kaikkinaisen hengenelämän, mutta erityisesti tieteitten ja taiteitten kukoistamiseen. Kultaisen vuosisadan aikana korostui Alankomaiden uskonnollinen sallivuus. Maahan muutti lukuisia muualla vainottuja ryhmiä, kuten juutalaisia, jotka omalla panoksellaan vaikuttivat yleisen vaurauden kasvattamiseen.

 

Yhdistyneet maakunnat aiheuttivat, kuten englantilaisen diplomaatti Sir William Templen tunnettu lausahdus toteaa, "joillekin pelkoa, toisille kateutta, mutta jota kaikki naapurit ihmettelivät ja ihailivat". Euroopan eri osista Alankomaihin saapuvat matkailijat ja diplomaatit todistivat samaa: jokainen tulija oli aidon positiivisesti hämmästynyt saavuttuaan tasavaltaan. Puhuttiin hollantilaisesta ihmeestä. Englantilaiset ihailivat hollantilaisten lähes rajattomalta näyttänyttä kykyä muuttaa kaikki käsin kosketeltava vauraudeksi. Hämmästelyyn oli erityistä aihetta kun tiedettiin maan raaka-ainevarojen vähäisyys. Ranskalaiset puolestaan ihmettelivät hollantilaisten kaupallista yrittäjähenkeä ja porvarillisia arvoja, teknologian kehittyneisyyttä, vapaata uskonnollista ja poliittista ilmapiiriä sekä korkeaa sosiaalista turvallisuutta. Saksalaisia hämmästytti naapureiden ahkeruus, työteliäisyys, röyhkeä kiinnostus rahan tekemiseen ja vapaudenrakkaus. Rikkauksien kasautuminen ei luonut eriarvoisuutta vaan hyväntekeväisyys oli laajalle levinnyttä, kuten ulkopuolinen tulija havainnoi.

 

Kultaisen vuosisadan syntyyn vaikuttivat monet samanaikaiset tekijät. Alankomaiden talouden hämmästyttävä kasvu oli osaltaan seurausta pohjoisten merenrantaprovinssien maaseudun nopeasta ja radikaalista, mutta pysyvästä rakennemuutoksesta. Samaan aikaan kun väestönkasvu kiihtyi ja kauppasuhteet kehittyvät luotiin perusta sellaiselle järjestelmälle, joka mahdollisti maanviljelijäväestön täydellisen omistautumisen maanviljelylle. Muitakin muutoksia tapahtui. Alankomaissa luotiin jo Habsburgien aikana ensimmäisenä Euroopassa moderni julkinen rahoitusjärjestelmä. Se perustui pitkäaikaisiin julkisiin velkakirjoihin, jonka korot myytiin avoimilla markkinoilla. Maakunnat takasivat niiden kannattavuuden osallistumalla rahoitukseen keräämiensä verotulojen kautta. Alankomaiden valitsema pääomakeskeinen järjestelmä perustui hyvään keskinäiseen yhteistyöhön kapitaalin haltijoiden ja kaupunkien hallinnon johtoryhmien välillä.

 

Toisin kuin eräissä muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Englannissa, talouden vallankumous ei näin ollut sidoksissa kansallisvaltion syntyprosessiin. Kultaisen vuosisadan taustalla oli tilanne, jossa Alankomaat ja sen johtavat maakunnat ja kaupungit pääsivät hyötymään Habsburgien johdolla rakennetun maailmanvallan hedelmistä. Yhdistyneet maakunnat onnistuivat ensimmäisenä maailmanlaajuisesti yhdistämään samaan aikaan (noin vuosina 1625-1675)  rahoitusjärjestelmien modernisoimisen, tuottoisan kauppalaivatoiminnan sekä jakelun ja vähittäiskaupan.

 

Kultaisella vuosisadalla Alankomaat oli tasavalta. Tilanne oli Euroopan oloissa poikkeuksellinen. Yhdistyneiden Alankomaiden tasavalta syntyi aikana, jolloin useimmissa eurooppalaisissa maissa voimistuivat absolutismi sekä hallinnon keskittämis- ja yhtenäistämispyrkimykset. Muutamien autonomisten kauppakaupunkien ja kaupunkivaltioiden (Saksan Hansakaupungit sekä Italian Venetsia, Genova, Milano ym.) ja Habsburgien vallasta vapautuneen Sveitsin itsenäisten kantonien muodostaman konfederaation lisäksi ei tasavaltaista hallitusmuotoa juuri tunnettu. Yhdistyneitten Alankomaitten toimiva ydin lepäsikin pitkään vain löyhän yhteisöllisyyden varassa elävistä ja toimivista itsenäisistä ja vahvoista maaseudun ympäröimistä kaupungeista. Se oli silti ensimmäinen eurooppalainen valtio, joka rakentui  "absolutismin vastamallin" varaan. Tätä mallia tuki kirkon ja valtion poikkeuksellinen suhde.

 

Kalvinismi ja "kapitalismin henki"

 

Vaikka Alankomaat oli "protestanttinen" valtio ja uuden uskonnon eli kalvinismin nousu sijoittui samaan ajankohtaan maan poliittisen vapautumisen ja taloudellisen vaurastumisen kanssa, eivät valtio, hallitsija ja kirkko muodostaneet samanlaista vallan liittoa kuin muissa Euroopan maissa. Dordrechtin synodin jälkeen 1618 kalvinismi pääsi esteettä etenemään, mutta missään vaiheessa ei Alankomaissa ollut kysymys "valtiokirkon" luomisesta. Pikemminkin kalvinistit rakensivat "kirkkoa valtioon". Käytännössä 1600-luvulla reformoidun kirkon jäsenmäärä kasvoi hitaasti, joskin suuret alue- ja kaupunkikohtaiset variaatiot olivat tunnusomaisia.

 

Samaan aikaan kun Eurooppaan oli muodostumassa neljä suurta, usein maallisen vallan tukemaa kirkkokuntaa (katoliset, luterilaiset, anglikaanit ja kalvinistit), leimasi uskonnollinen moniarvoisuus ja toleranssi nuoren tasavallan henkistä ilmapiiriä. 1600-luvun kehitykseen kuului useimmissa maissa keskusvallan, absolutismin ja valtiokirkon vahvistuminen. Alankomaissa näkyi sen sijaan poikkeuksellisen laaja sanomisen ja painamisen vapaus. Suvaitsevaisuuden periaate oli kirjattu jo Utrechtin Unionin perustamisasiakirjaan 1579. Aikalaiset ylistivät Alankomaiden uskonnollista vapaamielisyyttä monissa kirjoissa, kirjeissä ja runoissa. Descartes'in ystävä J. L. de Balzac kirjoitti kirjeessään 1631 Alankomaista: "Missä muussa maassa voi nauttia sellaisesta vapaudesta; missä muualla voit nukkua niin turvallisesti....ja lisäksi täällä on säilynyt esi-isiemme innostunut ja viaton henkinen ilmapiiri." 

 

Uskonnollisen moniarvoisuuden perustaa vahvistivat monet maahanmuuttajat, joiden muuttopäätökseen olivat vaikuttaneet poliittiset, uskonnolliset tai taloudelliset syyt. Portugalin juutalaisia alkoi muuttaa Alankomaiden tasavaltaan sen jälkeen kun Espanja oli valloittanut Portugalin. Toinen muuttoaalto osui Antwerpenin espanjalaismiehityksen jälkeiseen aikaan 1585. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Alankomaihin saapui runsaasti juutalaisia Itä-Euroopasta. Vuonna 1650 Amsterdamissa oli kolme tasavahvaa juutalaisyhteisöä, (portugalilaiset, saksalaiset ja puolalaiset). Amsterdamin elämää leimasikin 1600-luvulla, kuten englantilainen poleemikko Maxwell totesi, uskontokuntien mosaiikki, johon jälkensä jättivät "turkkilaiset, kristityt, pakanat, juutalaiset".

 

Vaikka Alankomaille oli tunnusomaista suuri uskonnollinen vapaamielisyys, tulivat rajat jossain vaiheessa vastaan. Sallivuus oli pragmaattista laatua ja se ei ulottunut julkisiin kirkonmenoihin. Reformoitu kirkko oli tasavallan perustamisesta alkaen etuoikeutettu. Katoliset eivät vuoden 1585 jälkeen saaneet pitää julkisia kirkonmenoja. Myös heidän oikeutensa valtion virkoihin oli rajoitettu teoriassa, joskin käytännössä lipsuttiin. Monet pienemmät uskonnot (mennoniitit, baptistit, luterilaiset ym.) joutivat pitämään julkisuudessa matalaa profiilia. Juutalaisia ei juurikaan hyväksytty kaupunkien kiltojen jäseniksi ja mustalaisia vainottiin, kuten muuallakin Euroopassa. Vapaamielisyys ei kultaisella vuosisadalla missään vaiheessa kehittynyt sille asteelle, että eri uskontokunnat olisi julistettu lain edessä tasa-arvoiseksi. Reformoidun kirkon etuoikeutettu asema päättyi virallisesti vasta ranskalaisten maahantunkeutumiseen 1795. Perustuslakiin kaikkien kirkkokuntien tasa-arvoisuus kirjattiin vasta 1798.

 

Monet Alankomaiden kansalaisista halusivat jäädä uskonnon suhteen neutraaleiksi ja valitsivat kirkkoon kuulumattomuuden. Missään vaiheessa kultaisella vuosisadalla eikä sen jälkeenkään reformoidun kirkon jäsenmäärä ei kattanut edes kolmannesta Alankomaiden väkimäärästä. Monet Alankomaiden kultaisen vuosisadan johtavista tieteen ja taiteen nimistä - kuten Grotius, Rembrandt ja Vondel - eivät olleet kalvinisteja. Suurista 1600-luvun amiraaleista kolme, Piet Heyn, Martin Tromp ja Michiel de Ruyter olivat jumalaapelkääviä kalvinisteja, joiden lempilukemista oli Raamattu. Silti vain harvat heidän alaisensa jakoivat saman vakaumuksellisen uskonnollisuuden. Aikalaistodistajien mukaan monet hollantilaiset merimiehet tiesivät yhtä vähän Raamatusta kuin Koraanista. Kalvinismi ei myöskään lähtenyt laajemmin leviämään siirtomaissa. Lähetystyö ei missään vaiheessa muodostanut merkittävää osaa Alankomaiden siirtomaissa, erityisesti jos vertauskohtana pidetään Espanjan ja Portugalin siirtomaatoimintaa.

 

Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Alankomaiden tasavallan uskonnollista kehitystä leimasi reformaation ja sen vastustajien välinen heikko dynamiikka. Katoliset eivät juurikaan reagoineet väkivalloin protestanttien liikehdintään. Kalvinisteilla oli käsissään myös kelpo propagandistinen kortti: kun katolisuus samastettiin Espanjan hallitsijoihin ja Alban herttuan väkivaltaisiin toimiin, oli helppo vedota siihen, että katoliset olivat antipatriootteja. Alban hallinto oli niin epäsuosittua Alankomaiden katolisten piirissä, että tämä keino puri. Se takasi katolisten reaktioiden maltillisuuden ja reformaation etenemisen sekä antoi tilaa Espanjan herruuden vastaiselle kapinahengelle. 1500-luvulla alkanut murros - jota symboloi kirkkojen "riisuminen" koristelusta ja kuvista - tapahtui ilman suurempia välikohtauksia Alankomaiden pohjoisosassa. Eteläinen osa, joka sittemmin jäi Habsburgien vallan alle, joutui kokemaan kirkon ja kruunun johdolla tapahtuneen katolisen vastaoperaation.

 

Urbaani yhteisöllisyys ja taloudellinen toimivuus koettiin Alankomaiden tasavallassa tärkeämmäksi kuin jakautuminen uskonnollisiin erillislohkoihin. Eräs Alankomaiden historiankirjoituksen ydinkysymyksiä liittyy yhäkin siihen, missä määrin ortodoksinen kalvinismi ja siihen liittyvä Vanhan Testamentin moraalioppi edistivät Alankomaiden kapitalistista kehitystä. Reformaatio oli tuontitavaraa ja se levisi kaupungeista käsin. Kalvinismi sai jo 1500-luvulla voimakkaimman jalansijan Habsburgien Alankomaiden urbanisoituneimmassa osassa eli Flanderissa ja Brabantissa. Tältä alueelta kalvinistinen oppi lähti leviämään maan pohjoisosiin. Kaupunkien maistraatit ja maakuntien johtoryhmät tukivat reformoitua kirkkoa monin tavoin, rahallisestikin. Käskynhaltijat pitivät itseään uskonnon suojelijoina (tutor religionis). Tasavalta liputti kansainvälisissä yhteyksissä selkeän protestanttisin tunnuksin.

 

"Kapitalismin henki" siten kuin kalvinistit sen tulkitsivat, muistutti suuresti juutalaisten suhtautumista rahaan, kauppaan ja yrittäjyyteen. Kalvinistien tiukka työmoraali loi pohjaa menestyvälle kapitalistiselle yhteiskunnalle. Rahan ansaitseminen oli merkki siitä, että kuului Jumalan valittujen joukkoon. Mutta työn hedelmistä ei saanut nauttia eikä niillä kerskua, vaan voitot oli sijoitettava tuottavasti. Reformaatio muovasi suuresti niitä mentaalisia piirteitä, joita myöhemmin on luonnehdittu tyypillisen hollantilaisiksi. Jumalan tahdon noudattaminen, kurinalainen säästäväisyys, ankara työmoraali, yksilöllinen pelastusoppi, pyrkimys Raamatun mukaiseen henkiseen ja fyysiseen synnittömyyteen, yksityisen elämänpiirin korostuminen ja vaatimaton, jopa puritaaninen yksinkertaisuus korostuivat. "Älä nauti" on kalvinistien yhdestoista käsky.

 

Kahteen suuntaan vetävien intressien sävyttämästä maaperästä - runsaiden voittojen vastapuolella oli ankara vanhatestamentillinen moraalioppi - kasvoi "rikkaiden hämmennys", kuten historioitsija Simon Schama kuvaa. Niin kapitalismi kuin kalvinismi (ja juutalaisuus) olivat molemmat sidoksissa vahvaan ja vauraaseen kaupunkikulttuuriin. Kalvinismi saikin Alankomaissa jalansijaa tasaisesti kaupunkien kaikkien yhteiskuntaryhmien keskuudessa. Espanjan vallan ajalta periytyneet virkamiehet ja hallinnon asiantuntijat puolestaan osoittautuivat uskollisemmiksi katolisiksi. Jo 1600-luvulla, kuten yhä tänään, reformaatio jätti erilaisen jäljen maan eri osiin. Suurissa pohjoisen kauppakaupungeissa, kuten Amsterdamissa, kalvinistista puhdasoppisuutta pehmensi salliva kauppiasmentaliteetti. Katolisten etelän eli Marian-palvojien ja tolerantin pohjoisen eli "synnin" väliin sijoittui jo kultaisella vuosisadalla ns. Raamattu-vyöhyke. Tämä kansan suussa levinnyt sanonta kuvaa jyrkkää uskonnollisuutta niillä Rotterdamin alapuolella olevilla alueilla, jotka useimmin ovat joutuneet tulvien kohteeksi. Tästä maaperästä, veden uhkan toistuvasta voittamisesta, kasvoi voimakas uskonnollisuus ja tunne "valittuna kansana" olemisesta.

 

Patriotismi ja porvariston valta

 

Jo 1600-luvulla koti- ja ulkomaiset aikalaiset puhuivat Alankomaista erilaisena maana. Tasavalta oli syntynyt kapinasta aatelin hallintoa ja espanjalaisten herruutta vastaan. Maasta puuttui suvereeni hallitsija. Samalla on muistettava, että kapina loi 1579-1581 "espanjalaisen" tai "kuninkaallisen Alankomaat", sillä maan eteläiset provinssit jäivät edelleen katolisen monarkin hallinnon yhteyteen. Tästä kaksijaosta, jota tukivat maantieteellisten rajojen epämääräisyys sekä kielellinen ja rodullinen epäyhtenäisyys, kehittyi Alankomaiden vanhan pohjoisosan eli uuden tasavallan omaleimainen patriotismi. Siihen suodattui vaikutteita kalvinismista, humanismista ja kaupallisesta toimeliaisuudesta. Uuden patriotismin tärkein symboliarvo oli todellisen vapaustahtoisuuden (waare vrijheid) vaaliminen. Sitä ravitsi absolutistisen kuninkaanvallan, katolisuuden, keskusvaltaisten tendenssien sekä byrokratia- ja aatelisvallan vastustamiseen. Tästä maaperästä kasvoi hollantilaisen mentaliteetin positiivinen, porvarillinen sekä perinteistä paikallisuutta ja pragmatismia korostanut omakuva.

 

Erilaisuus identiteetin ainesosana näkyi 1600-luvulla alankomaalaisen porvarillisen kansallistunteen kehittymisenä. Sen ainesosat muodostivat oman ylivoimaisen erilaisuuden arvostamisesta ja sen universaalista tunnustamisesta. Romeyn de Hooghe, historiallinen kronikoitsija ja propagandisti, muotoili asian kirjassaan Spiegel van Staat der Vereenigde Nederlanden (1706) siten, että Alankomaiden tasavalta oli "kaikkien aikojen ylistetyin maa: se on turvallisin ja vapain (valtio), jonka koskaan olemme tunteneet." Sopivan historiallis-isänmaallisen kiinnekohdan kultaisen vuosisadan menestystarinalle tarjosi Batavian myytti, jonka jalostamiseen erikoistui mm. Grotius kirjassaan Liber de Antiquitate Republicae Batavicorum (1610). Siinä yhdistettiin antiikin aikana Waalin ja vanhan Reinin välillä asuneen germaanisen heimon eli batavien Roomaa vastaan suunnattu vapaustahtoisuus 1600-luvun hollantilaisten kapinaan. Lisää historiallis-uskonnollisia esikuvia löytyi Vanhasta Testamentista ja Israelin kohtalosta. Vilhelm Oranialaisen ja Filip II:n välisen tahtotaistelun nähtiin muistuttavan Mooseksen ja Faaraon tai Davidin ja Salomonin välistä kamppailua. Alankomaat ja Israel nähtiin samanlaisen hengen ja jumalallisen johdatuksen seurauksena syntyneinä menestystarinoina.

 

Alankomaiden yhteiskunnassa näkyi keskiajalla samanlainen säätyjärjestelmä kuin muissa Euroopan maissa. Korkea aateli dominoi keskusvallan hallinnon viroissa. Alankomaissa Oranje-sukuiset käskynhaltijat (stadhouders) muodostivat oman eliittiryhmänsä. Tasavallassa tuli kaupunkien ja maakuntien johtomiesten ja korkeiden virkamiesten - noin 2000 ihmisen ryhmän - asema yhä tärkeämmäksi. Sen asema perustui kaupunkien vahvaan autonomiaan. Kaupunginhallituksen eli raadin jäsenen virka oli elinikäinen ja raati täydensi itse itseään. Raatimiehet valitsivat pormestarin ja korkeimmat viranomaiset. Tätä hallitsevaa eliittiä täydensivät aatelisto ja papisto. Kultaisella vuosisadalla esiin nousi uusi vahva ryhmä, porvarillinen kauppiaseliitti. Se kuului osaltaan siihen urbaanin toimeliaisuuden synnyttämään laveaan keskiluokkaan (brede middenstand), joka koostui sekalaista kauppiasyrittäjistä, vuokraviljelijöistä, käsityöläisistä, kirjanpitäjistä, apteekkareista, notaareista, leipureista ym. Vaikka vanha hallitseva luokka ei ollut täysin sulkeutunut, muodosti se sisäpiirin, jonne oli vaikea nousta. Rikas kauppias saattoi päästä ylhäisiin piireihin lähinnä avioliiton avulla. Virkapaikkojen, toimien ja kunniatehtävien jaossa kaupunkien ja maakuntien johtomiehet turvautuivat yhteistoimintaan ja keskinäisiin sopimuksin.

 

Kultaisen vuosisadan näkyvin saavutus oli elintason kaikkinainen nousu. Diplomaatit ja 1600-luvulla tasavallassa vierailleet ulkomaisten aatelissukujen edustajat ihailivat matkakertomuksissaan hollantilaisten kaupunkien ympäristössä näkemäänsä vaurautta ja upeiden maakartanoiden paljoutta.

Rikkaat porvarit, jotka hallitsivat Yhdistyneiden Alankomaiden tasavaltaa, eivät rakentaneet vain kaupunkikanavien varsille, vaan investoivat ennen pitkää myös maaseudun arvorakennuksiin.

 

Kauppiaat eivät sijoittaneet kaikkia voittojaan ulkomaisiin yrityksiin. Riskien hajauttamiseksi varmoja sijoituskohteita haettiin myös kotimaasta. Maanomistus oli turvallinen, vaikkei kovin paljon voittoa tuottava sijoitusmuoto. Se puolestaan vaikutti siihen, että maata kuivattiin entistä enemmän. Tarjonta lisäsi kysyntää. Kun kuivatettu maa alkoi nousta arvossa, sijoittivat rikkaat amsterdamilaiset kauppiaat osan voitoistaan maahan, maatiloihin, viljelmiin ja kuivatushankkeisiin.

 

Kultaisen vuosisadan aikana tapahtui selvä sosiaalinen muutos. Monet porvariseliitin menestyneimmät jäsenet ja Itä-Intiassa varallisuutensa hankkineet jättivät rikastuttuaan kaupan ja ryhtyivät elämään sijoitustoiminnasta saamillaan koroillaan. Murros sijoittui 1600-luvun jälkipuolelle. Tuolloin yksityisomaisuus kasvoi tuntuvasti. Kaupunkien ja maakuntien eliitti sekä äkkivaurastuneet korostivat asemaansa rikkauksilla, statussymboleilla ja kerskakulutuksella. Varallisuus- ja luokkaeroja osoittivat komeat kanavanvarren kaupunkitalot, kartanot ja maaseutuasunnot, maapaikat ja yliopistokoulutus sekä mahtailevat etelänmatkat eli grand tourit. Ranska ja aristokraattinen elämäntapa kiinnosti tämän uuden "maa-aatelin" jäseniä. Mutta hyvinvointi säteili yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin. Alankomaalaiset olivat epäilemättä 1600-luvulla maanosan parhaiten ravittu kansa. Hollantilaisten pöydillä nähtiin perinteisten viljaruokien, leivän ja puuron lisäksi meren monipuolisia antimia, lihaa, kalaa ja lintuja eri muodoissa valmistettuna, makkaroita, juustoja ja muita maitotuotteita, olutta ja viiniä, piirakoita ja pasteijoita sekä monia harvinaisia vihanneksia ja hedelmiä. Kaiken kuorrutuksena olivat eksoottiset mausteet ja yrtit ja sokeripitoiset jälkiruoat. 

 

Monet ylellisyystavat levisivät Eurooppaan alankomaalaisten kauppiaiden toimesta. Kiinalainen ja japanilainen porsliini tulivat muotiin Alppien pohjoispuolella sen jälkeen kun ensimmäinen erä kiinalaista sinivalkoista Ming-porsliinia myytiin korkeaan hintaan Amsterdamin huutokaupassa 1602-1603. Vuosina 1602-1657 Hollannin Itä-Intian kauppiaat tuottivat Eurooppaan yli kolme miljoonaa kiinalaista porsliiniesinettä. Delftissä ryhdyttiin 1600-luvun alussa tuottamaan keramiikkaa, joka imitoi kiinalaisen sinivalkoisen porsliinin sävyjä. Pian malliksi nousi myös japanilainen astiataide. Hollantilaiset kauppiaiden ansiosta intialainen puuvilla ja kiinalainen silkki sekä niistä tehdyt vaatteet ja tekstiilit lähtivät leviämään Eurooppaan. Yhdessä englantilaisten kauppiaiden kanssa tuotiin vanhalle mantereelle runsaasti uusia nautintoaineita kuten teetä ja kahvia. Niiden nauttiminen alkoi muuttaa eurooppalaista elämäntapaa 1660-luvulta lähtien. Tunnettu amsterdamilainen lääkäri Nicholas Tulp suositteli teetä lähes kaikkien vaivojen lääkkeeksi, mikä lisäsi juoman kulutusta kaikissa kansanosissa Alankomaissa. Kahvin käyttöä motivoitiin samanlaisin tervellisyysopein.

 

Taidetta ja humanismia koko kansalle

 

Alankomaiden jakautuminen pohjoiseen ja eteläiseen osaan jätti pysyvät jälkensä molempien maiden uskonnolliseen ja intellektuaalisen elämään sekä kulttuuriin, koulutukseen ja taiteeseen. Vuoden 1585 jälkeen Alankomaiden eteläosien ranskan ja hollanninkielisten provinssien sivistyselämää ohjasi katolisuus. Tunnustuksellisuus ja Rooman ohjailu näkyi niin koulutuksessa, ajattelussa ja taiteessa kuin kaikkea hengenelämää kontrolloineessa sensuurissa. Alankomaiden pohjoisosassa eli uudessa tasavallan lähti kehittymään omalaatuinen ja uudentyyppinen kulttuurinen toimeliaisuus, joka sai ravinteensa protestanttis-katolisesta ja humanistis-tunnustuksellisesta vastakkainasettelusta.

 

Lukutaito oli Yhdistyneiden Alankomaiden tasavallassa aikansa korkeimpia Euroopassa. Jo 1525 Erasmus kirjoitti, että "missään muualla ei löydy yhtä suurta määrää ihmisiä, joilla on jonkinlainen peruskoulutus." Perusopetus oli järjestetty jo kylätasolla, usein paikallisen kalvinistisen kirkon yhteyteen. Latinan kouluissa, joita oli useimmissa suuremmissa kaupungeissa, opetettiin latinaa, kreikkaa ja antiikin kulttuuria. Alankomaiden pohjoisosaan perustettiin jo 1500-luvulla uusia provinssiyliopistoja Leideniin (1575), Franekeriin (1585), Harderwijkiin (1648) Groningeniin (1614) ja Utrectiin (1636). Mainituista yliopistoista ensimmäinen ja kaksi viimeksi mainittua muodostuivat merkittävimmiksi. Leiden nousi yliopistojen johtoon, sillä sen toimintaa tukivat kaupunkien ja maakuntien johtoryhmät. Lisäksi yliopisto oli vanhin, Erasmuksen hengessä opetuksessaan monipuolisin ja ennen pitkää tunnetuin myös maan rajojen ulkopuolella. Perinteisten tiedekuntien ohella (teologia, filosofia, juridiikka ja lääketiede) opetusta täydensi insinöörikoulu, kasvitieteellinen puutarha, observatorio ja erinomaiset yliopistolliset painotuotteet ja lehdet.

 

Kapina espanjalaisia vastaan näkyi myös taiteessa, kun uuspuritanismi alkoi nostaa päätään. Kahdeksankymmenvuotinen sota tuhosi monia vanhoja kirkkoja, perinteisiä aatelislinnoja, katolisia luostareita ja Espanjan vallan aikaisia hallinnon rakennuksia taideaarteineen. Tilalle nousseiden kulttuurin, hengenelämän politiikan uusien johtoryhmien maku ja taidetarpeet poikkesivat vanhasta. Taiteen tilaajien ja kuluttajien painopiste siirtyi 1600-luvun Alankomaissa kirkolta ja aatelistolta kaupunkien porvaristolle. Uuden ryhmän makua tyydyttäneet taiteilijat olivat kauppiasluokan tavoin sekä syntyperäisiä hollantilaisia että muuttajia, joita saapui taiteen vanhoista keskuksista kuten Gentistä, Antwerpenistä ja Bryggestä. Nousukauden potkaisi käyntiin 1500-luvun lopussa noin 250 kokenutta taiteilijaa, jotka saapuivat pohjoiseen Alankomaiden eteläosista. Uutta oli Alankomaissa myös se, että kultaisen vuosisadan taiteilijat edustivat uusia, kansaa lähellä olevia ammatti- ja käsityöläisryhmiä. Rembrandtin isä oli mylläri. Frans Hals, Van Ostade ja Johannes Vermeer olivat kutojien poikia. Ruysdaelin isä oli maalari ja Gérard Dou'n lasinpuhaltaja.

 

Tieteen ja taiteen nousukausi osui samaan ajankohtaan kuin Alankomaiden taloudellisen maailmanvalloituksen alku. Noin vuodesta 1590 kasvoi Alankomaissa taiteen tekeminen, tuottaminen, kauppaaminen ja ostaminen sellaisiin mittoihin, ettei vastaavaa oltu nähty aikaisemmin (eikä myöhemmin) Euroopassa. Tasavallassa vierailleet eivät lakanneet hämmästelemästä taidemarkkinoiden runsautta; jopa vaatimattomissa oloissa eläneet käsityöläiset ja maanviljelijät omistivat maalauksia. Taiteellisen tuotannon ja kuluttamisen nopeaa kasvua tukivat monet samanaikaiset yhteiskunnalliset muutokset. Elintason reipas kohentuminen, yleinen vaurastuminen ja kaupunkien kasvu loivat edellytykset taiteen kentän laajentumiselle. Maakuntien ja kaupunkien uusi eliitti alkoi koristella taiteella sekä kotejaan että uusia julkisen vallan tiloja, kuten kaupungintaloja, siviilikaartien kokoushuoneita, kouluja ja hyväntekeväisyyslaitoksia. Taiteen uudet mesenaatit ja keräilijät tulivat tästä ryhmästä. Hollannin, Zeelandin ja Utrechtin käskynhaltijat alkoivat rakentaa uusia julkisen taiteen kokoelmia.

 

Taiteen pääkallopaikat ja koulukunnat alkoivat kehittyä samanaikaisesti kuin kaupan ja teollisen tuotannon keskukset ja samojen linjojen mukaisesti. Taidetta tuotettiin kaupungeissa, ei maaseudulla. Kaupallisuus, innovatiivisuus ja kilpailuhenki leimasi taiteentekoa kuten muutakin taloudellista yrittäjyyttä. Amsterdamin ohella taidetta tehtiin monissa provinssien suuremmissa ja pienemmissä kaupungeissa. Leidenista tuli Rembrandt ja siellä vaikuttivat myös Gérard Dou, Jan Steen ja Willem van Mieris. Haarlemissa maalarinverstastaan pitivät Frans Hals, Adriaen van Ostade ja Adriaen Brouwer. Haagissa toimivat Paulus Potter ja Jan van Goyen. Delftissä puolestaan viihtyivät Pieter de Hoog, Johannes Vermeer ja Karel Fabritius. Taitelijat toimivat omissa killoissaan, suojelijanaan Pyhä Luukas. Toisin kuin toisessa taiteen suurvallassa Italiassa, oli taideakatemioiden merkitys Alankomaissa oli sangen vähäinen kiltajärjestelmään verrattuna.

 

Alankomaiden tasavallassa tehtiin lukuisia ennätyksiä, ainakin mitä tulee taulujen tuottamiseen ja niiden yksityiseen omistukseen. Erään arvion mukaan 1600-luvulla noin 650-750 taitelijaa maalasi vuosittain keskimäärin 94 maalausta; vuosittain tauluja maalattiin kaikkiaan noin 63 000-70 000 kappaletta. Kotimarkkinoiden ohella taitelijat tyydyttivät lisääntyneen ulkomaisen kysynnän. Uutta Alankomaissa oli se, että maalarit tuottivat teoksiaan laajoille ja avoimille taidemarkkinoille, ei enää yksittäiselle taiteen suojelijalle tai mesenaatille. Taiteen avoimet markkinat uudistivat taiteen tekemisen reunaehtoja. Tekninen innovatiivisuus, erikoistuminen ja massatuotanto olivat avainsanoja. Tuotantokustannukset pidettiin matalalla, kysynnän oli vakaata ja hinnat riittävän korkeita. Taitelijoiden ylitarjonta mahdollisti erikoistumisen aihepiireittäin. Taiteen laajeneva osto- ja myyntitoiminta synnytti uusia ammattiryhmiä, kuten taiteen välittäjät ja huutokauppiaat.

 

Uutta oli myös maalausten aihepiirien muuttuminen aiempaa porvarillisempaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Vaikka Alankomaiden taide oli 1600-luvulla osa kansainvälistä suuntauksen (barokin) realistista haaraa, korostuivat eräät erityispiirteet. Kaupungit, killat, koulut ja siviilikaartit tilasivat runsaasti suuria ryhmäkuvia ja allegorisia maalauksia, joissa aiheena saattoivat olla batavit tai Claudius Civilis. Muotokuvat ja perhepotretit muodostivat toisen, kaiken tasoisia taiteilijoita työllistäneet ryhmän. Haarlemissa ja Utrechtissa tehtiin 1600-luvun alkupuolella suuria ja värikkäitä antiikin mytologiaa ja historiallisia tapahtumia esittäviä maalauksia. Suosikkiaiheita olivat eroottisviritteiset nymfi- ja jumalkuvat, kuten Diana, Venus ja Adonis sekä Paris. Myös uskonnollisaiheiset maalaukset kävivät hyvin kaupaksi vielä 1600-luvun alkupuolella. Reformaatio vaikutti tämän aihepiirin merkityksen asteittaiseen pienentymiseen.

 

Alankomaiden 1500-luvun taiteeseen verrattuna kultaisen vuosisadan maalausten aihepiireissä näkyi kuluttajien maun maallistuminen ja estetisoituminen. Uskonnollis-, historia- ja mytologia-aiheisten maalareiden rinnalle ja ohikin kiilasivat ennen pitkää maisema- ja muotokuvataiteilijat sekä asetelmamaalarit. Kuvallinen selkeys, näkökulman laskeminen silmän tasolle, yksityiskohtien pikkutarkka maalaustapa ja herkkä valöörien taju leimasi 1600-luvun alun maalaustaidetta. Melkein kaikkia laatumaalauksen eli ympäristönkuvauksen muotoja harrastettiin. Maisemamaalareiden aiheena oli Hollannin maaseutu kyläyhteisöineen, kanaaleineen, dyyneineen, maalaistaloineen ja tuulimyllyineen. Merimaalarit hakivat inspiraatiota Hollannin rannikoilta ja satamista. Figuurimaalarit kuvasivat kaikkia kansaluokkia ja hakivat mallinsa kyläjuhlista, maalaistaloista, kapakoista, poliisiputkista tai ihmisten kotoa. Hollantilaiset taiteilijat maalasivat runsaasti myös kirkkojen sisäkuvia ja katunäkymiä. Niin ikään tavallisen kansan juhlaa ja arkea esittävät laatukuvat löysivät runsaasti ostajia kaikista yhteiskuntaryhmistä.

 

Hollannin tuonti- ja vientitavarat - kukat, hedelmät, kalat, linnut, juustot, lasit, matot, pitsiliinat ja hopeaesineet - tarjosivat aineistoa monenlaisiin asetelmamaalauksiin. Monet asetelmamaalarit erikoistuivat kukin esittämään omaa aihepiiriään. Oli hedelmäasetelmien tekijöitä, kalamaalareita, kukkamaalareita ja herkkumaalareita. Taiteen funktio muuttui kultaisella vuosisadalla Alankomaissa. Esteettisyys nousi omaksi arvokseen samalla kun maalausten uskonnollinen merkitys väheni. Ero oli selvä katolisten ja kalvinistien välillä. Katolisissa perhekunnissa arvostettiin enemmän perinteisiä uustestamentillisia ja uskonnollisia aiheita, kuten Neitsyt Maria -maalauksia. Kalvinistit puolestaan ostivat mieluummin maisemakuvia ja vanhatestamentillisia aiheita kuvaavia maalauksia. Porvarillisuus ilmeni uudessa kuvataiteen lajityypissä, alankomaalaisessa sisäkuvassa. Siitä puuttui julkinen edustavuus eikä siinä ollut näkyviä viittauksia antiikin maailman tai kristilliseen traditioon. Porvarillisuus oli myös tietoista sanomaa ja moraalioppia. Kodin tapahtumien, tunnelmien, ihmisten ja tilanteiden kuvaaminen korosti vaatimattomuutta, jopa asketismia sekä arjen elämän jaloa yksinkertaisuutta.

 

Sisäkuvat olivat leimallisesti pohjoiseurooppalainen lajityyppi, jossa painopiste oli rauhallisen ja turvallisen arvomaailman kuvaamisessa. Kotoinen ylevyys sai sisällöllisen ja aatteellisen voimansa vastakohtaisuudesta, jonka se muodosti suhteessa välimerenmaiden barokkikulttuurin teatraalisuuteen ja mahtipontisuuteen. Alankomaiden maalaustaiteen kukoistusaika sijoittui 1600-luvun jälkipuolelle, jolloin loistivat sellaiset nimet kuin Ruysdael, Cuyp, Vermeer, de Hooch, Steen, Terborch, van de Velde ja Kalf. Kaikki maalauksen muodot kukoistivat. Perinteiseen tilanne- ja tilamaalaukseen lisättiin nyt mestarillinen värin ja muodon hallinta. Ne olivat ominaisuuksia, joita aiemmin oli nähty vain muotokuvataiteessa ja uskonnollisissa maalauksissa.

 

Jokainen maalari loi omat tunnuspiirteensä. Kuvilla ja niiden monilla yksityiskohdilla kerrottiin usein myös maallisia tai moraalisia tarinoita. Ruysdaelin maisemien paksut puut, jyrkät kalliot ja raskaat pilvet ilmentävät pohjoista barokkimaista mahtavuutta. Cuyp käytti lämmintä kullankeltaista valoa, joka poikkesi muiden taiteilijoiden käyttämästä harmaanruskeasta väriskaalasta ja paikallisen ilmaston luonteesta. Van de Velde maalasi 1600-luvun laivat koristeellisina kuvioina taivasta, pilviä ja merta vasten. Hals maalasi rehevästi, itsevarmasti ja komein sivellinvedoin. De Hoochin kotoiset sisäkuvat ovat myös näppärän perspektiivitaidon näytteitä. Asetelmamaalarit täyttivät kuvan aisteihin vetoavilla yksityiskohdilla ja barokkimaisella rehevyydellä.

 

Aikakauden tunnetuin maalari oli leideniläinen Rembrandt van Rijn, jonka ura lähti nopeaan nousuun Amsterdamiin muuton jälkeen vuonna 1631. Hän varmisti asemansa hallitsevan porvariseliitin suosikkimaalarina sen jälkeen kun mestarillinen ryhmäkuva "Tohtori Tulpin anatomialuento" valmistui 1632. Maalaus kiteytti Rembrandtin tunnusomaiset piirteet. Niitä olivat pyramidimainen kompositio, dramaattinen ilman, valon ja varjon käyttö sekä kuvattujen henkilöiden tunteiden, sisäisen pohdinnan ja ilmeiden monipuolinen kuvaaminen. Rembrandista tuli sangen suosittu ja hyvinpalkattu muotokuvamaalari, joka maalasi myös lukuisia kuvia maan uskonnollisista johtajista. Avioliitto Leeuwardein pormestarin tyttären Saskia Uylenburghin kanssa vahvisti taiteilijan sosiaalista asemaa ja toi tarvittavia kontakteja Haagin hoviin. Vaimosta tuli Rembrandtin monien muotokuvien rakastettu vakiokohde.

 

Jo varhain uransa alussa Rembrandt erikoistui mytologiamaalaukseen. Klassisen kauneusihanteen, sankarillisuuden tai uhrivalmiuden sijaan hän inhimillisti kokonaisuuden ja keskittyi kuvaamaan kohdetta maallisesti, tunnelmaa korostaen sekä valon taianomaisuutta hyväksikäyttäen. Mytologiaan palautuvien aiheiden lisäksi Rembrandt ryhtyi kuvaamaan Raamatun, erityisesti Vanhan testamentin kuvaamia tapahtumia ja henkilöitä. Nämä aiheet toistuivat myös hänen lukuisissa etsauksissaan. Rembrandtin tyylin mestarillisuus ja monipuolisuus tulee ilmi hänen tunnetuimmassa maalauksessaan "Yövartion" (po. "Kapteeni Frans Banning Cocquin siviilikaarti"). Kuvassa on onnistuttu kiteyttämään hetken tunnelman yksittäiseen, dynaamisen tapahtumaan: kaarti on juuri lähdössä suorittamaan erikoistehtävää.

 

Vapautuminen vanhan vallan ikeestä näkyi myös tieteessä, filosofiassa ja humanistisessa ajattelussa. Tieteet ja moderni poliittinen ajattelu kukoistivat Alankomaissa 1600-luvulla vastapainona katolisten maiden tiukentuneelle linjalle. Erasmuksen henki jatkoi elämistään myös hallitsevissa piireissä, joissa tuettiin uusien ajatusten esiintuloa. Henkinen vapaus mahdollisti sellaisten teosten julkaisemien, joka olisi ollut mahdotonta uskontoselkkausten raaistamissa maissa. Esimerkiksi Galilein teos Discorsi oli julkaisukiellossa katolisissa maissa, mutta se ilmestyi vuonna 1638 Alankomaissa. Hollantilaiset suosivat filosofiaa ja tieteitä. 1600-luvulla yritettiin jälleen - kuten keskiajalla - luoda maailmasta kokonaiskuvia. Aikakauden suuri nimi oli alankomaalainen Benedict de Spinoza, Amsterdamissa syntynyt portugalin juutalainen, joka pyrki filosofiallaan murskaamaan keskiajan perinteen eli otteen, joka Aristoteleella ja skolastiikalla vielä oli ajatteluun.

 

Spinozan ajattelu perustui tieteelliseen humanismiin. Hän teki perusteellista työtä osoittaakseen, että uusi luonnontiede oli sopusoinnussa uskonnon kanssa. Spinoza reagoi kirjoituksillaan aikansa uskonsotia vastaan. Modernia oli vaatimus siitä, että valtioiden tuli suhtautua neutraalisti uskontoon. Hän kannatti sallivuutta, älyllistä vapautta ja poliittista realismia. Spinozan mukaan ihmisen äly oli verrattavissa jumalan älyyn, kuten hän kirjoitti tunnetuissa kirjoissaan Tractatus Theologico-Politicus ja Tractatus Politicus. Spinozan mukaan ei ollut tarkoitus "nauraa ihmiselle tai halveksia tai vihata häntä vaan ymmärtää ihmisen tekoja". Toisin kuin Augustinus, Spinoza panosti maalliseen elämään. Hänen mukaansa hallitusten ei tulisi muuttaa ihmistä "rationaalisesta olennosta uskovaiseksi nukkehahmoksi, vaan edistää jokaisen yksilön mahdollisuuksia kehittää henkisiä ja ruumiillisia ominaisuuksia". Mitä enemmän elämästä nautti, sitä enemmän yksilöt samastuivat jumalalliseen järjestelmään. Kotikaupunki Amsterdamin suhteellisen vapaa ja salliva "henki" näkyi Spinozan ajattelussa.