”Kansan soturi lippunsa päällä” – Snellman ja muiston vaalijat
Snellman –seminaari 30 I 2006, Tieteiden talo
Snellmanin päivänä vuonna 1944 Akateeminen Karjalaseura antoi julkilausuman. Siinä tuotiin esiin seuran piirissä vallinneita näkemyksiä, puheenjohtajan Vilho Helasen suulla. Lausuman perusviesti oli historiasta tuttu: Suomen kansan oli luotettava omiin voimiin. Helanen vetosi Talvisodan henkeen, ja huomautti, että siihen voimanlähteeseen tuli yhä perustaa. Toiseksi AKS korosti valveutuneen sosiaalisen mielen välttämättömyyteen isänmaan tulevaisuutta rakennettaessa. Voimakkaan ja sosiaalisen mielen oli tällöin saneltava ne suuntaviivat, joiden mukaan yhteiskunnallisia oloja oli kehitettävä. Vuotta myöhemmin – kun maailmansota oli päättynyt ja eurooppalainen rauha oli tosiasia – Snellmanin päivänä annettiin toisenlainen julkilausuma. Akateeminen Sosialistiseura, joka järjestäytyi uudelleen syksyllä 1944, vaati että ”Snellmanin kuva oli pestävä fascistisesta maalista”.
Ei ole sattumaa, että Suomen yliopistohistorian poliittisimmat seurat antoivat julkilausumansa juuri 12. toukokuuta, Snellmanin päivänä. Päivästä oli jo 1800-luvulla muodostunut isänmaallisen mielen juhlapäivä, lähihistoriallinen muistojen tihentymä, jonka juhlintamuodot olivat kehittyneet huippuunsa edellisen viidenkymmenen vuoden aikana. Päivän vieton – ja Snellmanin muiston vaalimiseen – muotoutuminen tapahtui samalla tavalla kuin muukin kansallisen traditiomaailmamme ilmiöt: kansalaisyhteiskunta, aluksi yliopistoyhteisö ja sitten myös muut organisaatiot, kehittivät juhlinnan ja muistamisen muotoja, jotka sittemmin levisivät perinteinä laajemmin yhteiskuntaan.
Tämän kansallisen ritualismin sisällöt syntyivät jo 1800-luvulla, antaen tuleville sukupolville välineitä Snellmanin merkityksen sävyttämiseen. Snellman ja hänen muistonsa vaaliminen auttoi Suomena monien Euroopan maiden lailla historiallisen ja ideologisen oikeutuksen saamiseen kansakuntana. Se ilmeni tapahtumina, ilmiöinä ja manifestaatioina, jotka vaikuttivat suomalaisen perinteen ja identiteetin "keksimiseen". Tällaisia tapahtumia olivat keisarivierailut, esiintymiset maailmannäyttelyissä, kansallisten ja paikallisten juhlapäivien muotoutuminen, julkiset seremoniat, patsaiden paljastaminen, laulu- ja soittojuhlat, lippujen ja muiden kansalliseksi miellettyjen tunnusten käyttäminen, suurjuhlien järjestäminen ja suurmiesten juhlistaminen. Patrioottinen kuva suomalaisesta maasta ja kansasta luotiin talonpoikaisen elämäntavan, maaseudun ja luonnon liitosta.
Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa selvittää mikä on ollut se kehitys, jonka johdosta Snellmanin päivää on vuodesta 1978 lähtien juhlittu ”suomalaisuuden päivänä”. Miten käsitys snellmanilaisesta suomalaisuudesta on muotoutunut, kuka tai ketkä ovat antaneet Snellmanin henkilön ympärille muodostuneen yhteiskunnallisen keskustelun sisällöt? Miten sisältö ja juhlinnan muodot ovat muuttuneet ajan kuluessa?
Snellman, suurmieskultin synty ja sen ensimmäiset vaalijat – patriootti vai oppositiomies?
Snellmanin ympärille muodostunut poliittinen ja sosiaalinen jakolinja piirtyi esiin selvästi esiin 1850-luvulla. Snellman palasi Helsinkiin. Keisarin ja kenraalikuvernöörin vaihdokset tasoittivat tietä hänen paluulleen yliopistoon. Vuonna 1856 Snellman nimettiin siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi. Esiin piirtyi Snellmanin yhteiskunnallinen ajattelu, idealistinen radikalismi, jonka lähtökohtana oli valtio, ei yksilö. Snellman oli kokonaisselityksen etsijä, jonka näkemys kansalaisyhteiskunnasta ei liittynyt valtiolliseen ja poliittiseen. Esiin piirtyy valtiollisen toiminnan perusta: poliittinen osallistuminen keskusteluihin ja yhdistyselämään, vapaa sanomalehtidebatti, vaikuttaminen. Snellmanilla kansalaistoiminnan harjoittaja liittyy ”valtiokansalaisuuteen” tai ”poliittisen miehen” esiin kasvamiseen, siis valtion muodostumiseen. Valtio on dynaaminen prosessi, kansalaisyhteiskunta kuuluu siihen ja edustaa ”lainkuuliaisuuden yhteiskuntaa”, tavoitteena ”valtion tarkoituksen toteuttaminen”(Pulkkinen 65-67)
Kun Snellman astui virkaansa, näkyi aatteellinen jako ylioppilasmaailmassa. Liberaalisen opposition vastavoimana Snellmanin taakse, tämän viestiä asettuivat viemään eteenpäin ne, jotka toimivat ”olemassa olevien olojen” pohjalta, tunnustaen valtiollisesti Venäjän vallan ja politiikan. Tämä ryhmä kannatti vanhojen fennomaanisten, kotopohjaisten sivistysolojen kehittämistä. Ylioppilaskunnassa – maan ainoassa poliittisessa foorumissa – jako skandinaavismieliseen ja antivenäläiseen liberaaliin ”vasemmistoon” ja ”reaalipoliitikkoihin” näkyi 1850-luvulla selvästi. (Klinge 44-48) Tästä maaperästä kasvoivat sekä suomalaiset isänmaalliset mielenilmaukset että kansalliset manifestaatiot, kuten ylioppilaiden soihtukulkueet, isänmaallinen ylioppilaslaulu, julkiset joukkojuhlat, suurmieskultti, kansallisten muistomerkkien pystyttäminen sekä kansallispäivät. Monet näistä kansallistunteen herättämistä ilmiöistä kietoutuivat Snellmanin henkilön ympärille muodostaen edellytykset kansakuntakuvan uudistamiselle. On tärkeää huomata, että Suomessa ”kansallisen julkisuuden” muodostuminen oli sivistyneistön liikkeelle panema prosessi, joka ei joutunut vastakkain hallitsevien piirien ja valtion kanssa.
Suuri Snellman-juhla lokakuussa 1856 päätettiin viettää koko ylioppilaskunnan juhlana. Runeberg kutsuttiin paikalle kunniavieraana. Tilaisuuden merkitys näkyy siinä, että juhlan kulku ja siellä pidetyt puheet julkaistiin pienenä vihkona ja siten ne ovat säilyneet jälkimaailmalle. Pääpuhe pidettiin Snellmanille, Runebergille ja vainajille (Nervander, Castrén, Wallin, Rob. Tegström, Kellgren), sitten ylistettiin Skandinaavista ylioppilasyhteistyöstä ja lopuksi esitti suomenkielisen maljan fil.kand. E. Rudbeck (Salmelainen), ylistäen Snellmania, ”joka ensiksi uskalluksesta puhtaan ja selvän suomalaisuuden asetti kaiken vaikutuksensa peräksi ja pohjaksi”. Paljon oli vielä tehtävä, ”että vihdoin aamu valkenisi, jolloin vakaa uskallus, sekä yksi mieli ja yksi kieli eläisi kaikessa Suomessa”. (Klinge 49)
Snellman-juhlassa juhlittiin, kuten Matti Klinge on osoittanut, kahta Snellmania. Toinen oli ”patriootti Snellman” ja toinen oli oppositiomies. Paikalla olivat myös sen mielipidesuunnan edustajat, jotka vain muutamaa vuotta myöhemmin joutuivat julkiseen ristiriitaan päähenkilön kanssa. Isänmaallinen Snellman oli Suomen sivistyksellisen omaehtoisuuden ajaja. Oppositio-Snellman puolestaan nähtiin ainoana julkista yhteiskuntakritiikkiä harjoittaneena henkilönä, joka oli vaatinut mielipiteiden ja mielenilmaisun vapautta, oikeutta kritiikkiin. Ne olivat valtiollisen kypsyyden saavuttamisen kannalta keskeisiä kansalaisoikeuksia. Puheissa korostettiin Snellmanin roolia ylioppilaiden kasvattajana, joka oli ”elämällään ja teoillaan opettanut, miten ’toden ja oikean vakaumus’ johti hyödylliseen toimintaan”. Yhdessä kohdin viitattiin juhlittavaan kansallisuusohjelmaan, ja puhe päättyi lupaukseen: nuorison tuli seurata teoissaan Snellmanin esimerkkiä. Tähän oli nyt edellytykset, poliittisten olojen vapautumisen ja liberalisoitumisen myötä.
Ei ole sattumaa, että ylioppilasnuorisosta tuli keskeisin Snellmanin elämäntyön ja muiston vaalija. Snellman oli jo lokakuussa 1856 tiedekunnassa tuonut ehdotuksen ylioppilaskunnan hallituksesta hoitamaan juoksevia asioita. Samalla nousi esiin kysymys omasta ylioppilastalosta. Vastavetona, Cygnaeuksen aloitteesta, tehtiin esitys erityisen muualla Euroopassa suositun kansallispyhätön tai Pantheonin perustamisesta. Ylioppilaita innostettiin keräämään rahoja Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kipsistä rintakuvia varten. (Smeds 92-95). Mainitut rintakuvat sijoitettiin sittemmin valmistuneen Ylioppilastalon juhlasaliin, muistuttamaan tärkeydestä keittää edelleen ”perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen kallisarvoisia osia”. (Klinge 65-66)
Keväällä 1881 vietettiin Snellmanin 75-vuotisjuhlia. Toukokuun 12. päivästä muodostui suuri kansalaistapahtuma, Uuden Suomettaren mukaan häntä juhli melkein koko Suomen kansa: ”Kautta laajojen maaseutujen pidettiin hänen 75-vuotistasyntymäpäiväänsä yleisinä kansanjuhlina, samoin Helsingissä. Aamulla kello 11 tuli vanhuksen luo suuri joukko pieniä lapsia, ja heitä johti kaksi jääskeläiseen kansallispukuun pukeutunutta pienokaista, ja jotka vanhukselle toivat ison kukkaiskorin…Kello 11.30 saapui ylioppilaslaulukunta, laulajat etunenässä, herra senaattorin kartanoon, ja kun muutamia isänmaallisia lauluja oli laulettu ja herra senaattori oli ulos portaille astunut, kaikuivat hänen kunniakseen raikkaat eläköön –huudot. Vanhus lausui kiitokseksi muutamia ystävällisiä sanoja suomeksi, luvaten illalla jatkaa puhettaan.” Pian saapui sähkösanomia, tervehdyskirjeitä esittäviä lähetystöjä, kaupunkien ja kuntien edustajia (Tampere, Hollola, Oulu, Uusikirkko, Wiipurin suomenkieliset, Pohjois-Savon kunnat, Janakkala, Lammi), sitten myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajia. Suomen naiset toivat oman tervehdyksen ja Pietarin käsityöläiset luovuttivat ison hopeisen laakeriseppeleen. (US 12.5.1906, J.W. Snellmanin täyttäessä 75-vuotta).
Snellmanin henkilökultin substanssin ja kuvallisen kertomuksen kannalta illan juhlalla Ylioppilastalossa oli ratkaiseva merkitys. Se oli koristettu ruhtinaallisesti sisältä ja ulkoa. Oven yläpuolella olevan parvekkeen viisi uhkeaa, hulmuavaa lippua ”julisti sekä ylhäisille että alhaisille, rikkaille että köyhälle tämän päivän merkityksen.” Juhlahuoneen perällä oli taiteilija Weurlanderin maalaama suuri suomalainen maisema. Sen eteen oli sijoitettu kuvanveistäjä Stenbergin tekemä senaattori Snellmanin rintakuva. Ylinnä oli köynnösten ja monien lippujen ympäröimä Suomen vaakuna. Estradilla – molemmin puolin juhlavieraan kuvaa – oli ”tiheä metsä, kukkaispuita ja muita vihreitä kasveja”, joiden keskellä nähtiin Kantin ja Hegelin rintakuvat. Koko sali oli koristeltu somilla puilla, köynnöksillä ja seppeleillä. Niiden keskellä liehui lippuja ja vaakunakilpiä, joista voitiin lukea nimet ’Saima’, ’Litteraturbladet’, ’Kallavesi’, ’Kieliasetus’, ’Rahan muutos’, ’Valtiopäivät’, ’Läran om staten’, ’Die Idee der Persönlichkeit’. Parven keskellä olevaan suureen uhkeaan kilpeen oli kirjoitettu sanat ’Kansallisuusaate’. Snellman astui saliin Porilaisten marssin soidessa.
Juhlasta tuli Snellmanin viimeinen julkinen esiintyminen. Jo Vilhelmin
päivänä 1881 Snellman aavisti, Kansallisen elämäkerrasto
V:n mukaan, vanhuutensa rajat. Hän kiitti ylioppilaita siitä,
että he kävivät häntä tervehtimässä.
Snellman tarjosi saman iltana muutamille oppilailleen päivällisen.
Hän antoi nuorille valokuvansa ja pyysi suorittamaan viimeisen palveluksen,
kantamaan hänet hautaan. Näin tapahtui heinäkuussa 1881.
Hautajaisista tuli mittava kansallinen surujuhla. Ylevässä hautajaispuheessaan
Zachris Topelius vakuutti, että Snellmanin elämäntyö
ei unohdu. Perusperiaate, että Suomi itsessään, itselleen
ja itsensä nojalla, astuu esiin kaikilla aloilla:
”Tässä lepää kansan soturi lippunsa päällä.
- - Hänen elämänsä on ollut taistelua aina nuoruuden
päivistä asti, taistelua tiedon, aatteiden, vapauden ja edistyksen,
kansan ja isänmaan, totuuden ja oikeuden puolesta. Se oli myrskyinen
elämä, ei vailla rauhaa ja inhimillisen onnen hetkiä, mutta
kumminkin yhä uudelleen taistelua loppuun saakka. Ja missä hän
taisteli, hän ryntäsi esiin vakaumuksen voimalla, totuuden varmuudella
ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt
antaessaan tai saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet,
että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen
tahdon alla sykki mitä lempein sydän, - - Sen verran on selvää,
että Jumala lähetti Suomelle tämän terävän
ajattelijan, tämän taipumattoman tahdon aikana, jolloin elämän
aatteellisia tarkoituksia syöksivät syrjään käytännölliset
asiat ja jolloin sen johdosta vakaumukset monilla tahoilla horjuivat ja
tahto kadotti karaistun teräksensä. - - Sillä kansat eivät
elä ainoastaan leivästä, ne elävät suurista aatteista,
miehuudesta taistelussa ja luottamuksesta tulevaisuuteen.”
Kielikiistan alkaminen toi uusia sävyjä Snellman-juhlintaan. Kielikysymys alkoi jakaa ylioppilasjärjestöjä ja yhteiskunnallista keskustelua heti Snellman-juhlan jälkeen 1881, kuten kysymys ylioppilaslaulun kielestä osoitti. Suomenkielisen ylioppilaiden lauluinto alkoi kasvaa 1880-luvun alussa. Syksyllä 1882 kutsuttiin ”suomenmielisiä Ylioppilaskunnan laulajia” kokoukseen Ylioppilastalon musiikkisaliin. Päätettiin perustaa samanniminen suomenmielinen laulukunta. Heti alkuhetkinään kuoro innostui ”uudesta suomalaisesta laulusävellyksestä” nimeltä Herää Suomi. Sen sanat ja sävellys olivat painettuna ilmestyneet jo Lönnrotin 80-vuotisjuhliin huhtikuussa 1882. Vain kerran Hämeenlinnassa esitetty, säveltäjä Emil Genetzin ja tohtori Arvid Genetzin (runoilijana Arvi Jännes) sanoittama, radikaalifennomaanien voiman aikana kirjoitettu laulu herätti yleistä innostusta, ja epäluuloa ruotsinmielisten keskuudessa. Ylioppilaskunta loi kunniakäyntien tradition. Ylioppilaat olivat vieneet merkkipäivätervehdyksiä jo ainakin Fr. Cygnaeukselle, Elias Lönnrotille ja J.V. Snellmanille jo näiden elinaikana. Y.L. toi siihen nyt isänmaallista ihanteellisuutta laulun muodossa; Vilhon päivänä vuonna 1882 päätettiin mennä Snellmanin haudalle kunnioittamaan laululla hänen muistoaan. Jo Snellmanin eläessä ”laulutervehdys vanhukselle” oli kuulunut nimipäivän ohjelmaan. Kevään 1882 tapahtumaa varjosti kielipoliittinen lippukiista, kun Akateeminen laulukunta ei antanut lippua kunniakäynnille. (YL 1883-1893, Huhtikuun 6:s päivä, Ylioppilaskunnan Laulajain Albumi laulukunnan 10-vuotisen olemassa olon muistoksi, huhtikuun 6 päivänä 1893. Omistettu Juhana Vilhelm Snellmanin muistolle. 1893, 28-33)
Tästä Snellmanin ympärille kietoutuneen suurmieskultin, siihen liittyineiden rituaalisten joukkotapahtumien, juhlien, seremonioiden, muistamisen, laulutervehdysten ja hautajaisten muodostamasta kehästä kasvoi 1800-luvun tärkein kansallistunteen ilmaisin. Sen keskeiset elementit rakennettiin tuottamaan historiallista, ideologista ja valtiollista oikeutusta kansakunnalle. Akateeminen yhteisö otti poliittisen tehtävän suorittaakseen - tavoitteena oli kohottaa kansallista itsetuntoa ja luoda kansallista omakuvaa. Huhtikuun 6. päivä otettiin uuden fennomaanisen kuoron, Ylioppilaskunnan laulajien vuosijuhlapäiväksi. Se oli Snellmanin nimipäivä, ”ainoa päivä, jolloin ylioppilaat voivat hänen jaloa muistoaan kunnioittaa”. Snellman osoitti jo Ylioppilaan kirjassa ymmärtävänsä ylioppilaslaulun merkityksen ja Y.L.:stä tulikin johdonmukaisesti Snellmanin muiston näkyvin ja kuuluvin vaalija. Mutta muitakin oli tulossa. Vilhon päivänä tervehdyksen Snellmanille kävivät jättämässä myös talonpoikaissäädyn edustajat. Sama sääty pystytti vuonna 1882 Snellmanin haudalle hautakiven.
Monissa puheissa Snellman nähtiin ”polyhistorina”, jonka elämäntyöhön liitettiin yhteiskunnallinen, velvoittava, jopa profeetallinen merkitys. Kolme aspektia nousi keskeiseksi: ura sanomalehtimiehenä, kansallisena herättäjänä ja valtiomiehenä. Snellmanin luoteenpiirteet saivat hahmon: innostava isänmaanrakkaus, sitkeys, itsepintaisuus, kunnianhimo ja taitavuus korostuivat. Puheissa painotettiin Snellmanin esikuvallisuutta ”pelottomana totuudenetsijänä”, ”ankaran todellisuustajuisena miehenä” ja ”lujana ja taistelunhaluisena toimijana”. Ihanteellisuudesta ja innostuksesta tuli se voima, joka tavoitti opiskelevan nuorison. Vuonna 1875 Snellman sai puheessaan ylioppilaille, että ”päämäärä täytyy saavuttaa, se voi tyynin mielin työskennellä sen hyväksi, jättäen Jumalan käteen, saavutetaanko se jotakin taikka joitakin vuosikymmeniä ennemmin tai myöhemmin.”
Vuoden 1906 satavuotisjuhla – ”kansallishengen elämä on kehitystä ja uudistusta”
Snellmanin satavuotisjuhlista toukokuussa 1906 muodostui suuri kansallinen juhlatapaus. Juhlia järjestettiin niin maaseudulla, pienemmissä kaupungeissa kuin Helsingissäkin. Suomi näytti erilaiselta kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin ja muutokset olivat tapahtuneet Snellmanin viitoittamassa hengessä. Rajat olivat auki, liikkuvuus ja vuorovaikutus lisääntyivät. Teollis-tekninen tuotanto pääsi vauhtiin. Seuraukset näkyivät niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Suurteollisuus edellytti pääomia ja osaamista. Kaupungistuminen voimistui ja maanviljely alkoi koneistua. Teknisen koulutuksen merkitys ja yleinen insinöörivetoisuus kasvoivat. Keksintöjä ja teknologisia innovaatioita saatiin teollisuuden ja yritysten käyttöön ja uusia tuotteita tuli kulutukseen. Liikenneuudistukset, kuten rautatie, höyrylaivat ja talvimerenkulku, yhdistivät alueita ja helpottivat raaka-aineiden ja tuotteiden kuljetusta.
Aikakautta leimasi yhteiskunnan vireä rakennustyö. Vanhojen säätyjen rinnalle nousi uusia sosiaalisia ryhmittymiä, luokkia. Vauraus kasvoi, elintaso nousi ja kuluttaminen lisääntyi, mikä jätti jälkensä kulttuuriin. Kehityksen kääntöpuolella ilmeni monia puutteita. Maaseudun proletariaatin ja kaupunkien työväestön ongelmat nousivat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Moderni valtiopäivätoiminta vakiintui, puoluemuodostus, poliittinen toiminta, lehdistö, yhteiskunnallinen kirjallisuus ja muut tiedonvälityksen tavat ja foorumit alkoivat antaa kansalle ja sen johtoryhmille omanarvontuntoa. Valistuspyrkimys ja laillisuusperiaate nousivat valtiollisen olemassaolon tukipilariksi. 1800-luvun lopun snellmanilaista historiakäsitystä heijasti se, että ”kansa” oli noussut keskeiseen rooliin oman historiansa muovaajana. Aikalaiset näkivät kansakunnan ja valtion syntymisen yhtenä prosessina. Siihen kuului tietoisuus kansakunnasta ja sen erityisyydestä, ja lopulta, kansallisvaltion muodostaminen.
Kansallisesta tietoisuus ja kielikysymys olivat nyt liittyneet yhteen Snellmanin viitoittamalla tavalla. Kansansivistystyö ja opillisen sivistyksen kohottamista edistivät kansanliikkeet ja joukkojärjestäytyminen. Euroopasta tulleet uudet aatteet ja ihanteet horjuttivat perinteistä käsitystä yhteiskunnasta ylhäältä päin annettuna muuttumattomana järjestelmänä. Säätyjärjestelmän puitteista kasvoi esiin keskusteleva kansalaisyhteiskunta. Kansallisuustunne, sosiaalinen, paikallinen ja sukupuoleen sidottu luokkaidentiteetti nousivat esiin määrittämään ihmisten järjestäytymis- ja yhdistymisliikehdintää. Suomessa nationalistiset liikkeet ilmensivät sekä eurooppalaista ajan henkeä että olivat vastaus keisarikunnan viranomaisten yrityksille venäläistää valtakunnan reuna-alueita. Poliitikot ja kulttuuritahot kiirehtivät kansakunnan omaa rakentamisohjelmaa.
Yleinen mielipide kehittämisen suunnasta, keinoista ja tavoitteista oli jakautunut jo aiemmin. Johtavat ideologia fennomania oli papiston ja talonpoikien aate. Se sitoutui maaseudun, sisämaan arvoihin ja uskontoon. Vastaliike oli liberalismin, jolle Snellman vielä elämänsä ehtoolla ehti antaa kovan, kuolettavan iskun. Seuraavaan vaiheeseen liittyi puoluejärjestelmän synty, jota ennakoi vuonna 1899 perustettu työväenpuolue. Sen organisaatio toimi mallina porvarillisille ryhmittymille. Uudet puolueet täydensivät olemassa olevaa puoluejakoa sosialisteihin, ruotsalaisiin, nuorsuomalaisiin ja vanhasuomalaisiin. Suomalainen puolue järjestäytyi vuoden 1905 lopussa. Nuorsuomalaiset perustivat keväällä 1906 puolueen ja samana ajankohtana järjestäytyi Ruotsalaisen Kansanpuolueen (Svenska Folkpartiet). Uusi agraariryhmittymä otti nimekseen Maalaisliitto (1906).
Politisoituminen näkyi myös kielipolitiikan jyrkentymisenä. Monet kaksikieliset järjestöt ja yhdistykset jakautuivat kieliperustein. Snellmanin päivän aattoon liittyi myös valtiopäiväjärjestyksen uudistustyö. Esitys oli valmistunut helmikuussa 1906. Tämän jälkeen sitä käsiteltiin Pietarissa venäläis-suomalaisessa ja valtiopäivien perustuslakivaliokunnassa. Käsittely säädyissä vietiin läpi nopeasti ja keisari vahvisti uuden vaalilain heinäkuussa. Poliittista ilmapiiriä sävytti toukokuussa 1906 Eugen Schaumanin toiset hautajaiset.
Kun Snellman-juhlan vietto lähestyi, oli selvää, että fennomaaninen linja oli vahvoilla. Maan suomenkielistäminen, valtion vahvistaminen, kansallinen yhtenäisyys ja sivistyseron kaventamiseen olivat ideologisesti olleet keskiössä. Päätavoite, väestön enemmistöön kulttuurisesti kytkeytyvä sivistyneistö, oli nyt näkyvissä ja se näkyi juhlan luonteessa. Vaikka kielenmuutos oli hidas, ja sen voimistuminen sijoittui vasta 1900-luvun puolelle, antoi lähestyvä 100-vuotisjuhla mahdollisuuden uusiin avauksiin. Ilmoitus 12.5.1906 Työmiehessä julisti: ”Snellmanin päivänä avattu kanslia Ylioppilastalossa, jossa saa kirjoittautua Suomalaisuuden Liiton jäseneksi. Jokaisen suomalaisen velvollisuus on liittyä Suomalaisuuden Liittoon! Puoluekanta tai varattomuus ei siitä ketään estä.”
Snellman-juhlinta sai kansallisen luonteen, jossa yhdistettiin uutta ja vanhaa. Helsingissä järjestäytyi perinteinen kulkue. Korpooratiot ja yhdistykset” kokoontuivat Heikinpuistoon eli Ylioppilastalon edustalle, josta lähdettiin Snellmanin haudalle. Ensimmäisenä kulkivat Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akateeminen Laulukunta lippuineen, sitten seurasi Helsingin Torvisoittokunta ja sen jälkeen valtiopäivämiehet säädyittäin in corpore. Vielä tulivat Ylioppilaskunnat ja osakunnat (paitsi Uusmaalaisten osakunta), Polyteknillisen opiston opettajat, ja polyteknikot lippuineen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja muut yhdistykset. Nuorta nousevaa polvea edustivat Helsingin koulut (normaalilyseo, tyttökoulu, reaalilyseo, SYK ja Sörnäisten yhteiskoulu). Hietaniemessä suoritettiin kunniakäynti haudan ohi ja seppeleenlasku. Puheita ei pidetty. ”Yhdessä kaikki, vanhukset ja lapset”, kirjoittivat lehdet, ”ei huomattavissa minkäänlaista kieli- ja puoluerajoituksia.” (US 12.5.1096, HS 13.5.1906)
Snellmanin päivänä olivat kaikki kansallisen suurjuhlan elementit – kulkueet, juhlajumalanpalvelukset, liputukset, juhlakokoukset, puheet ja esitelmät, juhlarunot ja kohdetta valaiseva kirjallisuus , kantaatit ja kuoroesitykset, kauppojen sulkeminen päivän kunniaksi – paikallaan. Kahden tunnin välein Helsingissä pidettävissä juhlissa pidettiin lukuisia puheita ja kuunneltiin musiikkia. Kansallisteatterin aamupäivän (klo 11 a.p) kansalaisjuhlassa esitettiin Merikannon säveltämä kantaatti (sanat V.W. Koskimies) ja kuunneltiin professoreiden Setälän ja Krohnin puheet. Yliopiston juhlassa kello 1 i.p. kuultiin Sibeliuksen kantaatti (sanat Paavo Cajander) ja valtioneuvos Th. Reinin juhlapuhe. SKS:n juhlassa klo 3 i.p. alustivat seuran esimies professori Eliel Aspelin ja valtioneuvos J.K. Danielson. Rautatientorilta marssittiin suureen kansalaisjuhlaan Mäntymäelle klo 5 i.p.. Siellä kuultiin Ilmari Calamniuksen juhlaruno ja miesköörilaulua sekä talonpoikaissäädyn puhemiehen Pekka Aulin ja tohtori Wirtasen puheet.
Juhlivien taustatahojen joukkoon, ylioppilasjärjestöjen ja SKS:n rinnalle, olivat tulleet yliopisto instituutiona, koulut ja opettajat, muut kansalaisjärjestöt, kuten raittiusyhdistykset (Koitto), nuorisoseurat, työväenyhdistykset, nuorsuomalaiset, kansallisseurat sekä Suomalainen Seura ja Föreningen för Nytta och Nöje. Myös maaseudulla ja muissa kaupungeissa juhlittiin näkyvästi. Helsingin lehdet raportoivat Snellman-juhlista, joita oli järjestetty Kuokkalassa, Sortavalassa, Kajaanissa, Jalasjärvellä, Hirvensalmella, Porvoossa (”Porvoon suomenkielinen väestö oli mieslukuisasti paikalla”), Orimattilassa, Kuopiossa, Turussa, Oulussa ja useilla muilla paikkakunnilla. Monissa juhlissa nähtiin ”Suomen sinivalkoisia ja punakeltaisia lippuja”, ikkunoissa oli päivänsankarin rintakuva seppelöitynä ja kuultiin puheita, runoja ja isänmaallista musiikkia (mm. Ch. Gluck Juhlalaulu, F. Pacius Hymni Suomelle ja Maamme-laulu, Sibelius Isänmaalle ja Suomen laulu).
Miten Snellmanille annettiin hahmo, mitä piirteitä nostettiin esiin, kuinka Snellmanin sanomaa uusinnettiin kevään 1906 tilanteessa? Snellmanin päivästä muodostui selvästi suomenkielisten ja suomenmielisten juhlatapahtuma, joka huipentui Suomalaisuuden Liiton perustamiseen. Suurlakon 1905 jälkimainingeissa saavutetut poliittiset voitot, orastava valtiopäiväuudistus ja voimistunut suomenkielisten voimantunto vaikuttivat siihen, että keväällä 1906 edistyttiin ”Snellmanin liiton” perustamisasiassa. Sopiva hetki koitti 12. toukokuuta Helsingin Mäntymäen kansanjuhlassa. Talonpoikaissäädyn puhemies Aulin (Ahmavaara) lausui ehdotuksen liiton perustamiseksi ja se hyväksyttiin. Seuran hallitukseen valittiin edustajia kaikista kolmesta suomenkielisestä puolueesta – nuorssuomalaisista, vanhasuomalaisista ja sosialidemokraateista. Yhdistyksen tarkoituksena oli ”herättää ja vahvistaa suomalaista kansantuntoa, luoda suomalaista henkeä sivistykseemme ja elämäntoimintaamme sekä edistää suomenkielistä viljelyä”. (Jussi Niinistö: Kun Suomalaisuuden Liitto syntyi, www.suomalaisuudenliitto.fi/his1906.htm )
Suomenkielen viljely suuntautui aluksi sukunimiin. Suuri sukunimien suomalaistamiskampanja oli jo pitkään elänyt suomenmielisten ajatuksissa. Nimien suomalaistuttamiskomitea, jota johtivat maisteri E. A. Tunkelo ja yo. Kemiläinen, ylläpiti Ylioppilastalossa nimenmuuttotoimistoa, julkaisi ohjeita nimenmuuttajille ja teki lehdistössä herätystyötä. Huippunsa nimien suomalaistaminen sai Snellmanin satavuotisjuhlapäivänä. Uudessa Suomessa ilmoitettiin, että 24 800 nimeä oli vaihtunut tai uusia syntynyt. Monissa Snellman-pävin juhlissa luettiin ilmoituksia nimenmuutoksista. Päivälehdistä saatettiin lukea seuraava ilmoitus: ”Suuren kansalaisemme J.W. Snellmanin 100-vuotisjuhlana olemme me allekirjoittaneet päättäneet ottaa sukunimen sen Airila -nimisen kotitalon mukaan, jossa kantaisämme (Nyholm) sittemmin asui.” (HS 12.5.1906, ilmoitussivu)
Kolme näkökulmaa Snellmanin elämäntyöstä nousi nyt esiin, joita toukokuun 1906 juhlapuheissa ja – esitelmissä korostettiin: totuus ja oikeudenetsintä - vapaus ja tulevaisuus - hengen mahti ja sivistys. Ne nivoutuivat hyvin yhteen aikaisempien Snellman-juhlien sisällöllisten painotusten kanssa. Sortavalan Snellman-juhlasta raportoitiin seuraavasti: ”Tohtori Matti Warosen puhe oli miehekäs, mieleenpainuva juhlapuhe, jossa puhuja keskitti sanansa siihen kuinka Snellman oli ikuisen totuuden ja johdonmukaisen lakiperäisen elämänjärjestyksen palvelija.” Kansallisteatterissa puhunut professori Setälä korosti puheessaan Snellmanin roolia Suomen kansan suurena tietäjänä. Haudastaan hän edelleen julisti velvoittavaa viestiä: ”Suomi ei voi saada mitään väkivallalla aikaan, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus.” Valtioneuvos Th. Rein painotti Yliopiston juhlasalissa yksilön työtä yhteisen edun hyväksi. Inhimillistä suuruutta on se, että ”yksilö kansansa hengen valtaamana toimittaa sen töitä ja osaltaan kohottaa sitä korkeammalle kehityksen astelle” (Puheet julkaistu kokonaisuudessaan tai raprtteina HS 13., 14., 15.5.1906)
Snellman nostettiin esiin suurena isänmaanystävänä, valtiomiehenä ja ajattelijana. Helsingin Sanomien mukaan Snellmanin muiston juhlimisen avulla suomalaiset viettävät eurooppalaisen kansallisaatteen suomalaistamisen juhlaa. Siihen kuului ”oman henkensä heräämistä täyteen kukoistukseensa, oma uudestisyntyminen.” Juhlinta sai sävyä uuden vuosituhannen alusta ja keväästä. Edelliseen kietoutui lupaus heräämisestä ja paremmasta tulevaisuudesta, jälkimmäisestä tuli sopiva nuoruuden, kasvun ja kehityksen metafora. Snellman-muistoon ja –sanomaan liitettiin monia vuodenaikaan sopivia attribuutteja: ”Kevät, kaunis kevät kaiken katkeran jälkeen… tulevaisuuden korkean unelman aamuhetki, valoisien toiveitten ihana aika; kevät, kultainen kevät….jolloin routa sulaa ja Suomi herää!” maalasi Helsingin Sanomat valon, vapauden, riemun, uuden päivän ja kirkkaamman tulevaisuuden juhlaa. (HS 13.5.1906, Snellmanin satavuotisjuhla). Kevättä maalasi myös Ilmari Calamniuksen juhlarunon säe
Alkusointu:
”Onko Suomessa kevät,
vaikka on kevätilma?
Vaikka lintuset laulaa –
Kukat nurmella nauraa –
Meri aalloten pauhaa –
Purot leikkiä lyö –
Ja kuulas on yö!
- Onko Suomessa kevät?
--
Kansat herää!
Kansat tahtoo!
Kaikkialla
Jo myrskyt vahtoo!
- Onko Suomella kevät?
Onko?
Snellmanin muistomerkki ja vuoden 1923 juhla – ”kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä”
Satavuotisjuhlinnan aikana 1906 syntyi ajatus muistopatsaan aikaansaamisesta Snellmanille Helsinkiin.
Muilta osin Snellmanin juhlinta 1920- ja 1930-luvulla haki henkeä ajan yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisesta. Y.L.:n ja ylioppilaiden ja kunniakäynnit haudalla (a.p.) ja patsaalla (i.p.) kuuluivat yhä itsestään selvästi päivän ohjelmaan. Sisällöllisesti päivään liittyi yhä vahvempi korostus ”suomalaisuuden suurena katselmusjuhlana”. Katsastajat löytyivät edelleen tutuista piireistä, ylioppilasmaailmasta ja Suomalaisuuden Liitosta. Snellmanin patsaalla puhunut Ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja Veikko Loppi korosti tarvetta edelleen sitoutua Snellmanin valtiolliseen ja kansalliseen ohjelmaan: ”Marssi Snellmanin patsaalle ei ole meille ainoastaan kunnianosoitus, se on meidän valtiollinen ja kansallinen uskontunnustuksemme.” Esiin nousi nyt mieleltään ja toiminnaltaan suomalainen valtiomies Snellman, jonka valtiokäsitys, suomalaisuusohjelma ja kansallinen itsetietoisuus olivat valjastettavissa ajan ylioppilassukupolven ohjenuoraksi. Snellman nousi myös puolustustahdon symboliksi asetamalla, kuten Loppi korosti, valtion ja kansankokonaisuuden yksityisen edun yläpuolelle.
Porvarillisten sanomalehtien huomion varasti Suomalaisuuden Liitto, joka yhä rohkeammin palasi korostamaan perustamisajankohtansa kertomusta. Suomalaisuuden Liiton juhlassa toukokuussa 1936 – Snellmanin syntymän 130-vuotis- ja Liiton 30-vuotisjuhlapäivänä – välitettiin vuoden 1906 kansallismielisen sukupolven viestiä eteenpäin. Se oli edelleen yhteisen päämäärän, suomalaisen kansallishengen voiton saavuttaminen. Samalla kirjattiin kansallishengen ”huomattavia voittoja”, sillä oli saavutettu vapaus eli itsenäisyys. Mutta vielä oli tehtävää: ”Suomenkielisen ja –mielisen hengenviljelyksen oikeuksien valvominen ja kansansivistyksen laajentaminen ja syventäminen on tehtävä, joihin tämän paikan muistot velvoittavat.” Liitos tilaisuuksissa, joihin osallistui lukuisia nimenmuuttajia sekä niitä, jotka tunnustautuivat ”suomalaisuuden kilven kannattajiksi”, oltiin nyt valmiita nostamaan tulisieluisen suomalaisuusmiehen Johannes Linnankosken muisto Snellmanin rinnalle. Päivä huipentui suureen suomalaisuuden juhlaan Kansallisteatterissa. (US 13.5.1936)
Snellman-juhlinnan pääpiirteitä vuoden 1946 jälkeen – ”hellittämätöntä työtä ja reaalista tajua kansakunnan kohtaloista”
Perinteinen Suomi seisoi Talvisodan alkaessa kansallis-isänmaallisella perustallaan, kuten vuoden 1939 teinijulistus ilmentää. Snellman oli asemoitu selkeästi:
”Seisomme isänmaamme verin lunastetulla kamaralla alla kasvon
Kaikkivallan.
Hän tietää ajatuksemme ja aikeemme. Hänelle meidän
tulee tehdä tiliä jokaisesta
teostamme. Kuulumme Suomen kansaan, olemme jäseniä lukemattomien
rakentajien
ja taistelijain sarjassa. Meillekin lankeaa vaativa oikeus lisätä
kansalliseen kulttuuri-
perintöömme sivistyksen. Mekin saamme osaltamme siitä,
minkä kaiun saavat sanat:
Olen suomalainen.
Teinit! Kohottakaamme ihanteeksemme kansalaisen, jonka luonteessa sopusointuisesti
yhdistyvät Elias Lönnrotin vaatimattomuus, uskollisuus ja työtarmo;
J.V. Snellmanin
horjumaton oikeudenmukaisuus ja miehekäs vastuuntunto ja suomalaisen
sotilaan
lannistumaton uljuus ja sisu.”
(Teinijulistus, 1939)
Saksassa vuosi 1945 muutti kaiken. Sodan loppu merkitsi kansallis-sosialistisen Saksan arvomaailman, velvollisuusperiaatteen ja isänmaanrakkauden romahtamista. Kollektiivinen syyllisyydentunto ja läpäisi ajattelun. Suomessa tilanne oli toinen. Maata ei ollut miehitetty vaikka sota oli hävitty. Henkinen taistelu isänmaasta jatkui rauhanajalla ja tässä tehtävässä korostui sivistyneistön rooli. Vuoden 1939-40 sodan jättämä sanoma kiteytyi kansalliseksi ja sosiaaliseksi ohjelmaksi. Sodan jälkivaikutuksena tuli vaikuttamaan AKS-läisestä ajattelusta kumpuava vahva sosiaalinen vastuuntunne ja tarve luoda kohtalonyhteys eri kieli- ja yhteiskuntaryhmien välille.
Snellmaniin liitetty tulevaisuudenusko, kansallistunnon ja -hengen ylläpitäminen olivat ne kaksi teemaa, jotka jo sodan aikana asemoitiin ideologisesti uudelleen. Sodanaikaisen isänmaallisen paatoksen tilalle oli tullut varovaisempi sävy, mutta perusviesti oli sama: vapauden ja isiltä perityn uskon säilyttäminen. Ylioppilaslehdessä joulukuussa 1944 päätoimittaja Leo Tujunen muotoili ajassa olevan tarve kristillisen maailmankatsomuksen syventämiselle: ”Koko kansa on jälleen sillä kohdalla, jossa vain isien Jumala voi antaa sille voiman ja pelastuksen.” Puoli vuotta myöhemmin Tujunen palasi tulevaisuus –teemaan: ”Mutta se ylioppilas, joka isänmaallisuudesta ammentaa voimia ankaraan uhrautuvaan työhön täyttääkseen nykyhetkisen yhteiskunta-asemansa velvoitukset, hän kohottaa täten tunteen järjelliseksi vakaumukseksi ja siveelliseksi tahdoksi, jotka antavat takeen isänmaata ja ihmiskuntaa hyödyttävästä miehuuselämästä.” Tujuselle, kuten monelle muullekin vaikuttajalle ”taistelu isänmaan puolesta oli muuttunut taisteluksi sen puolesta rauhanomaisin keinoin t y ö n keinoin.” (harv. Tujusen). Jälleenrakennusajan aatteelliseen keskusteluun vaikutti välittömästi sodan voittajamaiden ideologinen johtoasema. Yhteiskunnallinen uudelleenarviointi tehtiin suurten läntisten demokratioiden ja itäisen demokratian eli Neuvostoliiton johdolla. Tilanteeseen liittyi myös uuden yhteiskuntaluokan eli työväestön todellinen, näkyvä ja poliittinen esiinmarssi. Erkki Salonen, eräs 1940-luvun ylioppilasjohtajista, totesi Talvisodan hengessä: ”Sodassa olivat suomalaiset työmiehet kuvainnollisesti taistelleet itselleen isänmaan, jonka kotoiset vastustajat heiltä joskus olivat tahtoneet kieltää.” Keskeinen kysymys kuuluikin: voiko kommunisteilla olla isänmaata ja kenen – omilla vai voittajamaiden, erityisesti Neuvostoliiton – ehdoillako tätä isänmaata rakennettiin?
Mittaa otettiin Snellmanin päivänä. Toukokuun 12. päivänä vuonna 1946 Snellmanin muistomerkillä on tungosta. Maailmansota oli päättynyt, Euroopassa puhalsivat uudet tuulet, Suomessa AKS haudattu. Puhe isänmaasta ja sen suurista pojista joutui hakemaan uusia, rauhanaikaan paremmin sopivia sävyjä. Uusi ja vanha suuntaus asettuivat juhlimaan Snellmanin päivää. Ylioppilaat (paikalla olivat HYY, KY ja TKY sekä 3 000 ylioppilasta) tekivät perinteiseksi muodostuneen kunniakäynnin Snellmanin patsaalla. Seppeleen laski myös 40-vuotias Suomalaisuuden Liitto. Aiemmin huhtikuussa seppeleen muistomerkille oli laskenut myös Akateemisen Sosialistiseuran johtokunta. Toukokuussa 1946 ylioppilaat juhlivat Snellmania yhdessä Suomalaisuuden Liiton kanssa Ostrobotnialla, ASS Säätytalolla. Kaikissa tilaisuuksissa pohdittiin Snellmanin merkitystä.
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Risto Niini siirsi Snellmanin muistoa omaan aikaansa puhumalla hänestä ”todella nykyaikaisena perinteen miehenä, joka osasi antaa merkityksen menneisyydelle”. Niini modernisoi suurmiesmuotokuvaa toteamalla, että Snellmania johdatteli ”rakkaus kansaan”. Hän ei ollut haihattelija, vaan vastuuntuntoinen ja määrätietoinen koko kansan yhdistäjä ja yhteisen hyvän edistäjä. Kunniakäynnin viesti ylioppilaille oli selvä. Snellman oli jalo esikuva, joka antoi suorittajilleen velvoituksen vastuuntunnon kohottamiseen. Samoja ajatuksia korostettiin ASS:n kansandemokraattisessa Snellman-juhlassa, jonka merkitystä läsnäolollaan kunnioitti Yliopiston rehtori A. Långfors. Snellman kelpasi opetusministeri Eino Kilven (skdl) puheessa nuorison esikuvaksi. Snellmania leimasi ”tinkimätön rehellisyys, taistelu valhetta ja vääryyttä vastaan rehellisyyden ja totuuden puolesta, palava rakkaus omaa kansaa kohtaan”. Kilvelle maaseudulle karkotettu Snellman symboloin taistelua taantumusta vastaan. Tervehdyksen juhlaan toivat myös SKDL:n ja SNDL:n edustajat sekä Suomi-Neuvostoliitto Seuran edustajat. (HS 13.5.1946)
Tunnettu vasemmistointellektuelli, vastaperustetun Vapaa Sana –lehden
päätoimittaja Raoul Palmgren kohahdutti Snellmanin päivänä
1946 julkaistulla kirjoituksellaan ”Teesejä Snellmanista”.
Palmgrenin mukaan Snellman-myytti oli kärsinyt sodissa lopullisen
katastrofin. Häntä ei enää voitu käyttää
välineenä maan demokraattisesti valittua hallitussuuntaa vastaan.
Palmgren irrotti Snellmanin ahtaan kansallisajattelun raameista, ja teki
hänestä ”realistisen valtiokäsityksen edustajan”.
Kansallishengen korostamisen sijaan Palmgren painotti Snellmanin merkitystä
taloudellisten, yhteiskunnallisten ja sivistyksellisten uudistusten aikaansaajana.
Työväenluokan esikuvaksi sanomalehti Snellman kelpasi, koska
häneen liittyi ”yhteiskunnallisten etukysymysten taistelua”.
Palmgren riisuu Snellmanin kansallisuusideologin kaavusta (”Sellaisena
hänestä on tehty AKS:n profeetta, kansalliskiihkon, ruotsalaisvihan
ja Suur-Suomi-aatteen profeetta”) ja korostaa kansallisuus- ja kielitaistelua
yhteiskunnallisena kysymyksenä. (Vapaa Sana 12.5.1946. Samassa yhteydessä
julkaistiin Snellmanin Litteraturbladetissa 1863 julkaistu artikkeli ”Sota
vai rauha Suomell”).
Palmgren julisti vääräksi myös Snellmanin aseman aitosuomalaisuuden oppi-isänä, nationalistina ja sotapolitiikan kannattajana. Hän hyökkäsi suoraan nuortaantumuksellisia ja vanhoillisia vastaan. Edelliset, nuorsuomalaiset, väärensivät Snellmanin kansallisuusideologiaa, jälkimmäiset, suomettarelaiset ja myöhemmin kokoomuslaiset, ottivat Snellmanin ”vanhoillisen ja paikallaan pysyvän ohjelmansa” symboliksi. Palmgren korosti Snellmania realistisena poliitikkona: ”Snellman, jos kukaan, käsitti, että Suomen on rakennettava politiikkansa sille maantieteelliselle tosiasialle, että se on suuren Venäjän välitön naapuri ja että sen sota ja rauha, sen kukoistus ja perikato on riippuvaista siitä, kuinka se saa suhteensa Venäjään järjestettyä. – Jos missään niin tässä on aika palata Snellmaniin. Suomi on nyt valtiollisesti itsenäinen ja sen naapurina on vapaa, edistyksellinen Venäjä, Neuvostoliitto. Se mikä Snellmanin aikana oli maantieteellinen pakko ja välttämätön paha, on nyt meidän ainutlaatuinen yhteiskunnallinen ja valtiollinen etumme.”
Kaksi linjaa kasvoi heti 1940-luvulla esiin ja molemmista on suodattunut ideologisia aineksia aina 2000-luvulle saakka. Vasemmisto painotti – reaalipoliitikko Snellmanin nimissä – hyviä naapurisuhteita Neuvostoliittoon. Porvarillinen snellmanilainen isänmaallisuus kietoutui valtiouskollisuuden ja sosiaalisen vastuuntunteen ohjelmaksi. Johtavissa sivistyneistöpiireissä hahmoteltiin jo sodan aikana aluelaajennusohjelman tilalle taistelevaa suomalaisuutta miedompi linja. Siihen kuului valtakunnallinen eheyttäminen ja valveutuminen, henkinen ja taloudellinen nousu sekä väkimäärän lisääntyminen. Se edellytti kansallista yksituumaisuutta ja halukkuutta uhrautuvaan työhön. Kun Euroopan poliittinen tilanne muuttui 1940-luvun lopulla, rautaesiripun laskeuduttua, jalostui tämä ohjelmallisuus oikeiston kommunisminvastaisen taistelun ydinideologiaksi. Sosiaaliset kysymykset eli yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen nostettiin keskiöön.
Snellman-juhlinnan muotoihin ei 1940- ja 1950-luvulla tullut suuria muutoksia. Kaksi vahvaa toimijaa – yliopisto, Y.L. ja ylioppilasjärjestöt sekä Suomalaisuuden Liittoa - olivat vahvasti edelleen mukana päivän juhlaprofiilin luomisessa. Snellman-aatetta levittivät nyt myös Kansallista kokoomusta lähellä olevat Snellman-säätiö ja Uusi Suomi. Snellmanin syntymän 150-vuotisjuhlana toukokuussa 1956 korostui Suomalaisuuden Liiton viesti. Vanhassa ylioppilastalossa, Liiton 50-vuotisjuhlassa, prof. L.A. Puntila puhui suomalaisuuden liikkeen historiasta. Puntila piirsi Snellmanin elämän ja työn kaaren, jonka nykyaikaan ulottuva toinen pää uskoi isänmaalliseen vastuuseen, sisäiseen vapauteen, kansanvaltaisuuteen, itsenäiseen valtakuntaan ja enemmistökansallisuuden ensisijaiseen rooliin suomalaiskansallisen ajattelutavan perustana. Suomen Teatterikoulun oppilaat esittivät asessori Väinö Voipion kirjoittaman pienoisnäytelmän Leijona valveutuu. Siinä kuvattiin Snellmanin Ruotsin-aikaa. (US 13.5.1956)
Uutena toimijana Snellman-juhlintaan oli tullut pohjalaiset osakunnat. Ylioppilaiden Snellman-juhlaa vietettiin Ostrobotnian juhlasalissa. Eteläpohjalaisen
1960-luvun kaksi Snellmania – kulttuurin kuuliaisuus ja jatkuvuus vai murros ja kritiikki
Uusi kahtiajako ilmeni 1960-luvun alussa. Aluksi rinnakkain asettuivat vahva oikeistohenkinen, valtiorakentamiseen sitoutunut isänmaallisuus, suurten kansallisten tehtävien henki, ”vapaus ja vastuu” – traditio… sekä nouseva pasifismi. Edellinen korosti kansallisen tärkeyttä, jälkimmäisen tukijat painottivat kansainvälisyyttä. Yhteiskuntatieteellisin termein nähtiin, että modernisoituva yhteiskunnan suurin ongelma liittyi yksilön ja yhteisön väliseen suhteeseen. Uutta oli isänmaallisuuden analysoiminen sosiologisena käsitteenä tavoitteena käsitteen nykyaikaistaminen, monipuolistaminen ja moniarvoistaminen.
Keskeisin uuteen isänmaallisuuteen liittynyt havainto koski suhtautumista muihin kansoihin. Ajan uusimman yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen mukaisesti korostettiin nyt, että attraktio omaan maahan ja maanpuolustustahto ovat eri asioita. Isänmaallisuus, kansallisen itseihailu, aggressiivisuus ja etnosentrismi oli pidettävä erillään. Jos haluttiin vaalia yhteiskunnan säilymistä ja puolustamista vaalivia asenteita, oli lisättävä hyvinvointia ja turvallisuutta sekä kohotettava huonompiosaisten väestöryhmien asemaa. Samaan aikaan täsmennettiin ulkopoliittista linjanvetoa. Suomen ulkopolitiikan tavoitteeksi otettiin pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Tavoitteena oli ”rationaalinen puolueettomuus” ja kansalliseen realismiin perustuva idänpolitiikka. ”Universaalisuus” ja uusi kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin olivat nousevan isänmaallisuuden tunnuksia.
Monet modernin Suomen teemat jalostuivat esiin vuonna 1964, josta muodostui ensimmäinen merkittävä nykyaikaistamisteemojen läpimurtoajankohta. Suuret ikäluokat omaksuivat uuden sosiologisen ajattelun, joka lähti yksilön ja yhteiskunnan aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin turvaamisesta. Tieteellinen rationaalisuus ja radikalismi yhdistyivät, ja saivat virikkeitä kansainvälisyydestä ja kulttuurin uusista urbaaneista ja sallivista suuntauksista, erityisesti populaarikulttuurista. Suomessa tämä sukupolvi omaksui nuorten sosiologien kehittämät ajatukset yhteiskunnan konfliktien säätelystä ja dynaamisuudesta, ryhmien välisestä vuorovaikutuksesta ja liikkuvuudesta. Perusviesti oli selvä: oli huolehdittava ihmisen ja yhteisön välisistä suhteista ja niiden kiinteydestä ristiriitojen sääntelyn avulla. Ajattelun yhdenmukaistamisen sijaan oli haettava monia perusarvoja, jotka ristiriitaisuudestaan huolimatta voisivat yhdistää kansakuntaa. Oli myös tutkittava niitä tekijöitä, joiden ansiosta Suomi, suomalainen elämänmuoto ja kulttuuri sekä sen ihmiset olivat puolustamisen arvoisia.
Murrosvuonna 1964 Snellman joutui tulituksen kohteeksi. Snellmanin päivän lähetessä Studenbladetin päätoimittaja Marina Stenius kirjoitti Ylioppilaslehden pääkirjoituksen ja julisti: ”Snellman är passé.” Stenius vetosi universaaliseen ihmisyyden aatteeseen ja kansainvälisyyssuuntauksiin, eikä siihen ”kansallinen” enää snellmanilaisesti tulkittuna enää mahtunut. Steniuksen veto aiheutti myrskyn vesilasissa. Ylioppilaslehdessä kritiikin kohteet reagoivat rajusti; Puntila puolusti Snellmanin kiistatonta asemaa Suomen kansan suurmiehenä, HYY:n varapuheenjohtajat (Eero hetemäki, Asko Tarkka, Antti Kotiranta) vetosivat Snellmanin tärkeyteen ylioppilaiden kasvatustehtävässä.
Snellman-kritiikki seuloi jyvät akanoista. Kansallinen omakuva, suomalainen perhe ja agraaripohjainen elämisen ihanne joutuivat kovan kritiikin kohteeksi. Nopea yhteiskunnallinen rakennemuutos nosti poliittisen ja kulttuurisen keskustelun tavoitteeksi niin hyvinvointivaltion luomisen edellytykset kuin siihen liittyvät uudet arvotkin. Voidaan liioittelematta puhua "60-luvun kulttuurivallankumouksesta", jossa keskeisenä oli sosiaalinen projekti, modernin hyvinvointiyhteiskunnan ja toisenlaisen Suomen rakentaminen. 60-luvun murros pani yhteiskunnan kaikki kerrokset liikkeelle, määrittelemään modernin ja traditionaaliseen sisältöä ja suuntaa. Tästä dynamiikasta muodostui aluksi uuden ja vanhan samanaikainen rinnakkaiselo, joka myöhemmin, seuraavalla vuosikymmenellä, muuttui konfliktintäyteiseksi uuden yhteiskunnan poliittiseksi luomisprojektiksi. Moderneja urbaaneja tunnuksia hakenut radikaalein sivistyneistön osa ja nouseva, poliittisesti koditon keskiluokka kiinnittyivät oloissamme vanhimpaan kaupunkiaatteeseen eli sosialidemokratiaan. Avainsanoiksi uuden isänmaan rakentamisessa nousivat tehokkuus, rationaalisuus, kokonaisvaltaisuus, suunnitelmallisuus ja teknologiaan panostaminen. Se merkitsi ihmisarvon uudelleenmäärittämistä, "vapauttamista" suhteessa traditioon, perheeseen, sukuun, kotiseutuun, kansakuntaan ja valtioon. Snellmanilaisen vapauden käsitteelle ei aika antanut tilaa.
Teollisen ja urbaanin Suomen luominen tapahtui vauhdikkaasti. Sen aikana haravoituvat esiin ne piirteet, joita olemme tottuneet pitämään 60-luvun radikalismina. Radikalismi ulottui koskemaan vasemmiston historia-, isänmaa- ja yhteiskuntatulkinnan hyväksymistä osaksi kansallista kertomusta. Ohjelma toi mukanaan sekä yksilöllisen että kollektiivisen pyrkimyksen laajamittaiseen "vapautumiseen" niin sukupuolimoraalin, etiikan, politiikan, taiteen kuin elämäntapojenkin kohdalla. Se toi valtion uudenlaisen tunkeutumisen kaikille aloille perhe-elämästä koulutukseen ja väestösuunnittelusta kulttuuritarjontaan.
Loppusanat
Snellmanin paluu kansalliselle näyttämölle tapahtui vuonna 1981, kun 175-vuotta oli kulunut syntymästä.