Tilastot ja kaupunki

Astun sisään Tukholman kaupungintaloon, vastaanottotilaan. On sovittu tapaaminen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, Bo Bladholmin kanssa. Tulee hieman odotusta, virkailija kehottaa istumaan. Löydän nurkkapöydän ja pienen hyllyn. Sinne on koottu edustava ja kiinnostava otos tukholmalaisia kunnalliskertomuksia 1800-luvun lopulta. Kauniita, edustavia painotuotteita. Kun avasi kannet, saattoi nopeasti huomata, että koko kaupungin toiminta oli saatettu samoihin kansiin. Tarkat luvut etenivät hierarkkisesti, järjestelmällisesti ja systemaattisesti, tilastoaineistolla täydennettynä, kuvaten poliittisen päätöksenteon ja kaupungin hallinnon aikaansaannoksia.

Tulija tunsi itsensä tervetulleeksi pohjoismaisen kaupunkikulttuurin maailmaan; se avautuu edelleenkin numeroiden, poliittisten päätösten ja hallinnon välisessä ”pyhässä yhteydessä”. Kunnalliskertomukset ja tilastot antavat näkökulma kaupunkielämään, joka etenee hallitusti, järjestyksessä, kronologisesti vuorittain ja vaaleittain – saimme juuri luettavaksemme eduskuntavaalien äänestysanalyysin, joka edelleen lienee Tietokeskuksen hittituote ja steady-seller.

Näinhän se menee: kun kaupungeista, alueista, valtioista ja kansakunnista kerrotaan, tehdään se usein numeroin, faktoin (Facts about Finland). Luetellaan pinta-ala, väkimäärä, bruttokansantuote, keskimääräinen elinikä, ilmasto-olot jne. ja loppu jää lukija ymmärrettäväksi Yhtä kaikki, numerot muuttuvat kansakunnan symboliksi tai vertailukelpoiseksi tavaksi esittää maa. Olemme niin tottuneet esitystpaan, että emme osaa enää lukea yhteiskunnallisen numerologian historiaa tai kriittisesti katsoa numeroiden taakse. ”Vale, emävale, tilasto”, tämä Mark Twainin tunnettu lausahdus (hän itse panee sen Benjamin Disraelin suuhun…) kuuluu sekin kuvaa. Tilastot kuuluvat modernin projektiin, edistykseen. Sen arvostelijat, modernismin kriitikot, katsovat että numerot eivät riitä kertomaan elävästä elämästä. Molemmilla linjoilla on aatehistoriansa!

Ehkäpä Tukholma oli esikuvana, kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä tehtiin lokakuussa 1907 päätös tilastollisen aineiston kokoamiseen ja järjestämiseen. Nyt on juhlan aika ja paikka, tilastollinen vuosikirja on kuohuviininsä kunniakseen ansainnut. Muissa puheissa on jo viitattu vuosikirjan sisältöön, aineistokokonaisuuksien yllättävään muuttumattomuuteen. Haluan tässä yhteydessä puhua muutaman sanan siitä, miksi numeroita tarvitaan suurkaupungeissa, miten kaupunkitilastot ovat syntyneet ja ennen kaikkea, miten numerot – tai niiden tulkitseminen – on muuttanut ja muuttaa tehtyä politiikka, avannut uusia näkökulmia ja ravistellut olemassa olevaa.

Ruotsissa vietetään tänä vuonna arkkiatri, professori Carl von Linnén syntymän 300-vuotisjuhlaa. Tieteellisen taksonomian kehittäjän Linnén lähipiiriin kuuluu Pehr Wargentin, henkilö, josta jo elinaikana sanottiin….”Wargentin var väl i utlandet näst Linné den mest kände representanten för svensk vetenskap under denna tid”. Mistä saamme kiittää tätä miestä, joka oli koulutukseltaan astronomi ja toimi vuosikymmeniä Ruotsin teidenakatemian sihteerinä. Tässä virassaan hän saattoi keskittyä lempiharrastukseensa, väestötilastojen keräämiseen, mikä sittemmin takasin hänelle kunniatittelin ”Ruotsin tilastoisä”. Wargentin kehitti Tilastokeskusken (Tabellverket) uuteen kukoistukseensa. Hän sai tilastot elämään, tai kertomaan, ja hän osasi hyödyntää tilastoaineistoja.

Tilastokulttuurin vahvoille juurille Ruotsissa (ja Suomessa) on hyvä selityksensä, ja se on eurooppalaisittain ainutkertainen. Tilastoihin saatettiin koota aineistoja, joita yksittäiset seurakunnat jo kirkonkirjoihin olivat vieneet. Papisto ansaitsee tässä yhteydessä hatunnoston. Kirkonkirjojen aineisto on laajaa; kuolleet ja syntyneet kirjattiin, muutokset elämäntilanteessa, sisään ja ulosmuutot, syntymiset ja kuolemat, avioliitot, avioliittojen päättymiset jne. päätyminen. Tällaisia tietoja tarvittiin Euroopassa, jossa sodat, taudit, yleinen epävarmuus, nälänhätä muutti tilanteita nopeastikin. Ruotsissa saatiin aikaan yleisvaltakunnallinen kirkkolaki vuonna 1686, jossa todettiin: ”För hela riket infördes nu stadganden angående en enhetlig kyrklig bokföring av hela befolkningen.” Tilanne meillä kehittyi eurooppalaisittain suotuisasti lähinnä siksi, että valtakunnassa oli yksi uskonto ja yhdenalinen papisto – ei syntynyt ristiriitaan aineistojen kokoajien ja tilastokohteen välille.
Olen viipynyt näistä alkuvaiheissa jokin aikaa siksi, että tilastoajattelumme, numeraalisen mentaliteettimme juuret palautuvat historiaan. Ruotsin 1700-luvulla yleiset intressit yhdistyivät yksityiseen; ”väestö” sai uuden elinkeinopoliittisen merkityksen. Valtion tehtäväksi tuli puuttua väestökehitykseen, edistää avioliittoisuutta. Tämä ajatus innosti Ruotsin akateemis-patrioottisia piirejä. Väestötilastojen keruu antoi edellytykset tukea ja rohkaista väestölisäystä, siis kannustaa tekemään lisää vauvoja kasvuvaiheessa olevan Ruotsin, kruunun ja isänmaan palvelukseen! Taustalla oli poliittisen aritmetiikan kehittyminen, aluksi Englannissa 1600-j a1700-luvun taitteessa, ja myöhemmin muualla mantereella, Saksassa, jossa kiinnostuttiin yhdistelemään tilastotietoja, muun muassa laskemaan keski-ikää sekä vuosittaisten avioliittojen ja lasten syntymisen välistä suhdetta ja vastasyntyneiden sukupuolta (1700-l alussa: poikia syntyy hieman enemmän).

Valtiollisen tilastoviraston perustaminen oli 1700-luvun Euroopassa poikkeuksellista ja siinä Ruotsi teki maineteon! Tilastotietojen systemaattinen kokoaminen alkoi vuonna 1749 ja maailman ensimmäinen tilastovirasto perustettiin Tukholmaan 1756. Dataa haluttiin, jotta voitiin selvittää kuukausittain kastetut, kuolleet ja haudatut (sukupuolen mukaan), avioliitot ja niiden päättymiset (kuolemaan), väestömäärä vuoden lopussa jaoteltuna viisivuosittain, sukupuolen ja säädyn mukaan. Karkeasti ottaen kyseessä on laajamittaisen väestölaskennan suorittaminen. Kun kenttäväki eli papisto valitti liikaa työmäärää, höllennettiin tahtia: väestötilastoja kerättiin joka kolmannelta vuodelta. Muualla Euroopassa innostus tilasto- ja numerotietoon oli laimeampaa; Englannissa piispat ja ylähuone vastustivat hanketta, ”Jumala ei erityisemmin pitänyt ihmisten laskemisesta!”

Wargentin ja hänen aikalaisensa antoivat meille tavan, mallin katsoa numeroita. Nyttan af årliga Förteckningar på födda och döda i et Land (1755) on kirjasen nimi ja sen valaisee mistä oli kysymys: valtion kukoistuksesta ja pyrkimyksestä hyvään. Käsitteenä ”tilasto” tuli ruotsalaiseen puheeseen 1790-luvulla. Sen menestyksekkäälle esiinmarssille loi edellytykset aikakauden ilmapiiri; Ranskan vallankumouksen ja valistuksen jalanjäljissä kasvoi uskon tietoon, järkeen, tietojen keräämiseen ja järjestämiseen, järjestelmälliseen, systematiikkaan, organisoituun hallittuun kokonaisuuteen. Euroopassa tilastot tulivat muotiin 1800-luvun alussa. Tilastoja tarvitsivat kaikki, valtiopäivät päätöksenteon pohjaksi. Tilastot ja niistä tehdyt kirjat olivat suosittua lukemista, suorastaan “muotiajanviete”. Tilastoista oli tullut valtiotieteen vetoista oppia, joka enää ei käsitellyt vain väestötietoja, verotusta, valtion tuloja ja menoja, vaan joista saattoi lukea ihmisten ja yhteisöjen fyysisistä ja moraalisista ominaisuuksista, ”lukea pikkukaupunkien juoruja”, kuten aikalaiskriitikot analysoivat.

Tilastot ja numerot asettuivat kansakuntien käyttöön 1800-luvulla. Tilastot saivat poliittisen tehtävän; numeroiden avulla kuvattiin – asetettiin paikoilleen – kansakunnan kehitystä. Tilastoista tehtiin käytännöllinen tiede, joka loi edellytykset konkreettisille yhteiskunnallisille parannuksille. Yhteiskunnalliset tilastot auttoivat ymmärtämään olosuhteita – tässä ero poliittiseen aritmetiikkaan, joka kehittyi valtiolliseksi numero-opiksi. Tilastot differentioituivat kuvaamaan erillisiä ryhmiä ja paikkoja; maaseudun ja kaupunkien tilastot erotettiin toisistaan, sosiaaliset olosuhteet nousivat etualalle säätyjen rinnalle jne. Väestötilastot saivat kansallinen luonteen ja moraalisen tavoitteen asettelun – olihan kansakunnan ydin juuri sen väestössä! Tilastot saivat tehtävän: kansakunnat tuli sivistää ja nostaa kehitykseen.

Tästä maaperästä nousevat kaupunkien tilastojärjestelmien kehittäminen. Ajatus kaiken mittaamisesta ja vertailtavuudesta vaikutti siihen, että tilastoväki muodosti 1800-luvun puolessa välissä varsin laajan ja vahvan kansainvälisen verkoston tapaamisineen, konferensseihin, vuorovaikutukseen. Ei ole sattumaa, että kansainvälisen tilastoyhteistyön sarankohta sijoittuu Lontoon maailmannäyttelyyn Chrystal Palacessa 1851. Sen heijastukset tuntuivat Suomessa, jossa Valtiollinen Tilastokeskus perustettiin vuonna 1865. Maailmanäyttelyt, joihin Suomi osallistui aktiivisesti ja omana yksikkönä vuodesta 1878 lähtien, muodostivat paikan, jossa kansakunnat esiintyivät, kilpailivat ja vertautuivat toisiinsa – edistyksen ja kehityksen nimissä! Tilastot muodostivat keskeisen osan eri maiden näyttelyaineistoista. Numerot paljastuivat kansakuntien moraalisen ja kulttuurisen tilan, jota ”edistyksen” voimalla tuli parantaa, sivistää. Vertailu antoi välineet nationalistiseen diskurssiin. Kvalitatiivinen kansallinen omakuva muodostui samaan aikaan, kun tilastot kertoivat, kuvasivat ja määrittivät maan taloudellista osaamista, luonnonvaroja, resursseja, kansakunnan kulttuurista tilaa ja väestökehitystä.
Kaupunkitilastot kehittyivät tässä kansallisen ja kansainvälisen vuorovaikutuksessa. Tilastokeskuksia perustettiin saksalaisiin kaupunkeihin 1860-luvulta lähtien; vuosisadan vaihteessa sellainen oli lähes jokaisessa kaupungissa, jossa oli yli 100 000 asukasta. Tilastokeskusten ja niiden julkaisujen avulla (Saksassa Statistisches Jahrbuch Deutscher Städte) saatiin nyt materiaaleja, joita aikaisemmin ei ollut käytettävissä – ja vertailtavuus korostui jälleen! Kaupunkitilastot kehittyivät samaan aikaan kun kunnallishallintoa modernisoitiin; ei ole sattumaa, että väestöä, kaupunkitaloutta, kunnallista infrastruktuuria, terveys- ja opetusoloja, kauppaa, merenkulkua ja matkustamista kuvaavista tilastoista tuli kaupunkien hallinnon apuvälineitä.

Suomalainen ja helsinkiläinen aineisto ryhmiteltiin samantyyppisesti kuin muualla Euroopan kaupungeissa. Tilastoaineistojen avulla rakennettiin kaupunki-universumi, jossa eri sektori-alueet täydensivät kokonaisuuden eheäksi. Tilastollinen vuosikirja oli kuin Raamattu, josta voitiin lukea evankeliumina tietoja kaupungin pinta-alasta, ilmasto-olosuhteista, väestöstä, kiinteistöistä, sairaustapauksista, köyhäinhoidosta, lastensuojelusta, oikeus- ja poliisitoimesta, puhtaanapito- ja palosammutustoimista, teollisuudesta, kaupasta, merenkulusta, liikenteestä, kaupungin työntekijöistä, kulutuksesta, sosiaalisista oloista, vaaleista, varallisuudesta ja tulosuhteista. Raamatun tapaan tilastoilla oli moraalinsa: oli pyrittävä parempaan, ylemmäs, pois kurjuudesta!

Pohjoismaissa ja Helsingissä kaupunkitilastojen vertailtavuus vaikutti 1800-luvulla kaupunkisuunnittelun ja –rakentamisen tavoitteenasetteluun: oli päästävä samaan kuin suuremmat, paremmin kehittyneet kaupungit. Tilastovertailut paljastivat ongelmia, epäkohtia ja puutteita; kuolinsyy- ja terveydenhoitotilastot olivat välineitä kaupunkipoliittisessa keskustelussa. Avainsana oli kehittäminen. Teollistuminen ja sen aiheuttama kaupunkien alueellinen eriytyminen toi uudella tavalla esille urbanisoitumisen ongelmat. Tilastot antoivat mahdollisuuden koota, järjestää ja tulkita teollistumisen sosiaalisia seurauksia; samat teemat nousivat sosiaalireformaattoreiden kuin kaupunkisuunnittelijoiden ja arkkitehtien kirjoituksia. Euroopan suurkaupungit olivat osoittaneet, että mitä varhaisemmin kaupunki teollistui ja kasvoi, sitä herkemmin sinne syntyi sosiaali¬sesti eriytyneitä alueita. Asuntopula kosketti jo 1800-luvulla kaupunkien molempia ”uusia luokkia”, niin keskiluokkaa kuin työväestöäkin.

Tilanne Helsingissä säilyi eurooppalaisittain katsottuna pitkään helppona. Teollistuminen ei 1800-luvulla Suomessa – Tamperetta lukuun ottamatta – vielä toiminut samanlaisena urbanisoitumi¬sen käynnistäjänä kuin muualla Euroopassa. Eurooppalaisessa kaupunkikehityksessä tilastoilla – ja tilastoanalyyseilla – on ollut ratkaiseva merkitys kaupunkisuunnitteluun ja –politiikkaan. Ensinnäkin, 1800-luvulla kun tietoisuus kaupungeista lisääntyi, monien yhteiskunnallisten ongelmien syiden ja seurausten voitiin osoittaa löytyvän nopeasta ja hallitsemattomasta kaupungistumisesta. Kuolleisuus kaupungeissa oli korkeampi kuin maaseudulla. Huono ravinto ja hygienian taso, puutteellinen vesi- ja viemäriverkosto ja heikko jätteiden hoito edistivät vaarallisten tautien, kuten tuberkuloosin ja koleran, leviämistä. Kuten tilastot osoittivat, alkoholismi, prostituutio ja lasten heitteillejättö olivat kaupunki-ilmiöitä, samoin kuin työväestön järjestäytyminen, lakot, mielenosoitukset, katuanarkia ja poliittinen väkivaltaisuus. Ympäristötekijöiden katsottiin aikakauden luonnontieteellisten näkemysten mukaisesti vaikuttavan ihmisen inhimilliseen ja biologiseen evoluutioon.

Kaupunkivihamielisyys ruokki romanttista näkemystä hyvästä ympäristöstä. Kun ”pahuus”, joka oli tilastoin osoitettavissa, samastettiin huonoon ja ahtaasti rakennettuun kaupunkiympäristöön, esikaupunki, maalais¬¬mai¬nen, väljä, valoisa ja puutarhamainen miljöö alkoi edus¬taa ”hyvyyttä”. Läheistä, orgaanista suhdetta luontoon, maisemaan ja maaseutuun pidettiin hyvän, kasvattavan ja väkivallattomasti toteutuvan yhdyskuntareformin välineenä. Kaupunkien kontrolloimatonta kasvua pystyttiin ohjaamaan huonosti niin Helsingissä kuin muissakin Euroopan suurkaupungeissa. Samalla asuntopula ja slummiutuminen nousivat Helsingissä kuten muissakin erääksi tärkeimmäksi poliittiseksi kysymykseksi. Helsingissä kaupunginlääkäri Vilhelm Sucksdorffin asuntotutkimus vuodelta 1904 oli ratkaiseva. Siinä osoitettiin, että ahtaasti asumisen ongelma oli todellinen: kolmannes kaupungin työväestöstä asui yhden huoneen asunnoissa, joissa asumistiheys oli huipussaan. Tutkimus paljasti lisäksi, että alivuokralaisjärjestelmä oli varsin levinnyt Helsingissä.

Nykyaikaistumisen ja kaupungistumisen kääntöpuolella oli kipupisteitä, joita vertailevat tilastot paljastivat. Lontoossa kontrolloimaton väestökasvu oli pahin ongelma. Tilastollisin tutkimuksin voitiin osoittaa, että ongelmapaikat olivat Itä-Lontoossa. Berliinissä asunto-ongelma sijaitsi vuokrakasarmeissa, joihin keskittyi ahtaasti asuminen, tautisuus, kuolleisuus jne. Vuoden 1861 väestölaskennat osoittivat, että kymmensosa berliiniläisistä asui takapiha-asunnoissa ja viidennes jakoi huonetilan vähintään viiden muun henkilön kanssa. Pariisissa voitiin todeta vastaavien ongelmien löytyvän esikaupungeista.

Tilastoaineistoa täydensivät kuvalliset ja sanalliset kertomukset. Kaunokirjallisuus, valokuvat, maalaukset, karikatyyrit ja piirustukset osoittivat saman mikä jo tiedettiin: köyhien ja osattomien olosuhteet olivat kestämättömiä. Nopean, kontrolloimattoman kasvun nostamat ongelmat mantereen suurkaupungeissa muokkasivat 1880-luvulta lähtien kaupunkivihamielistä maaperää. Väkivaltaisen, likaisen ja vaarallisen kaupungin vastakohdaksi nostettiin idyllinen, harmoninen, esiteollinen ja esteettiseltä kannalta kohottava miljöö. Fyysisen muutoksen symboleiksi kohotettiin luonto, valo, ilma, väljyys ja vihreys. Kaupunkipelon yleiseurooppalaiset juuret ovat tässä eskapistisessa suhtautumisessa urbaaniin todellisuuteen, joka eri maissa sai kansalliset ominaispiirteensä. Suomessa asennemuutos tuli eurooppalaisittain suhteellisen myöhään. Vasta uuden vuosisadan alun poliittiset murrokset nostivat kaupunkipelon helsinkiläisporvariston pysyvään sanastoon.

Pohjoismainen osasto otettiin mukaan tilastolliseen vuosikirjaan vuonna 1936. Tärkein eurooppalainen viiteryhmä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja myöhemmin kylmän sodan aikana muodostui pohjoismaisista pääkaupungeista. Kunnallisen demokratian läpimurto, paikallisen toimivallan ja kunnallistalouden laajentuminen ja uudenlaiset sosiaaliset ongelmat edellyttivät yhteistyötä yli kansallisrajojen. Pohjoismaat tarjosivat sopivan viiteryhmän aikana, jolloin suuret keskusvallat olivat menettämässä asemiaan. Pohjoismaiden yhteistyötä motivoitiin korostamalla poliittisten, lainsäädännöllisten ja hallinnollisten järjestelmien samankaltaisuutta.

Pohjoismaiset pääkaupungit muodostivat Helsingin tärkeimmän eurooppalaisen verkoston aina 1990-luvulle saakka. Hyvinvoinnin ja kunnallisen palvelutuotannon esikuvat saatiin Tukholmasta, Kööpenhaminasta ja Oslosta. Paikoitellen oltiin myös antavana osapuolena. Vuoden 1945 maaperästä nousset teemat, kuten asunto- ja liikennekysymys, valtion ja kaupungin välinen suhde, sosiaali- ja terveydenhoito, “nuorisoprobleemi” ja kunnallishallinnon rationalisointi, olivat samaan aikaan ajankohtaisia kaikissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa. Kaupungit suunniteltiin ja modernisoitiin samantyyppisin, funktionaalista, toimivaa ja rationaalista nykyaikaa tavoittelevin tunnuksin. Painopiste oli dynaamisessa kaupunki- ja liikennesuunnittelussa sekä hyvinvointipalvelujen tuottamisessa kunnalliselämän kaikille osa-alueille. Monet suuret kunnallispoliittiset ratkaisut asuntokysymyksestä metronrakentamiseen, saivat samanlaisen artikulaation kaikissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa.

Pohjoismaiselle kunnallishallinnolle ja –politiikalle kehittyi sille ominainen tapa ratkaista ongelmia: insinööri-oppia, teknistä aineistoa, tarvittiin päätöksenteon pohjaksi, hahmottamaan todellisuutta. Täydellisimmillään uutta kaupunkia on tuotettu yleiskaavoissa – Helsingissä hyväksyttiin ensimmäinen vuonna 1970. Yleiskaavatyössä tilastoaineistoa on käytetty ennakoivasti, antamaan välineitä ohjaamaan...niin suunnittelemaan tulevaisuutta, jonka hahmolle tilastot antavat suunnan. Kansainvälisyys korostui jälleen 1980- ja 1990-luvun taitteessa, kun Helsinki avautui ulos, pois kansallisesta ja pohjoismaisesta vaikutuksesta. 1990-luvun tulevaisuusstrategioissa Helsinki nostettiin Pohjois-Euroopan tiede- ja tietokaupungiksi. Taustalla oli uusi kilpailuajattelu. Pääkaupungit ja metropolialueet eivät enää kilpailleet sijainnilla, statuksella ja teollisella tuotannolla vaan yliopistoilla ja korkeakouluilla, tiedolla ja tutkimustuloksilla. Tilastoja tarvittiin osoittamaan Helsingin ”eurooppalaisuutta”.

On selvää, sadassa vuodessa paljon on muuttunut. Yhtä kaikki, moni ajassamme oleva saa selityksensä historiallisesta jatkuvuudesta. Kaupunkien tilastotoimi edustaa historiallista jatkuvuutta. Uppsalassa fellows kollegojen parissa syntyi vilkas, keskustelun kaupunkitilastojen tarpeellisuudesta, kun pohjustin asiaa. Pohdimme, että ihmisten välisen kommunikaatio on muuttunut. Seuraavin osakokonaisuuksiin 1) konventiot, konvetionaalinen selitystapa, itsestäänselvyyksiin nojautuminen, 2) kertomukset, sitoo tapahtumat kertomuksiksi, tapahtumaketjuiksi, yhdistelee sattumanvaraisia asioita ja ilmiöitä toisiinsa, 3) koodit, yhteistä pohjaa, jonka kaikki jakavat ja johon helppo viitata, lainsäädäntö, uskonnollinen, kulttuurinen tapa ja 4) tekniset selitykset, miten asiantuntija selittää tapahtuneen, luotettavasti, laskee, mittaa, järjestää aineistoja.

Tänään sopii kysyä, onko tilastoilla ja teknisillä selityksillä enää sama tehtävä kuin sata vuotta sitten, valjastaa kansakunnat (ja kaupungit) kilpailemaan keskenään erinomaisuudessa ja jalostamaan paikallista omakuvaa. Tekniset selitykset ja tilastot eivät enää riitä kuvamaan todellisuutta; kansalaiset kaipaavat faktojen sijaan elämyksiä, numeroiden sijaan kertomuksia, kollektiivisen sijaan yksilöllistä kokemusta. Tilastokriitikoille on tilaa myös tänä päivänä: Jumala ei todellakaan luonut ihmisiä ja ilmiöitä luokiteltavaksi. Mutta toisaalla, luokittelu luo järjestystä, antaa hahmon kertomukselle, helpottaa kommunikaatiota. Kuten Helsingin tapaus osoittaa, tilastoja tarvitaan – jos ei muuhun niin dokumentoimaan jälkipolville aikaamme ja sen ihmeellisyyttä! Satavuotias on juhlansa ansainnut!

---