Norden som idé
”Tanskan pohjoispuolella ei ole tilaa filosofialle – alue on täynnä insinöörejä ja tekniikan miehiä”, julisti Le Figaron kirjeenvaihtaja hieman nenäkkäästi tv:ssä vuonna 2001, kun Ruotsi oli ottamassa paikkaansa EU:n ministerineuvoston puheenjohtajamaana. Mitä suurin eli Ruotsi edellä, sitä pohjolan pienemmät perässä. Poliittinen traditiomme, yhtenevät kulttuuriset arvomme ja samankaltainen sosiaalinen tausta ovat niitanneet Pohjoismaita yhteen jo pitkään (siinä paikoitellen onnistuen). Insinöörivetoisuus ja teknologiaoptimismi ovat hyväksyttyjä lähtökohtia Suomessakin. Ranskalainen lausuma nostaa esiin ja uusi perinteisiä, todellisia tai myyttisiä mielikuvia, joita Euroopan eri alueilla asuvilla ihmisillä on toisistaan. Eurooppa-kuvaa luodaan koko ajan uudestaan, samalla kun eurooppalaiset joutuvat pohtimaan suhdettaan eri alueisiin, kulttuureihin, kieliryhmiin ja poliittisiin perinteisiin.
Finland i det europeiska samarbetet
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomi on ottanut paikkansa eurooppalaisessa yhteistyössä ja Eurooppa läpäisee monella tavalla suomalaista elämää ja arkea. Puhe Euroopasta oli aluksi – ja on vielä pitkään – puhetta politiikasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Bryssel on pääkaupunkina ottanut paikkansa monen suomalaisen toisena kotiseutuna. Yhteisvaluutta euro kilisee lompakoissa ja Unionin poliittiset rakenteet, prosessit, tukirahat ja perustuslaki ovat mediatodellisuudessa jokapäiväisiä aiheita. ”Eurooppalainen” ja ”euro” nousevat käsitteinä esiin mainonnassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa puheessa, ilmiöiden selittäjäksi, kulttuurin sisältöjen leimaksi.
Finlands bilden: naturromatik eller historia?
Suomi integroitui eurooppalaiseen politiikkaan ja nousi korkean teknologian mainemaaksi. Suomalaisen menestystarinan selittäjäksi ei enää riittänyt uteliaan ulkomaalaisen vieminen maisematorniin tai porolla ajeluttaminen. Tarvitaan toisenlaista kertomusta Suomesta. Historia ja kulttuuri ovat nousseet antamaan vastauksia klassiseen kysymykseen: keitä suomalaiset ovat? Miten he ovat pärjännet?
Jokainen, joka joutuu työkseen tai vapaa-ajalla selittämään Suomea, kohtaa saman lähtökohdan. Maamme on muille kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Suomea voidaan selittää kronologisesti eli historian avulla. Kulttuurinen selitys voi lähteä myös maantieteellisestä suhteessa ikiaikaiseen Euroopan jakolinjaan, itään ja länteen. Historia ja kulttuuri antavat mahdollisuuden uudenlaisiin tulkintoihin. Menneisyys vastaa niin kuin sinne huudetaan. Suomea voidaan rakentaa monen kertomuksen varaan. Rikas perinteemme ja pitkä sivistyshistoriamme mahdollistavat sen.
Vår mentala Europa –karta
Kylmän sodan ja rautaesiripun murentumisen jälkeen sisäinen, mentaalinen Eurooppa-karttamme on kokenut dramaattisen muutoksen, joskin sopeutuminen uuteen geopolitiikkaan on ottanut aikansa. Viime vuosina on ilmestynyt monia teoksia, joissa keski- ja itäeurooppalaiset intellektuellit pohtivat suhdettaan eurooppalaiseen integraation avaamiin uusiin mahdollisuuksiin, omaan kaksijakoiseen, uuteen ja vanhaan identiteettiinsä. Edelleenkin Eurooppa mielessämme on länttä ja suurta yhteistä menneisyyttä, tai kuten romanialainen intellektuelli ja poliitikko, New Europa Collegen rehtori Andrei Plesu sanoo, ”say Europe today and everybody rejoices and hears Beethoven”. Eurooppalainen integraatio on avannut ja ajankohtaistanut monia historiallisia kerrostumia, palauttanut kansakuntia lähtöruutuun, tai kuten Plesu jatkaa ”in Eastern Europe our image of the Europe is past. For us, Europe is something that happened in the 1920s and 1930s and which we left involuntarily in 1944.”
EVA dagarna 1994 och vad är Finland?
Nämä asiat olivat meillä samalla tavalla ajankohtaisia integraation alkuvaiheissa. Noin kymmenen vuotta sitten käytin EVA-päivillä puheenvuoron, jonka aiheena oli suomalaisen identiteetin ja ”kansallisten traditioiden” muuttuminen eurooppalaisen integraation edetessä. Korostin, että kaksi piirrettä nousee esiin yhteiskunnassa: yleinen urbanisoituminen sekä arvojen ja elämäntavan keskiluokkaistuminen jatkuvat. Sidoin 1990-luvun tilanteen pienen valtion historiallisiin ominaispiirteisiin, joista keskeisin on tarve määritellä oma kansallinen identiteetti sopimaan maailman kulloiseenkin muutokseen.
Sen jälkeen kysymys siitä "mikä Suomi on?" on säilynyt ajankohtaisena. Kysymys esitetään aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena muuttuu. Suomi-kuvan klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Pohjana on Suomen saama osuus Euroopan sivistystyöstä. Se on saanut olla idän ja lännen välinen silta, pohjoisten jääalueitten etuvartio. Topelius kuvaa (Suomi 19. vuosisadalla, 1898) suomalaisia, jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan kukoistamaan: "Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."
Öst och väst Europa i historien och den nya stolta historien...
Viime vuosina on ahkerasti juhlittu kansallisia suurmiehiä, eurooppalainen piirre sekin. Aalto ja Topelius nostettiin esiin vuonna 1998. Sittemmin on panostettu Lönnrotiin (2002) ja Runebergiin (2004) ja tulossa on ensi vuonna suuri Snellman -juhlavuosi. Kylmän sodan aikana kaksi kertomusta kilpaili tasavahvana Euroopassa. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja kuten Plesu sanoo, 200 miljoona uutta eurooppalaista ”on lihoineen ja luineen” läsnä haastamassa Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.
Euroopan Unionin rahoituksesta vastaava liettualainen Dalia Grybauskaite
totesi maanmiestensä saaneen vajaan vuoden EU-jäsenyydestä
”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.”
Haluan tarttua tuohon Grybauskaiten ”ylpeyteen”, sillä
se on mielestäni erittäin olennaista 1990-luvun eurooppalaisen
nationalismin ymmärtämisessä.
Monissa maissa historia jälleen kansallistettiin. Siitä tuli
keskeinen ideologinen voima, jonka oikeutti järjestelmämuutokseen.
Historiasta tuli paikallinen, kansallinen ja ylikansallinen muutosvoima
niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin. Eurooppalainen integraatio
nosti esiin vallan vanhoja rakenteita, alueellisia verkostoja ja yhteenliittymiä
tavalla, joka vaikuttaa edelleen EU:n syventämiseen.
Historian merkitys patriotismin ainesosana korostuu jälleen, kun valmistaudutaan juhlimaan II maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlia, tällä kertaa Moskovassa. Sodan jälkivaikutuksen arviointi on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä, mutta yksi selvää: Eurooppassa on vielä syviä, sodan ja sen jälkiseurausten aiheuttamia haavoja. Kansalliset kulttuurit ja poliittinen keskustelu ammentavat vielä pitkään ja tunteisiin menevästi sodasta, kuten meilläkin vastikään verestetty ”erillissota” –problematisointi osoittaa.
Det nya Finland och identitet
”Muuttunut suomalaisuus” merkitsee tässä tilanteessa muuttunutta omakuvaa, ylpeyttä omasta. Suomi onnistui tasapainottelemaan pitkään idän ja lännen välissä, rakentaen topeliaanisessa hengessä historiallista omakuvaansa uusiksi, kylmän sodan aikana pohjoisen ja perifeerisen varaan. Vuoden 1945 jälkeen puristui esiin historiakuva, jossa murroksellisuus, erityisyys, luonnonläheisyys, perifeerisyys, villeys ja ulkopuolisuus korostuivat. Ulkopolitiikka, suhde toisen maailmasodan voittajavaltioihin, erityisesti Neuvostoliittoon korostui. Suuret murrokset nostettiin esiin. Ne sijoittuivat valtiollisen ja poliittisen historian käännekohtiin. Näin menneisyys on jäsentynyt mielissämme aikajanaksi, jossa vuodet 1809, 1917, 1939, 1944–45, 1958 ja 1975 ovat saaneet maagisen merkityksen modernin ja murroksen ilmentäjinä.
Poliittinen historia loi ja vahvisti Suomen asemaa ja sisäistä yhtenäisyyttä, korosti valtiollista nuoruutta ja nostatti itsenäisyystahtoisuutta ja henkeä. Maailmansodat, itsenäistyminen ja jälleenrakennusaika synnyttivät puitteet, joka sitoi historian tutkimisen, valtiollisen ajattelutavan ja ns. kansallisen linjan toisiinsa. Maan lähihistoriaa tutkittiin ja kirjoitettiin sisä-, ulko-, sota- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Lähtökohtana oli kertoa ja vahvistaa itsenäisen valtiollisen kokonaisuuden muodostumista. Mukaan tuli kipeiden sisäisten ja ulkoisten uhka- ja konfliktitilanteiden läpikäyminen ja niihin liittynyt eheyttävä jälkityö. Suomi näyttäytyi nopeiden yhteiskunnallisten liikkeiden näyttämönä. Esiin nousi murros, muutos, modernisaatio, historiattomuus.
Eurooppalainen integraatio vapautti meilläkin tilaa korostaa kulttuurihistoriallista lähestymistapaa. Historiakuvamme eurooppalaistui ja urbanisoitui nopeasti. Samalla suhteemme paikalliseen tilaan ja kansalliseen ympäristöön on muuttunut. Eurooppalaisuus merkitsee paluuta kertomukseen, ainutkertaisen, kiinnostavana ja erityisen esiin nostamista. Tämä muutos on vaikuttanut tapaamme luoda menneisyyskertomuksemme. Suomi ei näyttäydy yksinomaan valtiona, periodeina ja ulkopolitiikkana vaan Eurooppa -näkökulma korostaa vahvasti kulttuurin pitkiä prosesseja. Yhdentymisprosessi on tuonut kansalliseen kertomukseemme jatkuvuuden painotuksia. Itsemme määrittelyssä murroksen ja nuoren valtiollisen historian rinnalle, ja ohikin on noussut kulttuurisen osaamisen ja sivistyksellisten prosessien ja ainutkertaisuuden korostaminen. Ne eivät pysähdy valtiollisen historian määrittämiin merkkivuosiin, vaan luovat uutta tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria.
Keski- ja Itä-Euroopassa paluu kansalliseen on ollut kivuliaampaa. Suomi on tässä hyötynyt ja pääsee vähemmällä. Kansallisen historian traumavaiheita on työstetty pidempään. Kertomus modernista suomalaisuudesta kiteytyy 1900-luvun kehitykseen. Vanha kertomus korosti valtiollista pienuutta ja kansallista erilaisuutta, nationalismin agraaripohjaisuutta ja modernisoitumisen nopeutta. Koko vuosisata on haettu poliittisia ja sosiaalisia keinoja luokkavastakohtaisuuksien poistamiseen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomiseen. Suuntaus on ollut samantyyppinen useimmissa Euroopan maissa, mutta Suomen oloissa poikkeuksellista on ollut muutoksen nopeus ja rajuus. Muuttoliike jatkuu yhä vuonna 2001; eri sukupolvet ovat joutuneet sopeutumaan alati uusiin olosuhteisiin ja epävarmuuteenkin. Suomalaiset ovat olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin, niukkuudesta vaurauteen, koulutuksen avulla sosiaalisesti parempaan asemaan ja ammattiin. Tässä on myös voimamme – nyt erikoisosaamisemme, koulutusjärjestelmämme, näyttäytyy eurooppalaisena huippuna, jota tullaan kauempaakin ihailemaan.
Finland i Norden eller Europa?
Suomalaisuus piirtyi pitkään osaksi Skandinavian historiaa. Pohjola on näyttäytynyt myyttisenä ja paikoin perifeerisenä kulttuuripiirinä, jolla on ollut omat erityispiirteensä suhteessa "vanhaan" katoliseen, eteläiseen Eurooppaan. Taiteet, poliittinen kulttuuri, tutkimus ja media ovat vahvistaneet tätä pohjola-nationalistista kuvaa, josta on tullut olennainen osa kansakuntiemme identiteettiä. Nyt omakuvaa rakennetaan toiselta maaperältä ja kulttuurihistoria nousee esiin eurooppalaisten ulottuvuuksiensa kautta. Vastakkain temaattisesti asettuvat – ja toisiinsa lomittuvat – keskusta ja periferia, pohjoinen ja eteläinen, itäinen ja läntinen, kaupunki ja maaseutu, sivilisaatio ja luonto, työ ja vapaa-aika, kirkollinen ja maallinen, elitistinen ja populaari, rationaalinen ja romanttinen, paikallinen ja yleinen, kansallinen ja kansainvälinen, omavaraistalous ja kuluttajuus, ruumiillinen ja henkinen. Näkökulmat rakentuvat kertomukseksi, jossa Suomi ja suomalaisuus liittyvät saumattomasti yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen saaden samalla oman paikallisvärinsä. Itämeri nousee esiin sekä eurooppalaisena että suomalaisena merenä, joka yhdistää ja erottaa pohjoisen ulottuvuuden eteläisestä, mutta luo vuorivaikutukselle vahvan ja pysyvän perustan.
Arvelen siis, että kymmenen vuotta sitten nostamani eurooppalaiset erityispiirteet, kaupungistuminen ja keskiluokkaistuminen, tulevat jatkumaan. Monet ristikkäiset kertomukset leikkaavat 2000-luvulla toisiaan; yhtä totuutta Suomesta ei enää ole. Kulttuurit ja etniset ryhmät kohtaavat tänään kaupungeissa, jotka elävät sekä globaalissa että paikallisessa vuorovaikutuksessa. Alakulttuurit ja alueellinen hajanaisuus ovat johtaneet kansallisen identiteetin sirpaloitumiseen ja yksilöllisen omakuvan hajoamiseen. Myytit, muistot ja tulevaisuusvisiot kohtaavat ja kollektiiviset kipupisteet saavat uusia merkityksiä. Yhden kulttuurisen kertomuksen rinnalle nousee muita, vaihtoehtoisia kertomuksia.
Det europeiska Finland och kulturens kontinuitet
Kulttuurinen näkökulma on jo muuttanut merkittävästi omakuvaamme 2000-luvulla. Kun poliittisten murrosten tilalle tulee kulttuurinen jatkuvuus, avautuvat kansalliset prosessit kiehtovan samankaltaisina suhteessa muuhun Eurooppaan. Perifeerisyyden korvaa samanaikaisuus; pienen maan kulttuurinen avoimuus ja halukkuus innovaatioiden vastaanottamiseen näyttäytyvät voimavarana. Kansainväliset virtaukset ovat liikkuneet ja liikkuvat maasta toiseen esteettä, saaden paikallisia sovellutuksia. Suomi ei näyttäydy etäisenä tai erilaisena, vaan aktiivisena ja vastaanottavana kansakuntana. Historiasta tulee yhteisöjen, instituutioiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen aate- ja kulttuurihistoriaa, jossa rajat eivät rakennu valtioiden välille.
Eurooppalainen muutos 1990-luvulla on antanut enemmän tilalle toiselle kertomukselle Suomesta. On nähty historian, sivistyksellisten arvojen, sinivalkoisten symbolien ja traditioiden paluu. Nuoremmat sukupolvet ovat astuneet esiin samalla kun vanhemmat ovat saaneet nauttia uudesta arvostuksesta. Viime vuosina on nähty sotaveteraanien maineenpalautus. Suomalaiset teemat, sukututkimus, sodat, Karjala, maaseutu, sankarit ja suurmiehet, rintamamiestalot ja mummonmökit, herättävät jälleen innostusta. Siksi menneisyydessä kiehtovat tasavuodet esimerkiksi 50, 60 tai 100 vuoden takaa. Jo nyt on siis näkyvillä, että 1940-luku kiinnostaa ja pakottaa keskustelemaan. 40-luku kertoo kätkettyä isänmaallista viestiään – sille on nyt kysyntää. Samalla se palauttaa meidät muistelemaan aikaa, jolloin Suomi näytti voimakkaalta, yksituumaiselta ja tulevaisuuteen uskovalta.