Suomi-kuva ja Euroopan muutokset
Semiotiikan talvikoulu / Imatra 4 II 2006-01-31
”Tanskan pohjoispuolella ei ole tilaa filosofialle – alue on täynnä insinöörejä ja tekniikan miehiä”, julisti Le Figaron kirjeenvaihtaja hieman nenäkkäästi tv:ssä vuonna 2001, kun Ruotsi oli ottamassa paikkaansa EU:n ministerineuvoston puheenjohtajamaana. Mitä suurin eli Ruotsi edellä, sitä pohjolan pienemmät perässä. Poliittinen traditiomme, yhtenevät kulttuuriset arvomme ja samankaltainen sosiaalinen tausta ovat niitanneet Pohjoismaita yhteen jo pitkään (siinä paikoitellen onnistuen). Insinöörivetoisuus ja teknologiaoptimismi ovat hyväksyttyjä lähtökohtia Suomessakin. Ranskalainen lausuma nostaa esiin ja uusi perinteisiä, todellisia tai myyttisiä mielikuvia, joita Euroopan eri alueilla asuvilla ihmisillä on toisistaan. Eurooppa-kuvaa luodaan koko ajan uudestaan, samalla kun eurooppalaiset joutuvat pohtimaan suhdettaan eri alueisiin, kulttuureihin, kieliryhmiin ja poliittisiin perinteisiin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomi on ottanut paikkansa eurooppalaisessa yhteistyössä ja Eurooppa läpäisee monella tavalla suomalaista elämää ja arkea. Puhe Euroopasta oli aluksi – ja on vielä pitkään – puhetta politiikasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Bryssel on pääkaupunkina ottanut paikkansa monen suomalaisen toisena kotiseutuna. Yhteisvaluutta euro kilisee lompakoissa ja Unionin poliittiset rakenteet, prosessit, tukirahat ja perustuslaki ovat mediatodellisuudessa jokapäiväisiä aiheita. ”Eurooppalainen” ja ”euro” nousevat käsitteinä esiin mainonnassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa puheessa, ilmiöiden selittäjäksi, kulttuurin sisältöjen leimaksi.
Suomalainen omakuva elää 2000-luvulla kahden eurooppalaisen perinteen, kulttuurin ja luonnon, välimaastossa. Kansalliseen omakuvaan kylmän sodan aikana sitoutunut luontosuhde nosti esiin Suomen perifeerisenä ja primitiivisenä joulupukinmaana. Matkailuun tuli luontolisä. Kulttuurimaisema, kylät, kaupungit ja alueet saivat merkityksenä suhteessa luontoon, eivät suhteessa kulttuuriperintöön tai historiaan. Matkailukohteiden vetovoiman takasi sijainti "luonnonkauniin", "jylhän", "karun", "koskemattoman" tai "juotavan hyvän" luontoelementin äärellä. Samaan aikaan kun Suomi modernistui, teollistui ja palveluvaltaistui, myytiin sitä maisemaromantiikalla ja luontoeksotiikalla.
Kylmän sodan päättyminen nosti esiin toisenlaisia painotuksia. Suomi integroitui eurooppalaiseen politiikkaan ja nousi korkean teknologian mainemaaksi. Suomalaisen menestystarinan selittäjäksi ei enää riittänyt uteliaan ulkomaalaisen vieminen maisematorniin tai porolla ajeluttaminen. Tarvitaan toisenlaista kertomusta Suomesta. Historia ja kulttuuri ovat nousseet antamaan vastauksia klassiseen kysymykseen: keitä suomalaiset ovat? Miten he ovat pärjännet?
Jokainen, joka joutuu työkseen tai vapaa-ajalla selittämään Suomea, kohtaa saman lähtökohdan. Maamme on muille kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Suomea voidaan selittää kronologisesti eli historian avulla. Kulttuurinen selitys voi lähteä myös maantieteellisestä suhteessa ikiaikaiseen Euroopan jakolinjaan, itään ja länteen. Historia ja kulttuuri antavat mahdollisuuden uudenlaisiin tulkintoihin. Menneisyys vastaa niin kuin sinne huudetaan. Suomea voidaan rakentaa monen kertomuksen varaan. Rikas perinteemme ja pitkä sivistyshistoriamme mahdollistaa sen.
Murrokset tässä suhteessa ovat 1990-luvulla olleet suuntaa-antavia. Maaseutu-Suomesta on siirrytty kaupunkeihin. Sisämaan ja Lapin rinnalle ovat nousseet rannikko ja saaristo, yhteydet ja vuorovaikutus. Agraari on muuttunut urbaaniksi ja eksoottinen määrittyy nykyään eurooppalaisen paikallisena muotona. Itämeri ei enää erota Suomen vaan yhdistää jälleen niin itään kuin länteen ja etelään, Baltiaan, Saksaan, Venäjälle ja muuallekin. Globaali ja teknologinen korostavat samankaltaisia piirteitä kulttuurissa. Tässä muutosten kentässä Suomi näyttäytyy kiinnostavana ja haastavana kokonaisuutensa, joka eri aikoina on löytänyt kansallisen tiensä kansainvälisessä maailmassa. Syyt omaan tiehen ovat kulttuurisia, ja juuri siksi ne myös matkailijoita kiinnostavat.
Kun Suomi kaupungistui, oli maaseutu mentaalisesti liian lähellä - sen omakuvallista arvoa ei nähty. Punamultamökit ja perunamaa edustivat köyhä-Suomea, joka haluttiin unohtaa. Vapaa-ajan ja lomailun lisäännyttyä luotiin Suomesta summerfunfun -maa. Kotimaan matkailun tuli olla mukavaa, helppoa, iloista, rentoa ja kivaa - sekä ennen kaikkea "lapsiystävällistä". Puuhamaat, bombat, hyrsylänmutkat, visulahdet, vesipuistot, särkänniemet, kylpylät ja muumimaat nousivat suhisten matkailutilastoissa ylöspäin, kun nuori urbaani-Suomi lähti lomaelämyksiä hakemaan.
Suomi-kuvassa on viime vuosikymmenten aikana korostunut historiattomuus. Ennen kotimaassa matkailtiin isänmaallisen innostuksen siivittämänä. Ensimmäinen matkaluaalto noin 100 vuotta sitten nosti maisemamatkailun arvoa. Isänmaallisesti kohottavat maisemat, kuten Puhkaharju, Aavasaksa, Imatrankoski tai Aulako olivat suosikkeja. Kirkot ja linnat, puistot ja merkkimiesten kulttuurikodit kuuluivat valistuneen ja historiatietoisen turistin ohjelmaan.
Nykyisen kotimaanmatkailun historiattomuus on paradoksi. Kun massamatkailu
ulkomaille kiihtyi, haettiin rajojen ulkopuolelta historiaelämyksiä.
Roomasta, Pariisista, Lontoosta ymv. ja viime aikoina Tallinnasta, kaukaisemmista
kohteista puhumattakaan, on etsitty jatkuvuutta ja kulttuuria. Muotiin
tuli hankkia kakkosasunto välimerellisiltä leveysasteilta, viinin
ja oliivin tuhatvuotisilta kotiseuduilta. Samaan aikaan suomalainen maaseudun
perinnemaisema alkoi metsittyä ja hävitä, asumukset autoitua
ja maanviljely vähetä ja koneistua.
Tämän vuosikymmenen murros on tuonut tähän synkkään asetelmaan uusia sävyjä. Pienten paikkakuntien muuttotappioluvut ovat herättäneet kunnanisät pohtimaan keinoja kehityksen katkaisemiseksi. Maaseudulla on lähdetty verkoistoitumaan ja lähinnä naisten vastuulle jäänyt kulttuuri on otettu matkailuvaltiksi ja paikkakunnan elävöittäjäksi. Kulumassa oleva kesä on osoittanut, että suomalaisella kulttuurimatkailulla on sittenkin tulevaisuutta. Kesäfestivaalit ja suvisoitot ovat vetäneet runsaasti yleisöä, perinnetapahtumat ja kyläjuhlat kukoistavat, paikalliset osaamis- ja perinneruokapäivät sekä talkoo- ja kädentaitotempaukset houkuttelevat ihmisiä.
Kulttuuriherätystä tukee yleiseurooppalainen historiaharrastus ja historiallinen matkalubuumi. Useissa maaseutupitäjissä ovat katseet kääntyneet kotiinpäin, ja omissa nurkissa aletaan nähdä menneisyyden monikerroksisuus voimavarana. Suomesta puuttuvat suurimittaiset ja näyttävät historialliset kohteet, palatsit, linnat, historialliset puistokokonaisuudet ym. Silti kaivataan menneisyyden edustamaa oletettua turvallisuuttta, kuten esim. ajankohtainen keskiaikainnostus osoittaa. Paikallishistoriallinen harrastus on poikinut monessa kaupungissa ja pitäjässä esiin koottua tietoa menneisyydestä. On kaivettu esihistoriaan ulottuvia juuria, löydetty ruukki-, kartano- ja talonpoikaiskulttuurin laadukkuus sekä käden taitojen että perinteisten elintapojen hohdokuus. On matkattu merkkimiesten ja -naisten jalanjäljissä, kierretty kuninkaantiet ja patikoitu kulttuuripolut sekä hiljennytty kiinnostavien sotamuistomerkkien äärellä.
Kylmän sodan ja rautaesiripun murentumisen jälkeen sisäinen, mentaalinen Eurooppa-karttamme on kokenut dramaattisen muutoksen, joskin sopeutuminen uuteen geopolitiikkaan on ottanut aikansa. Viime vuosina on ilmestynyt monia teoksia, joissa keski- ja itäeurooppalaiset intellektuellit pohtivat suhdettaan eurooppalaiseen integraation avaamiin uusiin mahdollisuuksiin, omaan kaksijakoiseen, uuteen ja vanhaan identiteettiinsä. Edelleenkin Eurooppa mielessämme on länttä ja suurta yhteistä menneisyyttä, tai kuten romanialainen intellektuelli ja poliitikko, New Europa Collegen rehtori Andrei Plesu sanoo, ”say Europe today and everybody rejoices and hears Beethoven”. Eurooppalainen integraatio on avannut ja ajankohtaistanut monia historiallisia kerrostumia, palauttanut kansakuntia lähtöruutuun, tai kuten Plesu jatkaa ”in Eastern Europe our image of the Europe is past. For us, Europe is something that happened in the 1920s and 1930s and which we left involuntarily in 1944.”
Nämä asiat olivat meillä samalla tavalla ajankohtaisia integraation alkuvaiheissa. Noin kymmenen vuotta sitten käytin EVA-päivillä puheenvuoron, jonka aiheena oli suomalaisen identiteetin ja ”kansallisten traditioiden” muuttuminen eurooppalaisen integraation edetessä. Korostin, että kaksi piirrettä nousee esiin yhteiskunnassa: yleinen urbanisoituminen sekä arvojen ja elämäntavan keskiluokkaistuminen jatkuvat. Sidoin 1990-luvun tilanteen pienen valtion historiallisiin ominaispiirteisiin, joista keskeisin on tarve määritellä oma kansallinen identiteetti sopimaan maailman kulloiseenkin muutokseen.
Ilmiöllä on historiallinen selityksensä. Vielä 180 vuotta sitten Suomi oli useimmille suuri tuntematon ja vaikeakulkuinen maa. Kuvallisia ja kirjallisia kertomuksia Suomesta ja sen paikallisista erityispiirteistä tarvittiin, kun esiin nostettiin Venäjän keisarikuntaan kuuluneen suuriruhtinaanmaan poliittinen, maantieteellinen ja etnografinen erityisyys. Sen jälkeen kysymys siitä "mikä Suomi on?" on säilynyt ajankohtaisena. Kysymys esitetään aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena muuttuu. Suomi-kuvan klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Pohjana on Suomen saama osuus Euroopan sivistystyöstä. Se on saanut olla idän ja lännen välinen silta, pohjoisten jääalueitten etuvartio. Topelius kuvaa (Suomi 19. vuosisadalla, 1898) suomalaisia, jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan kukoistamaan: "Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."
Viime vuosina on ahkerasti juhlittu kansallisia suurmiehiä, eurooppalainen piirre sekin. Aalto ja Topelius nostettiin esiin vuonna 1998. Sittemmin on panostettu Lönnrotiin (2002) ja Runebergiin (2004) ja tulossa on ensi vuonna suuri Snellman -juhlavuosi. Herroilla on ansionsa isänmaan, maakuntien, kansan, maiseman, kielen ja rakennetun ympäristön välisen suhteen määrittäjinä. Kansallista on, että maantiede ja historia, nämä läheiset sisartieteet ovat näkyvästi, yksin ja yhdessä, vaikuttaneet eri aikoina pohdintoihin siitä, keitä me olemme, mistä me tulemme, miten ja missä me olemme yhdessä eläneet? Maantiede on auttanut kuvaamaan eri alueiden erityispiirteitä, Suomen kansaa, heimoja, kieliryhmiä ja niiden elämäntapaa. Historia puolestaan kertoo ihmisestä, perheestä, suvusta ja kulttuurista. Historian avulla rakennamme kertomusta sivilisaatiomme syväprosesseista, myyteistä ja uskomuksista, joiden avulla tulostamme yksilölliseen ja kansalliseen omakuvaan tarpeellisia ydinkohtia. Topeliukselle Suomen kuvaaminen "pensselillä ja piirustimella" ei ollut kansallinen itsetarkoitus. Maan ja kansan valloituksella oli aatteellinen päämäärä: yhdistää Suomen Euroopan ja koko ihmiskunnan osaksi.
…ja uusi ”ylpeä” historia
Kylmän sodan aikana kaksi kertomusta kilpaili tasavahvana Euroopassa. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja kuten Plesu sanoo, 200 miljoona uutta eurooppalaista ”on lihoineen ja luineen” läsnä haastamassa Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.
Euroopan Unionin rahoituksesta vastaava liettualainen Dalia Grybauskaite
totesi maanmiestensä saaneen vajaan vuoden EU-jäsenyydestä
”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.”
Haluan tarttua tuohon Grybauskaiten ”ylpeyteen”, sillä
se on mielestäni erittäin olennaista 1990-luvun eurooppalaisen
nationalismin ymmärtämisessä.
Monissa maissa historia jälleen kansallistettiin. Siitä tuli
keskeinen ideologinen voima, jonka oikeutti järjestelmämuutokseen.
Historiasta tuli paikallinen, kansallinen ja ylikansallinen muutosvoima
niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin. Eurooppalainen integraatio
nosti esiin vallan vanhoja rakenteita, alueellisia verkostoja ja yhteenliittymiä
tavalla, joka vaikuttaa edelleen EU:n syventämiseen. Jatkan Plesun
siteeraamista: ”The slogan for EU is: Look forward! Build a better
future. Yes, but let’s do it in the way Walter Benjamin’s
Angelus Novus dies: he flies toward the future, but with his face towards
the past”
Historian merkitys patriotismin ainesosana korostuu jälleen, kun valmistaudutaan juhlimaan II maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlia, tällä kertaa Moskovassa. Sodan jälkivaikutuksen arviointi on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä, mutta yksi selvää: Eurooppassa on vielä syviä, sodan ja sen jälkiseurausten aiheuttamia haavoja. Kansalliset kulttuurit ja poliittinen keskustelu ammentavat vielä pitkään ja tunteisiin menevästi sodasta, kuten meilläkin vastikään verestetty ”erillissota” –problematisointi osoittaa.
”Muuttunut suomalaisuus” merkitsee tässä tilanteessa
muuttunutta omakuvaa, ylpeyttä omasta. Suomi onnistui tasapainottelemaan
pitkään idän ja lännen välissä, rakentaen
topeliaanisessa hengessä historiallista omakuvaansa uusiksi, kylmän
sodan aikana pohjoisen ja perifeerisen varaan. Vuoden 1945 jälkeen
puristui esiin historiakuva, jossa murroksellisuus, erityisyys, luonnonläheisyys,
perifeerisyys, villeys ja ulkopuolisuus korostuivat. Ulkopolitiikka, suhde
toisen maailmasodan voittajavaltioihin, erityisesti Neuvostoliittoon korostui.
Suuret murrokset nostettiin esiin. Ne sijoittuivat valtiollisen ja poliittisen
historian käännekohtiin. Näin menneisyys on jäsentynyt
mielissämme aikajanaksi, jossa vuodet 1809, 1917, 1939, 1944–45,
1958 ja 1975 ovat
saaneet maagisen merkityksen modernin ja murroksen ilmentäjinä.
Poliittinen historia loi ja vahvisti Suomen asemaa ja sisäistä
yhtenäisyyttä, korosti valtiollista nuoruutta ja nostatti itsenäisyystahtoisuutta
ja henkeä. Maailmansodat, itsenäistyminen ja jälleenrakennusaika
synnyttivät puitteet, joka sitoi historian tutkimisen, valtiollisen
ajattelutavan ja ns. kansallisen linjan toisiinsa. Maan lähihistoriaa
tutkittiin ja kirjoitettiin
sisä-, ulko-, sota- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Lähtökohtana oli kertoa ja vahvistaa itsenäisen valtiollisen
kokonaisuuden muodostumista. Mukaan tuli kipeiden sisäisten ja ulkoisten
uhka- ja konfliktitilanteiden läpikäyminen ja niihin liittynyt
eheyttävä jälkityö. Suomi näyttäytyi nopeiden
yhteiskunnallisten liikkeiden näyttämönä. Esiin nousi
murros, muutos, modernisaatio, historiattomuus.
Eurooppalainen integraatio vapautti meilläkin tilaa korostaa kulttuurihistoriallista lähestymistapaa. Historiakuvamme eurooppalaistui ja urbanisoitui nopeasti. Samalla suhteemme paikalliseen tilaan ja kansalliseen ympäristöön on muuttunut. Eurooppalaisuus merkitsee paluuta kertomukseen, ainutkertaisen, kiinnostavana ja erityisen esiin nostamista. Tämä muutos on vaikuttanut tapaamme luoda menneisyyskertomuksemme. Suomi ei näyttäydy yksinomaan valtiona, periodeina ja ulkopolitiikkana vaan Eurooppa -näkökulma korostaa vahvasti kulttuurin pitkiä prosesseja. Yhdentymisprosessi on tuonut kansalliseen kertomukseemme jatkuvuuden painotuksia. Itsemme määrittelyssä murroksen ja nuoren valtiollisen historian rinnalle, ja ohikin on noussut kulttuurisen osaamisen ja sivistyksellisten prosessien ja ainutkertaisuuden korostaminen. Ne eivät pysähdy valtiollisen historian määrittämiin merkkivuosiin, vaan luovat uutta tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria.
Kulttuurinen näkökulma on jo muuttanut merkittävästi omakuvaamme 2000-luvulla. Kun poliittisten murrosten tilalle tulee kulttuurinen jatkuvuus, avautuvat kansalliset prosessit kiehtovan samankaltaisina suhteessa muuhun Eurooppaan. Perifeerisyyden korvaa samanaikaisuus; pienen maan kulttuurinen avoimuus ja halukkuus innovaatioiden vastaanottamiseen näyttäytyvät voimavarana. Kansainväliset virtaukset ovat liikkuneet ja liikkuvat maasta toiseen esteettä, saaden paikallisia sovellutuksia. Suomi ei näyttäydy etäisenä tai erilaisena, vaan aktiivisena ja vastaanottavana kansakuntana. Historiasta tulee yhteisöjen, instituutioiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen aate- ja kulttuurihistoriaa, jossa rajat eivät rakennu valtioiden välille.
Eurooppalainen muutos 1990-luvulla on antanut enemmän tilalle toiselle kertomukselle Suomesta. On nähty historian, sivistyksellisten arvojen, sinivalkoisten symbolien ja traditioiden paluu. Nuoremmat sukupolvet ovat astuneet esiin samalla kun vanhemmat ovat saaneet nauttia uudesta arvostuksesta. Viime vuosina on nähty sotaveteraanien maineenpalautus. Suomalaiset teemat, sukututkimus, sodat, Karjala, maaseutu, sankarit ja suurmiehet, rintamamiestalot ja mummonmökit, herättävät jälleen innostusta. Siksi menneisyydessä kiehtovat tasavuodet esimerkiksi 50, 60 tai 100 vuoden takaa. Jo nyt on siis näkyvillä, että 1940-luku kiinnostaa ja pakottaa keskustelemaan. 40-luku kertoo kätkettyä isänmaallista viestiään – sille on nyt kysyntää. Samalla se palauttaa meidät muistelemaan aikaa, jolloin Suomi näytti voimakkaalta, yksituumaiselta ja tulevaisuuteen uskovalta.
Topeliuksen jalanjäljissä on helppo todeta, että Pohjoismaissa oman lajinsa ovat jo 1800-luvulle palautuvat pohdinnat, joissa kansakunnan muotoutuminen, kansallinen identiteetti ja sivistysihanne ovat kietoutuneet yhteen. Eurooppa antoi meille jälleen takaisin uskon kulttuurin voimaan, ylpeyden kulttuurihistoriasta. Sen tehtävänä on piirtää esiin eurooppalaisen Suomen elämisen muotoon vaikuttaneita tekijöitä eri aikoina. Me suomalaiset itse puhumme mielellään luonnosta, suhteestamme metsään ja vihreisiin arvoihin. Kertomus Suomesta metsämaana kietoutui aiemmin Impivaaran ja perifeerisyyden, junttiuden ja sivistymättömän metsäkansan ympärille. ”You know we live close to the forest”, osasimme kertoa maailmalla ja oletimme, että vastapuoli ymmärtää selittämättäkin takapajuisuutemme ja historiattomuutemme. Nyt moinen ei enää riitä. Uusi kertomus korostaa metsän monitasoista merkitystä. Teollisuuden rakenteessa ja kansallisissa innovaatiojärjestelmissä “vihreällä kullalla” on edelleen keskeinen asema. Metsä on edustanut raaka-ainetta ja työtä, hyvinvointia ja turvallisuutta, kauppaa ja vaurautta. Metsä on tuottanut aineellista hyvää niin metsäpatruunoille kuin tukkijätkille, paperityöläisille ja metsureille. Metsällä on ollut suomalaisuuden muodostumisessa myös geopoliittinen ja mentaalinen sivistyksellisten prosessien kuvaamisessa merkityksensä. Sotamme – ja pärjäämisemme – olivat metsäsotia.
Keski- ja Itä-Euroopassa paluu kansalliseen on ollut kivuliaampaa. Suomi on tässä hyötynyt ja pääsee vähemmällä. Kansallisen historian traumavaiheita on työstetty pidempään. Kertomus modernista suomalaisuudesta kiteytyy 1900-luvun kehitykseen. Vanha kertomus korosti valtiollista pienuutta ja kansallista erilaisuutta, nationalismin agraaripohjaisuutta ja modernisoitumisen nopeutta. Koko vuosisata on haettu poliittisia ja sosiaalisia keinoja luokkavastakohtaisuuksien poistamiseen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomiseen. Suuntaus on ollut samantyyppinen useimmissa Euroopan maissa, mutta Suomen oloissa poikkeuksellista on ollut muutoksen nopeus ja rajuus. Muuttoliike jatkuu yhä vuonna 2001; eri sukupolvet ovat joutuneet sopeutumaan alati uusiin olosuhteisiin ja epävarmuuteenkin. Suomalaiset ovat olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin, niukkuudesta vaurauteen, koulutuksen avulla sosiaalisesti parempaan asemaan ja ammattiin. Tässä on myös voimamme – nyt erikoisosaamisemme, koulutusjärjestelmämme, näyttäytyy eurooppalaisena huippuna, jota tullaan kauempaakin ihailemaan.
Palaan ranskalaisen tv-toimittajan sitaattiin. Suomalaisuus piirtyi pitkään osaksi Skandinavian historiaa. Pohjola on näyttäytynyt myyttisenä ja paikoin perifeerisenä kulttuuripiirinä, jolla on ollut omat erityispiirteensä suhteessa "vanhaan" katoliseen, eteläiseen Eurooppaan. Taiteet, poliittinen kulttuuri, tutkimus ja media ovat vahvistaneet tätä pohjola-nationalistista kuvaa, josta on tullut olennainen osa kansakuntiemme identiteettiä. Nyt omakuvaa rakennetaan toiselta maaperältä ja kulttuurihistoria nousee esiin eurooppalaisten ulottuvuuksiensa kautta. Vastakkain temaattisesti asettuvat – ja toisiinsa lomittuvat – keskusta ja periferia, pohjoinen ja eteläinen, itäinen ja läntinen, kaupunki ja maaseutu, sivilisaatio ja luonto, työ ja vapaa-aika, kirkollinen ja maallinen, elitistinen ja populaari, rationaalinen ja romanttinen, paikallinen ja yleinen, kansallinen ja kansainvälinen, omavaraistalous ja kuluttajuus, ruumiillinen ja henkinen. Näkökulmat rakentuvat kertomukseksi, jossa Suomi ja suomalaisuus liittyvät saumattomasti yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen saaden samalla oman paikallisvärinsä. Itämeri nousee esiin sekä eurooppalaisena että suomalaisena merenä, joka yhdistää ja erottaa pohjoisen ulottuvuuden eteläisestä, mutta luo vuorivaikutukselle vahvan ja pysyvän perustan.
Arvelen siis, että kymmenen vuotta sitten nostamani eurooppalaiset erityispiirteet, kaupungistuminen ja keskiluokkaistuminen, tulevat jatkumaan. Monet ristikkäiset kertomukset leikkaavat 2000-luvulla toisiaan; yhtä totuutta Suomesta ei enää ole. Kulttuurit ja etniset ryhmät kohtaavat tänään kaupungeissa, jotka elävät sekä globaalissa että paikallisessa vuorovaikutuksessa. Alakulttuurit ja alueellinen hajanaisuus ovat johtaneet kansallisen identiteetin sirpaloitumiseen ja yksilöllisen omakuvan hajoamiseen. Myytit, muistot ja tulevaisuusvisiot kohtaavat ja kollektiiviset kipupisteet saavat uusia merkityksiä. Yhden kulttuurisen kertomuksen rinnalle nousee muita, vaihtoehtoisia kertomuksia. Miksi sitten puhumme niin paljon Euroopasta? Eurooppa tarjoaa vielä kerran mahdollisuuden toteuttaa eurooppalaista unelmaa, tien sisäisille uudistumiselle ja modernisoitumiselle, ajassa elämiselle.
Suomi-kuva linjastona
Maaseutu - Kaupunki
Sisä-Suomi - Rannikko-Suomi
Pohjoinen - Etelä
Talonpoikainen - Teollinen
Eksoottinen - Tavallinen
Luonto - Kulttuuri
"Jätkä" - Sivistys
Perifeeria - Keskusta
Itsenäinen - Globaali
Sota - Rauha
Maskuliininen - Feminiininen
Historia - Tulevaisuus
Arkaaisuus - Teknologia