Kirjoitukset
Kolumni Helsingin Uutisissa 2.8.2006
takaisin pääsivulle

Iso paha susi ja Punahilkka

Kesän kiinnostavin näytelmä sijoittuu eteläiselle Uudellemaalle, Helsingin ja Sipoon rajoille. Sipoon puolustajat ovat julkisuudessa saaneet Punahilkan roolin. Kotokylänsä kurjaa kohtaloa sureville Helsingistä on helppo kertoa isona, pahana sutena, joka jälkiruoaksi syö herttaisia maaseutukuntia suuhunsa.

Alueliitosten jäljet pelottavat. Näytelmään on helppo kirjoittaa hyvän ja pahan esittäjät. Tulkinta on kuitenkin liian kapea. Helsinki reagoi tavalla, joka leimaa kehittyviä suurkaupunkeja kaikkialla maailmassa. Kaupunkitutkimus ja sitä myötäilevä uutisointi korostavat aikamme urbaania luonnetta, metropolien kasvua ja uutta imagoa. Globaalitalous on muuttanut kaupunkien, maakuntien ja maaseudun suhdetta pysyvästi. Kansallinen menestyminen seuraa suurten kaupunkiseutujen menestystä. Niistä säteilee hyvinvointia koko maahan.

Helsingin kaltaiset kansallisvaltioiden pääkaupungit ovat haasteiden edessä. Globaalina aikana pehmeä aluepolitiikka ei enää riitä. Kaupunkiseudut menestyvät, kun keskustaajaman suhde ympäröivään maaseutuun ja kansainväliin verkostoihin on kunnossa. Kaupunki muodostaa monitasoisen ja toiminnoiltaan erilaisista osista koostuvan kokonaisuuden. Superalueet ovat perineet supermaiden roolin vakauden ja turvallisuuden takaajana. Kaupunkialueet muodostavat uusia voimakenttiä kansallisvaltioiden rajojen rinnalle.

Urbanisoitunut kansantalous elää tilanteessa, jossa on tehtäviä rohkeita päätöksiä. Helsingin
Sipoo –linjaus sinetöi globaalin kehityksen koto-oloihin. Todellisuudessa Helsinki paikkaa Sipoo-politiikalla sadan vuoden takaisia virheitään. Keväällä 1912 valtuustossa tehtiin lyhytnäköinen päätös. Kaupunginisät totesivat, että Helsingillä ei ole tarvetta laajeta itään tai länteen, vain pohjoiseen. Meillä vedottiin kunnallistalouteen, kun mm. Tukholma ja Oslo ostivat ympärillä olevaa maatalousmaata pilkkahintaan. Näin ne takasivat edellytykset kaupungin kasvulle.

Vuoden 1912 päätös salpasi laajentumispaineita pitkään. Talonpoikaiset Espoon ja Helsingin pitäjät (nyk. Vantaa) saivat kehittyä omillaan. Vasta vuoden 1946 suuri alueliitos, josta valtioneuvosto päätti, mahdollisti suurkaupungistumisen. Tuolloiset kauppalat ja maalaiskunnat (Kulosaari, Oulunkylä, Haaga ja Huopalahti) menettivät suuren porun jälkeen maansa Helsingille ja joutuivat luopumaan kunnallisesta itsehallinnosta.

Nyt 60 vuotta myöhemmin sopii kysyä ovatko ne menettäneet Helsingin kaupunginosina jotain. Murskasiko liitos paikallisen identiteetin? Vastaan: eivät menettäneet, ei murskannut. Vuoden 1946 liitosalueet kuuluvat tänään Helsingin arvostetuimpiin kaupunginosiin. Vaikka kaupunkimainen rakentaminen muutti alueet tiiviimmiksi, ovat ne yhä omaleimaisia. Alueliitos toi mukanaan urbaanin infrastruktuurin, suurkaupungin palvelut ja metropolin muut edut.

Sipoolla lienee samanlainen tulevaisuus edessään. Siitä tulee pääkaupunkiseudun agraarein uloke, jonka kehittämispaineita tulee säätelemän ankara julkisuus. Vaikka alue tulee urbanisoitumaan, säilynevät keskeiset ominaispiirteet ja ”paikan henki”. Liitos Helsinkiin ei ole uhka vaan mahdollistaa koko seudun kehittymisen tasapainoiseksi eurooppalaiseksi aluekokonaisuudeksi.

Takaisin ylös